Seikkailumenetelmien käyttö traumojen hoidossa
Seikkailuterapia on suhteellisen uusi traumatisoitumisen hoitomuoto, jota käytetään tällä hetkellä ainakin Yhdysvalloissa ja Oseaniassa. Mutta konsepti ei ole uusi. Jo 1960- luvulla Outward Bound tarjosi luontoelämyksiä vapautuneille vangeille, myöhemmin toiminta laajeni koskemaan myös päihderiippuvuudesta ja mielenterveysongelmista kärsiviä aikuisia. Tänä päivänä seikkailuterapian nähdään kehittävän traumatisoituneiden ihmisten kompetenssia ja resilienssiä eli joustavuutta tarjoamalla uusia ja tuntemattomia fyysisiä haasteita, jotka tuntuvat riskialttiilta. Näissä tilanteissa ihmisten täytyy kohdata stressi ja ahdistus, mutta ideaalisesti he luovat uusia, terveellisempiä selviytymistapoja ja ennen kaikkea selviytyvät tehtävistä traumasta huolimatta.
Termejä elämyspedagogiikka, seikkailu – ja elämyskasvatus, seikkailupedagogiikka, terapeuttinen seikkailu ja seikkailuterapia käytetään usein päällekkäin, vaikka voidaan pohjimmiltaan puhua samasta asiasta. James Neill (2003) määrittelee seikkailuterapian olevan kokemuksia seikkailupohjaisten toimintojen kautta, jotka johtavat myönteisiin muutoksiin emotionaalisista ja/tai käyttäytymiseen liittyvistä ongelmista kärsivän ihmisen elämässä. Kirjallisuuden mukaan seikkailuterapia voitaisiin määritellä terapiamuodoksi, jossa yhdistellään ja sovelletaan seikkailullista toimintaa sekä kokemuksellista oppimista erilaisten psykoterapioiden viitekehyksiin.
Seikkailuterapiassa oleellista ovat haasteet, joista selviytyä, kykyjen ja rajojen kohtaaminen sekä huippuelämyksen saavuttaminen. Cavén (1998) nostaa esiin yksilön kehityksen ja kasvun elämyspedagogisissa ja seikkailukasvatuksellisissa toiminnoissa. Seikkailun ja elämysten tuomien haasteiden avulla ihmistä rohkaistaan käyttämään omia voimavarojaan kuten ongelmanratkaisutaitoja, päätöksentekotaitoja ja vastuunottoa. Toiminnoissa tuetaan myös yksilön terveitä puolia ja positiivista identiteetin vahvistumista onnistumisen ja menestyksen kokemusten kautta. Cavén näkee seikkailun ennen kaikkea tutkimusmatkana omaan itseen.
Kokemukset, niiden käsittely ja niistä oppiminen ovat seikkailuterapian ydintä. Kokemuksellinen oppiminen perustuu olettamukseen, että kaikki oppiminen tapahtuu yksilön oman aktiivisen sitoutumisen avulla. Oppija on aktiivisesti sitoutunut niin älyllisesti, emotionaalisesti, sosiaalisesti kuin fyysisestikin ympäröiviin tapahtumiin. Jotta oppiminen olisi mahdollista, sen tulisi olla ajankohtaista oppijan nykyiselle elämäntilanteelle tai tulevaisuudelle. Seikkailussa elämyksen lopputulos ei ole aina täysin ennalta – arvattava, koska oppiminen ja kokeminen ovat aina henkilökohtaisia. Oppija saattaa kokea menestystä, epäonnistumista, seikkailua, riskinottoa tai epävarmuutta. Oppija kehittyy ja kasvaa suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin ja koko maailmaan. Parhaana lopputuloksena kokemuksellisen oppimisen avulla ihminen ymmärtää ja hyväksyy oman vastuunsa oppimisestaan ja käyttäytymisestään. (Nadler & Luckner 1997)
Panicucci (2007) toteaa, että seikkailun merkitys kokemuksellisessa oppimisessa tulee esille hyödynnettäessä ns. jouston alueella tapahtuvia kokemuksia. Ihmiset toimivat kolmella eri alueella, joita ovat turva-alue, jouston alue ja vaara-alue. Turva-alueella toimiessaan ihminen on rauhallinen, rentoutunut ja sananmukaisesti turvassa. Jouston alueella ihmisen koko aistijärjestelmä virittyy niin biologisesti, fysiologisesti kuin psyykkisestikin. Järjestelmä on epätasapainossa ja saadaan aikaan ristiriitatilanne, joka yleensä koetaan ainakin hiukan epämiellyttäväksi. Vaaran alueella stressitaso ja adrenaliinin määrä ovat niin korkeita, että tiedon sisäistäminen ja oppiminen on mahdotonta. Kokemus on osoittanut, että ihminen oppii ollessaan jouston alueella, ristiriitatilanteessa. Jouston alueella ihminen joutuu luopumaan puolustusmekanismeistaan ja hänen on mahdollista kokea todellinen minänsä. Ihmiset menevät harvoin omasta tahdostaan ristiriitaiselle jouston alueelle, koska se koetaan yleisesti ottaen epämiellyttäväksi ja siksi heidän viemisensä sinne järjestetysti mahdollistaa hyvän oppimismahdollisuuden. On huomattava, että Ihmiset voivat kokea olevansa jouston alueella hyvin erilaisissa tilanteissa.
