Bruce E. Levine – Politiikka ja psykiatria: Traumojen peittelyn hinta

Julkaisemme luvalla käännöksen psykologi Bruce E. Levinen kirja-arvostelusta. Arvostelussa on itsekin aikanaan DID (dissosiaatiivinen identiteettihäiriö) -diagnoosin saaneen psykologi Noël Hunterin…...
6 syyskuun, 2018

Julkaisemme luvalla käännöksen psykologi Bruce E. Levinen kirja-arvostelusta. Arvostelussa on itsekin aikanaan DID (dissosiaatiivinen identiteettihäiriö) -diagnoosin saaneen psykologi Noël Hunterin kirja Trauma and Madness in Mental Health Services (suom. Trauma ja hulluus mielenterveyspalveluissa). Arvostelu on julkaistu aiemmin Counterpunch-nettisivustolla.

Psykologi, psykologian tohtori Noël Hunter (kuvan lähde: http://http://www.noelrhunter.com/

Kliininen psykologi Bruce E. Levine (kuvan lähde: http://brucelevine.net)

 

Huom. Alkuperäisen tekstin kaksi ensimmäistä kappaletta on jätetty pois tästä käännöksestä, koska se on suunnattu vahvasti yhdysvaltalaiselle yleisölle, ja erityisesti Counterpunchin lukijoille. Lyhyesti sanottuna, Levine huomattaa niissä, että alan päättävillä tasoilla psykiatria on vahvasti liittynyt lääketeollisuuteen, mikä ohjaa päätöksentekoa ko. organisaatioiden ja yritysten etujen mukaiseksi. Tämä lisää rutiininomaisesti emotionaalista kärsimystä, vaikka psykiatrian ”ruohonjuuritasolla” useat ammattilaiset haluavat vain auttaa asiakkaitaan.


