Traumatyöskentelyn myötä on vapautunut valtavasti energiaa, kun ei tarvitse enää salailla, pelätä, varoa etten vahingossa osu lähelle lukittua lokeroa. Koen kuin vuosi vuodelta löytäisin syvemmin aidon itseni – tarpeideni, tunteideni, rajojeni, ilojeni äärelle, syvempään yhteyteen. Ja mitä syvemmin koen yhteyttä itseeni, sitä syvempään yhteyteen kykenen myös muiden kanssa. Enää en ole yksin. Enää ei tarvitse salailla, pelätä, piiloutua. Saan olla esillä juuri sellaisena kuin olen.

Ja mikä ihme se onkaan, kun pystyn tuntemaan nämä osat ja olemaan läsnäolossani niille kuiskaten:
”Olen tässä. Minä olen nyt vihdoin tässä. Kerro rakkaani, minä kuuntelen sinua. Se on ohi nyt. Tule kotiin. Tule kotiin luokseni.” Ja tämä on syvintä rakkautta, mitä olen ikinä tuntenut. Minun rakkauttani.

Muutos on myös mahdollisuus ja uupumisoireista pääseminen olisi vuosien jatkuvat kuormituksen jälkeen todella, todella hienoa. On inhimillistä vertailla itseään ja saavutuksiaan muihin, mutta hedelmällisempää olisi asettaa itse omat tavoitteensa juuri niiden voimavarojen mukaan, joita itsellä tällä hetkellä on.

Mitä voimavarojen kasvattamisen eteen voi tehdä? Nadine Burke Harrisilla on hyviä uutisia traumatisoituneille: ei ole koskaan liian myöhäistä korjata trauman aiheuttamia vaurioita ja ohjelmoida uudelleen kehon stressireaktiota.

Nimimerkki ”Minuhe” kirjoittaa dissosiaatiostaan vertauskuvallisesti:

Pysykää pinnalla vain. Minä olen upoksissa. Pinnan alla.

Näinkin voi elää, vaikka se on hankalaa.