Seikkailupsykoterapia on erilainen tapa ymmärtää, nähdä ja hoitaa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Lapsuusiässä vakavasti traumatisoituneet henkilöt ovat taipuvaisia säilömään trauman kehoonsa, koska lapsella ei vielä ole olemassa sanallista kieltä, jolla voisi tallentaa ylivoimaisia ja kestämättömiä tapahtumia niin varhaisessa iässä. Liikkuminen ja kehollisuus ovat lapsen tapoja kommunikoida ja ennen kaikkea prosessoida traumaa. Vaikka seikkailupsykoterapian (UBA, Adventure – Based Psychotherapy) kehittäjä Clinton Hicks (2014) viittaa enimmäkseen lapsipotilaisiin kirjoittamissaan julkaisuissa, fyysisyys ja kehollisuus trauman prosessoinnissa ovat välttämättömiä elementtejä kaikenikäisille traumatisoituneille, jotta trauman terapeuttinen hoito olisi tuloksellista. Seikkailupsykoterapia palauttaa, jälleenrakentaa ja vahvistaa traumatapahtumien vuoksi menetettyjä perustavanlaatuisia kiintymykseen liittyviä ’rakennuspalikoita’. Esimerkiksi kiipeilyyn liittyvä luontainen vuorovaikutuksellinen ulottuvuus lisää turvallisuudentunteen, luottamuksen, toivon, itsehillinnän ja hallinnan kokemista. Samanaikaisesti fyysinen ulottuvuus edistää psykomotorista ja neurobiologista traumamuistojen prosessointia.
Kiipeily on yksi yleisesti käytetty seikkailumenetelmä. Kiipeily on multisensorinen kokemus ja se toimii kehon toimintatason harjaannuttajana, aisti- ja havaintotoimintojen stimuloijana sekä assosiaatio- ja muistitoimintojen virittäjänä. Kiipeillessä harjaannutetaan tarttumaotteita, hienomotorisia taitoja sekä silmän ja käden välistä koordinaatiota. Kiipeily vahvistaa karkeamotoriikkaa, liikkeiden organisointia ja sujuvuutta (kummankin kehonpuoliskon itsenäinen käyttö, käsien yhteiskäyttö ja eriyttäminen vuoroliikkeisiin, käsien ja jalkojen yhteiskäyttö). Erilaiset asennot tukevat kehonhallinnan kehittymistä. Teknisesti taitavasti toteutettu kiipeily edellyttää aistien ja lihasten kitkatonta yhteistyötä. Lateralisaation (aivopuoliskojen erilaistuminen) näkökulmasta kiipeily edellyttää molempien aivopuoliskojen aktivoitumista ja yhteistoimintaa. Kiipeily vaatii myös useita neurokognitiivisia taitoja eli tietoista tarkkaavaisuuden kohdentamista, jakamista ja siirtämistä sekä riittävän pitkäkestoista tarkkaavaisuuden ylläpitämistä. Myös toiminnanohjauksen kaikkien komponenttien (aloitteisuus, suunnittelu, joustavuus ja inhibitio) toimivuus ovat edellytyksenä onnistuneelle kiipeilysuoritukselle.