Counterpunch 18.7.2018

Bruce E. Levine: Politiikka ja psykiatria: Traumojen peittelyn hinta

Valtaosa psykiatreista ja psykologeista toimii – sekä tietämättömyydestä että rohkeuden puutteesta johtuen – rutiininomaisesti sellaisten diagnostisten ja hoitoon liittyvien käytäntöjen mukaisesti, jotka näennäisestä tieteellisyydestään huolimatta on luotu poliittisista ja taloudellisista syistä. On kuitenkin olemassa kourallinen antiautoritäärisiä ammattilaisia, jotka ovat nousseet kapinaan, ja Noël Hunter on yksi heistä.
Hunter on harvinaislaatuinen psykologi. Hänellä ei ole pelkästään laaja tietämys empiirisistä tutkimuksista. Hän itse sai kerran diagnoosin vakavasta mielisairaudesta, ja hän ottaa hyvin vakavasti kokemuksen kautta asiantuntijoiksi tulleiden – toipuneiden ex-potilaiden – syvän ymmärryksen. Heidän oivalluksiaan hän lainaa kirjassaan. Sekä objektiiviset että subjektiiviset tiedonlähteet tekevät Hunterille ilmiselväksi, että niin sanottujen vakavien mielisairauksien pääasiallisena syynä ei ole jokin biokemiallinen tai geneettinen vika vaan jonkinlainen trauma, ja että pääasiallinen hoito on tuosta traumasta paraneminen. Kriittisille ajattelijoille, jotka eivät itse ole mielenterveysammattilaisia, Hunterin väitteet saattavat kuulostaa yksinkertaiselta maalaisjärjeltä, mutta se on järkeä,joka ei ole yleistä mielenterveysalalla.
Mielenterveysalalla politiikka ja virheellinen informaatio ovat syösseet viisauden raiteilta. Huolimatta siitä, mitä suuri yleisö toistuvasti kuulee joukkotiedotusvälineiltä, ei ole olemassa todellista tieteellistä näyttöä sellaisten julkilausemien taustalla, että ”skitsofrenia” tai muut ”vakavat mielisairaudet” johtuisivat biokemiallisesta epätasapainosta, geneettisestä viasta tai mistään muusta synnynnäisestä viasta. Monien vuosienkaan jälkeen, käytettyään valtavia rahasummia näiden virheellisten teorioiden todistamiseen, jopa mielenterveysalan valtaapitävät ovat hylänneet laajasti popularisoidun mielisairauden kemiallisen epätasapainon teorian – vaikkakaan sana tästä hylkäämisestä ei ole tavoittanut suurta yleisöä eikä edes monia ammattilaisia.
Toisin kuin edellä mainituilla teorioilla, suuri määrä tieteellistä näyttöä osoittaa, että ihmiset, jotka ovat saaneet skitsofrenian tai muiden vakavien mielisairauksien diagnoosin, ovat paljon keskimääräistä todennäköisemmin yhteiskunnan tai perheen aiheuttamien traumojen uhreja. Siteeraten tästä kertovaa empiiristä tutkimustietoa, Hunter raportoi:
”Varsinkin lapsuudessa koetuilla epäsuotuisilla kokemuksilla  (esimerkiksi fyysinen ja seksuaalinen kaltoinkohtelu, vanhempien ero tai kuolema, kiusaaminen, sijaishoito, naapuruston väkivaltaisuus, köyhyys, rasismi jne.) on osoitettu olevan suora ja annos-vaste-suhteen omaava (ts. mitä enemmän vaikeita kokemuksia, sitä suurempi riski) yhteys aikuisiän mielenterveysongelmiin, mm. äänien kuulemiseen, itsemurhariskiin, huumeiden ja alkoholin käyttöön, muuntuneiden tajunnantilojen kokemiseen, äärimmäisiin ja intensiivisiin tunteisiin, sirpaloituneeseen minäkuvaan, lihavuuteen, masennukseen, ahdistukseen ja vainoharhaisuuteen sekä mm. uskomuksiin, jotka ovat ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen tosiasioiden kanssa).
On suuri tragedia, että ihmisiä pidetään biokemiallisesti viallisena eikä traumojen uhreina. Nämä yksilöt, jotka jo kärsivät, tulevat näin leimatuiksi ja marginalisoiduiksi ”viallisuutensa” takia. Hunter raportoi, että ”meneillään olevat yritykset taistella tuota leimaa vastaan puolustautumalla, että ”mielen sairaus on sairaus siinä missä mikä muu tahansa sairaus” ovat tosiasiassa johtaneet leimaantumisen lisääntymiseen ja ihmisten enenevään pyrkimykseen ottaa etäisyyttä niihin ihmisiin, jotka katsotaan mielisairaiksi”.
Politiikka on kauan sanellut traumojen peittelyä. Traumojen merkitys oli Hunterin mukaan ilmiselvää [ranskalaiselle psykiatrille] Pierre Janetille yli vuosisata sitten, ja samoin Sigmund Freud tunnisti seksuaalisen kaltoinkohtelun merkityksen potilaidensa ongelmien syynä. Freud kuitenkin tämän jälkeen vaihtoi työnsä painopisteeksi alitajuiset konfliktit. Vaikka tukahdetusta seksuaalisuudesta puhuminen vaatikin Freudilta jonkin verran rohkeutta, hän olisi todennäköisesti tuhonnut oman maineensa, jos hän olisi jatkanut keskittyen yhteiskunnan ja perheiden aiheuttamiin traumoihin – tämä olisi haastanut ne yhteiskunnan jäsenet, joilla oli paljon korkeampi status ja enemmän vaikutusvaltaa kuin hänellä.
Selkeyden nimissä myönnettäköön, ettei moderni psykiatria täysin torju traumaa emotionaalisen kärsimyksen lähteenä, ja hyvällä onnella potilas voi saada sellaisen diagnoosin, jonka yhteydessä traumat otetaan vakavasti. Posttraumaattinen stressihäiriö (PTSD) otettiin Amerikan psykiatrisen yhdistyksen (American Psychiatric Association, APA) diagnostiseen ”raamattuun”, DSM:ään, vuonna 1980. Hunter huomauttaa, että ”tämä mukaanotto oli suuressa määrin seurausta yhdysvaltalaisten sotaveteraanien poliittisista ponnistuksista.”
