Kategoria: Kokemuskirjasto

Traumatisoitumisessa persoonallisuus jakautuu osiin, jotka eivät ole tietoisia toisistaan. Hän perehtyy teoriaan persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta mutta todellisuuden järkeileminen hämmentää. Mikä lopulta on se maailma, jonka havaitsemme? Onko sitä edes olemassa sellaisenaan vai onko vain toisistaan poikkeavia tulkintoja? Hän pohtii, onko oikeasti edes olemassa.

Hänen mielensä pakenee sitä tuntematonta, jota kohti se on kulkemassa. Se pyrkii karkaamaan, lipeämään, livistämään ja välttelemään eteenpäin menemistä kaikin tavoin. Jännitys, pelko, kauhu, tuska, hätä ja huoli – hän alkaa luokitella ja nimetä ahdistusoireitaan. Tukihenkilö tiedostaa välttelyn, ja ohjaa häntä nyt aiempaa päättäväisemmin kohti oikeaa polkua tarjoamalla tietoa traumatisoitumisesta. Nyt hän uskaltaa ottaa uuden näkökulman vastaan. Hän alkaa tunnistaa itsessään yhä enemmän dissosiaatiohäiriön piirteitä. Hän kuitenkin vielä pelkää niitä ja kuvittelee mielessään orkesterin vääräleukaisen soittimen.

Jos yhtenäistä kokemusta minuudesta ei ole, matka oman mielen sisälle voi olla suunnattoman pitkä. Hän tarkkailee itseään yhä enemmän ja rohkaistuu muistelemaan lapsuuttaan. Ihan lähellä – hänen omassa kehossaan – sijaitsevat kivut ovatkin outoja ja vieraita. Lapsuuden tapahtumat ovat valovuosien takana, avaruuspölyn himmentämiä. Hän pohtii terapeuttisen suhteen luonnetta ja aiempaa terapiakokemustaan. Hän uskaltautuu luottamaan uudelleen ja laulaa mielessään: ”I must have done something good.”

Syyskuussa ahdistus alkaa vaivata häntä yhä enemmän. Se on painavaa ja epämääräistä, tuntuu surulta, kaipuulta ja murheelta, tuskalta, kauhulta ja jännitykseltä. Tunnetiloihin tutustuminen aloittaa käänteentekevän matkan menneisyydestä tulevaisuuteen, vuoden, jolloin hän palaa muistamaan omaa menneisyyttään, kokemuksiaan lapsena ja nuorena sekä hoidon uudelleen traumatisoineena psykiatrisena potilaana.