Traumatisoituneen ihmisen kanssa työskenneltäessä pyritään aktivoimaan kehon molempia puolia toimimaan tasapainoisesti, yhdistymään yhdeksi kokonaisuudeksi. Edellä kuvatulla tavalla kiipeily aktivoi molempia aivopuoliskoja ja sitä kautta molempia kehonpuoliskoja. Dynaamista tasapainoa haettaessa työvälineeksi voidaan ottaa kokemus kehon keskilinjasta, keskiakselista, joka yhdistää kehon vasemman ja oikean puolen. (Skjaerven 2003). Keskilinja toimii ikään kuin kehon aivokurkiaisena. Tiedetään, että vasen aivopuolisko hermottaa oikeaa puolta kehossa ja vastaavasti oikea aivopuolisko hermottaa vasenta puolta kehosta. Schoren (2012) mukaan eksplisiittinen eli tietoinen minä sijaitsee vasemmassa aivopuoliskossa. Muistot ovat sanallisesti tavoitettavissa ja kuvailtavissa. Implisiittinen eli somaattinen, aistipohjainen minä sijaitsee oikeassa aivopuoliskossa. Traumamuistot sijaitsevat nimenomaan oikeassa aivopuoliskossa; muistot eivät ole sanallisesti kuvailtavissa, vaan ne saavat ilmenemismuotonsa kehossa, liikkeissä ja aistimuksissa. Onno van der Hart on tuonut esille, että persoonallisuuden traumamuistoja kantavat osat sijaitsevat ei-dominoivan kehon puolella. Kun aktivoidaan molempia kehon puoliskoja toimimaan tasapainoisesti yhtenä kokonaisuutena, se auttaa ihmistä saamaan yhteyden sekä sanalliseen että ei-sanalliseen tietoon.
Neurobiologisesta näkökulmasta seikkailukokemuksiin liittyvän psyykkisen joustavuuden lisääntyminen selittyy aivojen kyvystä mukauttaa rakenteitaan uusia soluja muodostamalla sekä ”uudelleen ohjelmoimalla” jo olemassa olevia soluja suorana vasteena seikkailulliselle kokemukselle. Stressistä palautumisen kannalta olennaista on neurobiologisten prosessien tasapaino, joka auttaa muokkaamaan psykososiaalista tasapainotilannetta lyhyellä tähtäimellä ja pitkäaikaisesti. (Allan, McKenna & Hind 2012) Aivojen muovautuvuus muodostuu sekä neurogeneesistä (hermokudoksen kasvu) että neuroplastisuudesta (hermokudoksen uudet kytkökset). Aivokuori kontrolloi korkeamman tason kognitiivisia taitoja ja tunnesäätelyä. Prefrontaalinen aivokuori yhdistetään yleisesti älykkyyteen, persoonallisuuteen ja tarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen. Vakavasti traumatisoituneella autonomisen hermoston hallitsemattomat vireystilojen vaihtelut häiritsevät prefrontaalisen aivokuoren toimintaa ja vireystilan ollessa sietoikkunan ulkopuolella toiminta ohjautuu alempien aivojen osien tasolta. Traumatisoituneen vireystilaa on siis havainnoitava seikkailukokemuksen aikana ja tarvittaessa autettava häntä optimoimaan vireystilansa. (van der Hart ym. 2009)
Toiminnallinen ja rakenteellinen aivojen vahvistuminen on laajasti kytkeytynyt kokemuksellisuuteen. Aivot optimoivat informaation kulkua hylkäämällä tarpeetonta tietoa ja pitämällä ensisijaisena uusien, kiinnostavien kokemusten etsimistä, ja nämä kokemukset voidaan yhdistää aiempiin aivorakenteisiin. Aktiviteettien tulee olla tasapainossa sekä uusia asioita koskevan tiedonjanon että aiempien kokemusten kanssa, jotta siitä tulee oppimisen arvoista. Huomion kohdistamiseen ja mieleen palauttamiseen vaikuttavat kokemuksen merkitys ja sen emotionaalinen intensiteetti. Merkitys on