Politiikka, ei tiede, ei sanele pelkästään mielen sairauksien selitysmalleja, vaan myös mielisairausdiagnoosien luomista, kuten kävi PTSD:n tapauksessa, ja poistamista, kuten kävi homoseksuaalisuuden kohdalla. 1970-luvulle mennessä homoseksuaaliset yhdysvaltalaiset, jotka olivat vihaisia siitä, että heidän seksuaalista taipumustaan pidettiin sairautena ja vikana, omasivat lopultakin tarpeeksi valtaa muuttaakseen seksuaalista pakottaakseen APA:n poistamaan homoseksuaalisuuden mielenterveyden sairauksien joukosta, ja vuonna 1980 se jäi pois APA:n uudesta DSM-III -luokitusjärjestelmästä.
Phil Ochs lauloi ”There but for fortune may go you or I” eli ”on onnenkauppaa, joudutko sinä sinne vai joudunko minä”. Tämä on psykiatristen diagnoosien todellisuus. Sinä ja minä voimme käyttäytyä samoin tavoin, mutta se, tuleeko sinusta tai minusta psykiatrisia kroonikkopotilaita on tuurikauppaa. Olen puhunut useiden ihmisten kanssa, jotka teini-ikäisinä tai nuorina aikuisina viattomasti kertoivat vanhemmilleen kuulemistaan äänistä, ja jotka tämän jälkeen leimattiin lääkärien toimesta skitsofreenikoiksi, mistä oli seurauksena pitkät ”urat” mielenterveyspotilaina. Olen myös puhunut muille, jotka pitivät äänien kuulemisen omana tietonaan; nuo äänet itse asiassa auttoivat heitä tekemään elämässään läpimurtoja eikä heillä ollut vastaavia ”uria” mielenterveyspotilaina.
Tieteellisesti katsoen, skitsofrenian kaltaiset termit ovat täysin merkityksettömiä – roskakoreja, joihin viskata ihmiset, jotka käyttäytyvät lääkäreistä oudoilta vaikuttavilla tavoilla. Usein syinä poikkeavilla tavoilla käyttäytyvien ihmisten tulemiseen kroonisesti vajaatoimisiksi ovat heidän lääkäriensä ongelmalliset reaktiot ja ”hoidot”. Toisin sanoen on yleistä, että kroonisen toimintahäiriön syynä on lääkärin aiheuttama (iatrogeeninen) trauma.
Tosielämässä psykiatrisia diagnooseja tehtäessä ehkä tärkein kriteeri sille, annetaanko sinulle skitsofrenia- vai dissosiatiivinen identiteettihäiriö (DID) -diagnoosi, on kuinka paljon lääkärisi pitää sinusta – ja Hunter oli tarpeeksi miellyttävä ihminen saadakseen DID-diagnoosin. Psykiatrian dogmien perusteella – ei tieteellisen näytön pohjalta – trauma otetaan usein vakavasti DID:n kohdalla, muttei skitsofrenian kohdalla – siinä ihminen nähdään yksinkertaisesti viallisena. Tästä syystä Hunter näkee itsensä varsin onnekkaaksi, ja hänestä voi aistia hänen ”selviytyjän syyllisyytensä” [mielen tilan, jossa ihminen kokee syyllisyyttä selviydyttyään traumasta, josta toiset eivät selviytyneet].
Toisin kuin monet kirjat, jotka ovat kriittisiä psykiatrian ja lääketeollisuuden yhteenliittymää vastaan, Trauma and Madness in Mental Health Services -kirja tarjoaa suuren määrän käytännöllistä apua sekä ammattilaisille että niille, joiden tunne-elämä on kaaoksessa. Hunterin kirja tarjoaa hyvin konkreettisella tavalla luettavaksi kappaleita siitä, mistä on hyötyä, ja mistä ei. Tutkimustieto, hänen kokemuksensa potilaana ja hänen keskustelunsa muiden ex-potilaiden kanssa opastavat häntä: ”Ihmissuhteilla on väliä. Rentoutumisella on väliä. Ravitsemuksella on merkitystä. Toivolla ja tarkoituksella on merkitystä. Luonnolla on merkitystä. Rakkaudella on merkitystä.”
Ammattilaiset tuhlaavat usein rajallista aikaansa diagnostiseen prosessiin, joka ei tieteellisesti ole validi eikä luotettava. Hunterin yhteenveto on: ”Tämän sijasta tärkeämpää on ottaa yksilöllinen, yhteistyöhön perustuva, traumatietoinen lähestymiskanta, joka kuulostelee herkällä korvalla yksilön tarpeita tekemättä oletuksia, ja ottaa huomioon ihmisen subjektiiviset kokemukset tosina ja kunnioittamisen arvoisina.” Hunterin mukaan on tärkeää auttaa ihmisiä löytämään merkitys ja arvo siinä, kuinka adaptiivisia heidän epätyypilliset kokemuksensa olivat luonteeltaan.
Yleisesti ottaen, koen vain vähän toiveikkuutta mielenterveysalan suhteen, mutta olen nähnyt yksittäisten ammattilaisten ylittävän turvallisuudenhalunsa ja sitten kapinoivan psykiatrian ja lääketeollisuuden yhteenliittymän instituutioiden käytäntöjä vastaan. Akateemisessa maailmassa sellainen kapina voi vaarantaa ihmisen mahdollisuudet löytää vakinaista virkaa, mutta silti kourallinen opettajia on valmis ottamaan tuon riskin. He välittävät vähemmän turvallisuudesta [oman selustansa varmistamisesta] kuin siitä, että heidän oppilaansa muistavat heidät ihmisinä, jotka ohjasivat oppilaansa lukemaan kirjoja, joista he todella saivat tietoa hyvin kiinnostavista ihmisistä, ja jotka todella olivat suureksi hyödyksi heille. Noël Hunterin kirja ’Trauma and Madness in Mental Health Services’ on tuollainen kirja.
Bruce E. Levine