prefrontaalisen aivokuoren määrittelemää yhdistettynä mantelitumakkeen toimintaan. Tämä vapauttaa dopamiinia mahdollistaakseen riittävän toimintatason johonkin sellaiseen, joka on biologisesti palkitsevaa. Aivot muistavat ensisijaisesti kokemuksen emotionaalisen osan ja vasta toissijaisesti kokemuksen tarkat yksityiskohdat johtuen tunteiden suuresta vaikutuksesta aivojen muistijärjestelmiin. Seikkailullisten ja elämyksellisten kokemuksien avulla traumatisoituneen ihmisen on siis mahdollista muokata aivorakenteitaan ja luoda sopeuttavampia toimintamalleja aiempien traumaattisten toimintamallien tilalle. (Ogden ym. 2009)
Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on tunnistettu lukuisia neurokemikaaleja, joilla on merkittävä rooli stressivasteessa ja aivojen muovautuvuudessa. Ei ole olemassa suurempaa stressiä kuin post- traumaattinen stressi. Neuropeptidi Y:llä (hermoston toimintaan vaikuttava viestimolekyyli, NPY) on stressiin liittyviä säätelyvaikutuksia ahdistuneisuuteen, pelkoon ja masennukseen liittyvissä aivojen osissa. Korkeat pitoisuudet neuropeptidi Y:tä voidaan yhdistää post-traumaattisen stressihäiriön torjuntaan ja siitä toipumiseen. NPY vaimentaa pelkoreaktiota mahdollistaen paremman toimintakyvyn stressin alaisena. Myös stressihormoni kortisolilla on merkittävä rooli. Useat neurobiologiset tutkimukset osoittavat, että stressitilanteessa kortisoli auttaa stimuloimaan muistojen muodostumista aivojen hippokampuksessa. Toisaalta pitkäkestoisesti korkeat kortisolipitoisuudet voivat jopa tuhota muistitoimintoihin liittyviä aivosoluja hippokampuksessa ja mantelitumakkeessa. (Allan ym. 2012) Seikkailullisilla menetelmillä on mahdollisuus vaikuttaa stressihormonien määrään. Erityisesti luonnossa tapahtuvat aktiviteetit tutkitusti laskevat kortisolipitoisuuksia.
Keholliset voimavarat, jotka edellyttävät tietoisuutta kehon keskustasta (ytimestä) ja sen liikkumisesta (maadoittaminen, keskilinjaisuus, hengitys), antavat tunnun sisäisestä, fyysisestä ja psyykkisestä vakaudesta ja sen vuoksi vahvistavat sisäistä säätelyä. (Odgen ym. 2009). Somaattiset resurssit ovat perusta keholliselle vakauttamiselle, jolloin kestettävä yhteys omaan kehoon alkaa prosessinomaisesti muodostua. Kehollisia voimavaroja on mahdollista rakentaa seikkailullisten menetelmien avulla. Kestettävän yhteyden ylläpitäminen omaan kehoon mahdollistaa työskentelyn vuorovaikutuksellisen säätelyn ja itsesäätelyn sekä sisäisen systeemin kanssa. (Skjaerven 2003; van der Hart 2009)
Traumakokemus vie ihmiseltä ”jalat alta”. Kehollisen minän perustana on kokemus omien jalkojen kantamisesta ja niihin luottamisesta. Vaikeus luottaa omaan kehoon ja sen tukipintaan sekä antautua maan vetovoimalle näkyy seisten ja selin makuulla ylimääräisenä kehon kannatteluna ja valmiustilana eli jännityksenä. Aina, kun yhteys maan vetovoimaan eli juurtumiseen katoaa, hengityksen luonnollinen virtaus estyy. Vuorovaikutussuhteista nousevien pelkojen ja turvattomuuden kokemusten aktivoituminen saa aikaan jatkuvaa jännittämistä elimistössä. Seikkailuterapia traumatisoituneen ihmisen kanssa vaatii erityisosaamista ja kykyä auttaa traumatisoitunutta säätelemään olotilojaan. (Ogden ym. 2009).
Kliinisen kokemuksen perusteella tietoinen läsnäolo on traumatisoituneelle erittäin haasteellista. Tietoisen läsnäolon näkökulma tulisi nivoutua kaikkeen tekemiseen ja traumatisoitunutta ihmistä autetaan olemaan koko ajan tietoinen kehollisista voimavaroistaan. Ihmistä ohjataan aktiviteettien aikana myös kuulostelemaan tuntemuksiaan ja lopuksi sanoittamaan eli reflektoimaan havaintojaan kokemustensa vaikutuksista. Kyky sisäisen merkityksen antamiseen (mentalisaatio) merkitsee kykyä olla tietoinen omasta, muiden kokemuksesta poikkeavasta sisäisestä kokemuksesta (personifikaatio), joka yhdistyy kykyyn asettua samalle aaltopituudelle muiden kanssa niin, että pystymme hahmottamaan heidän motiivejaan ja aikomuksiaan. Kykyyn antaa sisäinen merkitys kuuluu myös muiden ihmisten implisiittisellä tasolla tapahtuvien toimien tunnistaminen ja ennustaminen. Ilman tätä kykyä ihminen ei pysty lukemaan toisten tunneperäisiä aikeita tai sosiaalisia vihjeitä. Sisäisen merkityksen antaminen on erityisen tärkeää muodostettaessa tarkoituksenmukaisia reaktioita, kun vuorovaikutussuhteisiin liittyvät toimintajärjestelmät – sosiaalisuus, kiintyminen, seksuaalisuus ja hoivaaminen viriävät. Ihmisen aivoissa olevilla peilisoluilla on yhteys mentalisaatio- ja empatiakykyyn sekä vuorovaikutukselliseen säätelyyn. (van der Hart ym. 2009; Ogden ym. 2009)
Janet (1925) kirjoitti traumatisoituneiden ihmisten vaikeuksista viedä toimintoja päätökseen. On tärkeää, että trauman hoidossa tuetaan päätökseen viemistä. Seikkailussa asioiden päätökseen vieminen on hyvin konkreettista: ei voi jäädä keskelle kiipeilyseinää roikkumaan ja jättää tehtävää kesken. Ihmisen toimiminen kehollisesti kokonaiseksi yhdistyneenä sekä pyrkimys ottaa yhteyttä ympäristöön ja ihmisiin sekä reagoimaan yhteydenottoihin, tukee hänen kehollisen minäkäsityksen vahvistumista. Tällöin syntyy kehotuntuman kautta saatu käsitys yhteydessä olevasta, ruumiillistuneesta minuudesta. Kehon saadessa elinvoimaa emotionaalinen riippuvuus ja rajoittuminen puolustusasenteeseen tekevät tilaa itsetunnolle sekä avoimelle ja joustavalle kanssakäymiselle.
Kehotietoisuus on oman kehon aistimusten ja tunteiden kuuntelemista ja kuulemista – se on kyky aistia, mitä omassa kehossa tapahtuu. (Ogden ym. 2009) Itsetuntemus avautuu kehoa kuunnellen uudella tavalla. Hengitys on silta kehon, tunteiden ja mielen välillä. Tiedostava tarkastelu ohjaa ihmistä havainnoimaan itseä sisältä ja ulkoapäin ja piirtää itselle kehonsa rajat. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, koska iho rajaa itsen sisäpuolelle ja muut ulkopuolelle. Vakavasti traumatisoituneen henkilön kehotietoisuuden lisääminen on hoidossa olennaista. Kehon ytimen tiedostaminen auttaa ihmistä määrittelemään sisäiset halunsa ja tavoitteensa sekä kehittämään aloitekykyä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Fyysisten aktiviteettien avulla ihminen voi tulla tietoiseksi oman kehonsa rajoista, voimista ja energian tuotannosta (hengitys, verenkierto, autonominen hermosto). Nämä ovat tärkeitä havaintoja itsesäätelyn oppimisen kannalta. Kun ihminen tutkii, kuinka paljon energiaa tai tehoa hän haluaa käyttää fyysisiin aktiviteetteihin, hän voi oppia hillitsemään ja rauhoittamaan oloaan (jarruttamaan ylivireystilaa) ja toisaalta myös aktivoimaan alivireystilaa, toimimaan sietoikkunassa ja laajentamaan sietoikkunan rajoja suuremmiksi.
Schore (2003) on todennut, että mielihyvän tunteiden voimistaminen herättää “myönteisesti latautuneen uteliaisuuden”, joka ruokkii minuuden tutkivaa asennetta fyysiseen sekä sosiaalis-emotionaaliseen ympäristöön. Tämä puolestaan tukee riskien ottamista sekä entistä täydempää arkielämän toimintajärjestelmän käyttöä. Damasion (1999) mukaan mielihyvä syntyy, kun ryhdymme toimiin palauttaaksemme tasapainon tai lievittääksemme tasapainoa. Leikkimielisyys auttaa heittäytymään fyysisiin aktiviteetteihin, saa spontaanin ja luovan puolen esiin ja voi sen myötä tuoda sekä onnistumisen että hyvänolon tunnetta omasta kehosta (Skjaerven, 2003). Hoito on onnistunut, jos ihmisen kyky kokea mielihyvää on parantunut.
Seikkailuterapian vaikuttavuudesta löytyy kohtuullisen paljon näyttöä mm. meta-analyysien kautta. Sen sijaan kunnollista teoriaa, saati näyttöä siitä, miksi seikkailuterapia vaikuttaa, ei juuri ole. Tämä on osaltaan estänyt seikkailuterapian kehittymistä laajemmin tunnettuun ja yleisesti hyväksyttyyn psykoterapeuttiseen muotoon. Seikkailun kasvatuksellisia elementtejä on tutkittu huomattavasti laajemmin ja se on saavuttanut uskottavaa jalansijaa kasvatustieteiden saralla. Leedsin yliopistossa John F. Allen tutkijaryhmineen on alkanut tutkia seikkailun neurobiologisia vaikutuksia ja tämä näkökulma avaa uusia tasoja seikkailun vaikuttavuuden ymmärtämiseen luoden samalla pohjaa seikkailuterapian todelliseen taustateoriaan.
Seikkailuterapiaa voi järjestää yksilöhoidon lisäksi myös ryhmämuotoisena, jolloin toimintaan tulee mukaan myös sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ulottuvuus. Seikkailuterapiaa voidaan tarjota myös traumatisoituneille perheille, jolloin sen käytöllä voidaan vaikuttaa yksilön traumaoireiston vakauttamisen lisäksi myös perhesysteemiin ja perheenjäsenten väliseen kiintymyssuhdekäyttäytymiseen. Seikkailuterapian tarjoamat voimakkaat elämykselliset kokemukset rakentavat ihmiselle voimavaroja traumahäiriön kanssa selviytymiseen ja seikkailussa on kaikki edellytykset myös upeille flow- kokemuksille.
Tämä teksti on kirjoitettu yhteistyössä toimintaterapeutti Jyrki Väyrysen kanssa.
Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.
Kuva: Tory Doughty on Unsplash
LÄHTEET:
Allan, J.F., McKenna, J., Hind, K. (2012) Brain resilience: Setting light in to the black box of adventure processes. Australian Journal of Outdoor Education, 16 (1), 3- 14.
Cavén, S. (1998). Terapeuttinen seikkailu. Artikkeli teoksessa Seikkailun mahdollisuus. Toim. Cavén, S. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen Keskus r.y.
Damasio, A. (1999). The feeling of what happens. New York: Harcourt, Brace and Company.
Kukkonen, S. 2004: Ruumis muistaa. Ruumiin reaktiot ja voimavarat psyykkisessä traumassa. Opinnäytetyö, OAMK
Nadler, R. & Luckner J. (1997). Processing the experience. Dubuque:Kendall/Hunt Publishing Company
Neill, J.T.(2003). AdventureTherapyDefinitions. http://wilderdom.com/adventuretherapy/adventuretherapydefinitions.html
Ogden, P., Minton, K. & Pain, C. (2009). Trauma ja keho. Sensomotorinen psykoterapia. Oulu: Traumaterapiakeskus.
Panicucci, J. (2007). Cornerstones of Adventure Education. Teoksessa: Prouty, D.,
Panicucci, J. & Collinson, R (toim.). Adventure Education. Theory and Application.
Project Adventure, Inc, 33-48.
Schore, A. N. (2012). The Science of the Art of Psychotherapy. New York: W.W.Norton & Company.
Schore, A. N. (2003). Affect dysregulation and disorders of the self. New York, London: W.W. Norton.
Skjaerven, L.H (2003). Basic Body Awareness Therapy – a guide to understanding, therapy and growth. Bergen: Skjaerven, L.
van der Hart, O., Nijenhuis, E. & Steele, K. (2009). Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Oulu: Traumaterapiakeskus.
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 1.11.2017 dissociation.fi sivustolla