Original text in English published on the Counterpunch website July 18, 2018 (https://www.counterpunch.org/2018/07/18/politics-and-psychiatry-the-cost-of-the-trauma-cover-up/). Translated with written permission from Counterpunch.

Lisää kirjoituksia ammatilaisilta

Ajatuksia vertaisuudesta ”Se on jonkinlainen turvasatama ja yhteisö”-opinnäytetyön pohjalta

Ajatuksia vertaisuudesta ”Se on jonkinlainen turvasatama ja yhteisö”-opinnäytetyön pohjalta

Humanistisen ammattikorkeakoulun opiskelijan opinnäytetyö vertaisuudesta tutki ja kehitti vertaistuen muotoja vakavasti traumatisoituneille. Opinnäytetyön tavoitteena oli saada tietoa siitä, millaiset vertaistukimuodot sopivat parhaiten kohderyhmälle sekä mikä vertaisuudessa auttaa kohderyhmää. Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry:lle toteutetussa opinnäytetyössä oli kaksi kantavaa teemaa:
Yhdistyksen vertaistoimintojen kehittäminen uuden vertaistukiryhmän pilotoinnin avulla. Vertaisuuden hyötyjen tutkiminen teorian sekä pilottiryhmästä saatujen tulosten perusteella.

lue lisää
Hyvinvoinnin eriytyminen

Hyvinvoinnin eriytyminen

Traumatisoituminen voi altistaa hyvinvoinnin heikkenemiselle monella tapaa. Jos traumatisoitumista tai dissosiaatiohäiriötä ei tunnisteta, hoito ei välttämättä ole riittävän tehokasta tai oikeanlaista ja se voi vaarantaa opiskelu- tai työkyvyn. Työkyvyn menetys voi johtaa syrjäytymiseen tai taloudellisiin ongelmiin. … Yleinen traumatietoisuus sote-alalla voisi nopeuttaa oikean diagnoosin saamista ja auttaa ehkäisemään oireiden pahenemista tai niiden ylisukupolvisuutta.

lue lisää
Oulun hoitomalli epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon

Oulun hoitomalli epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon

Pitkään epävakaata persoonallisuushäiriötä pidettiin parantumattomana sairautena. Nykyään käsitys on kuitenkin, että häiriöstä voi toipua onnistuneesti, eikä epävakaa ihminen ole läheisilleen vaarallinen.

Alanampa-Kantanen toivoo, että häiriöstä puhuttaisiin myönteisemmin, myös siitä kärsiviä varten.

– Jos olet saanut diagnoosin, vaikka kaikki olisi nyt kamalaa ja sekaisin, oikealla tuella asiat voivat muuttua. Se vaatii myös, että itsekin osallistut ja avaat itsesi muille, hän muistuttaa.

lue lisää

Liity yhdistyksen jäseneksi!

Copyright © 2024 Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry