Koskettamisen tabu ja potentiaali psykoterapiassa

Danan mielestä meidän tulisi tarkastella koskettamisen tabua uudessa valossa. Hän on hyödyntänyt kosketusta omassa terapiatyössään jo useamman vuoden ajan Stephen…...
2 lokakuun, 2021

This article has been translated to Finnish with the written permission of the Psychotherapy Networker. Original article in English can be read here: The Touch Taboo – Are We Missing a Vital Source of Healing? By Deb Dana (March/April 2019)

Psychotherapy Networkerin artikkelissaan trauman hoitoon ja polyvagaaliteoriaan erikoistunut terapeutti Deb Dana käsittelee laajasti kosketuksen roolia psykoterapiassa. Kerrattuaan ensin lyhyesti polyvagaaliteorian avainkäsitteitä Dana avaa omia kliinisiä käytäntöjään, jotka perustuvat paljolti asiakkaan ”autonomisen hermoston kartan” rakentamiselle. Tapausesimerkillä hän havainnollistaa, kuinka kosketus voi toisinaan olla toimivin reitti takaisin turvalliseen hermostolliseen tilaan.

Danan mielestä meidän tulisi tarkastella koskettamisen tabua uudessa valossa. Hän on hyödyntänyt kosketusta omassa terapiatyössään jo useamman vuoden ajan Stephen Porgesin polyvagaaliteorian ohjaamana. Hänen mukaansa fyysinen kontakti voi olla perustavalla tavalla parantava kokemus, kun sitä käytetään tietoisesti, sensitiivisesti, kunnioittavasti ja yhdessä sovitusti.

Kosketus on ensimmäinen sikiölle kehittyvä aisti ja ensimmäinen aisti, jonka kautta vauva saa kokemuksen yhteydestä toiseen ihmiseen.

Tarve turvalliselle kosketukselle on elämänmittainen. Hiljattaisessa 509 aikuista kattaneessa tutkimuksessa Arizonan yliopiston viestinnän professori Kory Floyd havaitsi, että ”kosketuksennälästä” kärsivät ihmiset kokivat todennäköisemmin yksinäisyyttä, masentuneisuutta, ahdistusta ja heikentyneen vastustuskyvyn aiheuttamia ongelmia. Danan mukaan nykyään kulttuurimme on sellainen, että suhteellisen pieni osa ihmisistä saa osakseen tarpeeksi tarvitsemaansa turvallista kosketusta (huom. artikkeli julkaistu 2019).

Kosketusalttius vaihtelee toki huomattavasti myös kulttuureittain. Kuuluisassa 60-luvun tutkimuksessaan Sidney Jourard tarkkaili ystävien kosketuskäyttäytymistä kahvilassa neljässä eri kulttuurissa ja havaitsi valtavia eroja: esimerkiksi puertoricolaiset koskettivat toisiaan jopa kolmesti minuutissa, kun taas britit eivät koskettaneet toisiaan lainkaan tunnin tutkimusajan puitteissa.

Kosketuksen välttäminen näkyy erityisellä tavalla psykoterapiassa. Suhteellisen harvat terapeutit koskettavat asiakkaitaan säännöllisesti terapeuttisella tavalla. Eksklusiivisesti keholliseen työskentelyyn, kuten somaattiseen kokemiseen (SE) tai Hakomiin, erikoistuneita ammattilaisia lukuun ottamatta useimmat terapeutit välttelevät tai ainakin rajaavat tunnollisesti fyysistä kontaktia asiakkaiden kanssa. Varovaisuus on ymmärrettävää, ottaen huomioon kuinka monimutkaisia laillisiakin kysymyksiä kosketukseen terapiakontekstissa liittyy.

Vahingollista koskettamista kokeneille asiakkaille turvallinen, ei-seksuaalinen fyysinen kontakti voi tuntua vieraalta tai pelottavalta. Sen lisäksi, että asiakkaan koskettaminen voi monesta terapeutista tuntua epäeettiseltä, se voidaan kokea myös hyvin riskialttiina mahdollisten oikeusjuttujen ja ammatillisen maineen kannalta, etenkin Yhdysvalloissa. Koskettaminen voi siten tuntua vaaralliselta molemmille osapuolille. Useimmiten kosketus rajautuu halaukseen tai kättelyyn tapaamisen aluksi tai lopuksi. Sitä on harvoin käytetty hoidossa tietoisesti hyödynnettävänä elementtinä.

Deb Danan mielestä meidän tulisi tarkastella koskettamisen tabua uudessa valossa. Dana on käyttänyt kosketusta omassa terapiatyössään jo useamman vuoden ajan Stephen Porgesin polyvagaaliteorian ohjaamana. Hänen mukaansa fyysinen kontakti voi olla perustavalla tavalla parantava kokemus, kun sitä käytetään tietoisesti, sensitiivisesti, kunnioittavasti ja yhdessä sovitusti. Terapeutin viisas kosketuksen hyödyntäminen voi palauttaa turvallisuuden ja vakauden ylivireään hermostoon, jolloin yksilö voi hakeutua kontaktiin toisten ihmisten kanssa uudenlaisella avoimuudella ja alkaa muuttaa elämänsä narratiivia voimattomuuteen perustuvasta tarinasta ravitsevampaan suuntaan.

Miten polyvagaaliteoria sitten voi auttaa ymmärtämään terapeuttisen kosketuksen parantavaa potentiaalia ja ohjaamaan sen käyttöä? Dana esittelee tiettyjä kehollisia tiloja, sosiaalisia vihjeitä ja vuorovaikutuksellisia reaktioita, jotka voivat auttaa ihmistä kokemaan itsensä rakastavalla tavalla kannatelluksi toisen mielessä ja sydämessä – ja toisaalta sellaisia, jotka voivat saada hänet kokemaan toivotonta yksinäisyyttä.

Polyvagaaliteorian perusteet

Kaikki kolme autonomisen hermoston järjestelmää toimivat automaattisesti taustalla seuloen turvan ja vaaran merkkejä ja reagoimalla niihin. Tätä alitajuista, kehollista toimintaa Porges nimitti neuroseptioksi.

Polyvagaaliteorian perusolettamus on, että ihminen tarvitsee turvallisuuden kokemusta ja että biologinen systeemimme on omistautunut suojelemaan meitä vaaroilta. Kehon selviytymisreaktioista vastaa ensisijaisesti autonominen hermosto, joka jakautuu sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon. Sympaattinen hermosto vastaa uhkaan liikkeellepanevalla taistele tai pakene -reaktiolla, kun taas vähemmälle huomiolle jäänyt parasympaattinen hermosto nähdään yleensä yhtenäisenä järjestelmänä, joka auttaa puolustusmekanismien purkamisessa ja rauhoittumisessa.

Parasympaattisen hermoston rooli ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen: sen muodostaa pitkä ja monihaarainen kiertäjähermo (lat. vagus), joka ulottuu takaraivosta aina vatsaan asti. Se jakautuu kahteen päähaaraan, joilla molemmilla on niille ominaiset neurofysiologiset tilansa. Vatsanpuoleinen (ventraalinen) haara reagoi turvallisuudesta kertoviin signaaleihin ja edesauttaa vakaata ja sosiaalista tilaa. Selänpuoleinen (dorsaalinen) haara sen sijaan reagoi mahdolliseen hengenvaaraan aiheuttaen kehon ”sammumisen”, turtumisen ja vetäytymisen sosiaalisesta kontaktista. Tämä suojaava tila on dissosiatiivisten oireiden taustalla.

Kaikki kolme autonomisen hermoston järjestelmää toimivat automaattisesti taka-alalla seuloen turvan ja vaaran merkkejä ja reagoimalla niihin. Tätä alitajuista, kehollista toimintaa Stephen Porges nimitti neuroseptioksi. Dana havainnollistaa autonomisen hermoston itsenäistä toimintaa esimerkillä juhlissa sattuvista tilanteista: Hälyisessä väkijoukossa kiinnität huomiosi vieraaseen seurueeseen, joka nauraa äänekkäästi. Alitajuntasi saattaa tulkita naurun ivalliseksi tai hylkääväksi. Hetkessä sympaattinen hermostosi aktivoituu ja saa sinut hälytystilaan: ehkä poistut juhlista kokonaan tai siirryt vain sivuun noutopöydän luo. Ehkä pöydän luona kohtaat taas vieraan ihmisen, joka lähestyy sinua esittelemällä itsensä ystävällisesti. Lähes saman tien hengityksesi tasaantuu, sykkeesi rauhoittuu ja kehosi rentoutuu turvallisuuden kokemukseen. Autonominen hermosto on siirtynyt sympaattisesta aktivaatiosta parasympaattiseen, vatsanpuoleisen vagushermon hallitsemaan tilaan, joka mahdollistaa rentoutumisen ja sosiaalisen liittymisen.

Polyvagaaliteoria terapiassa

Koska vallitsevan elämäntarinan muuttaminen on mahdollista ainoastaan ventraalivagaalisesta tilasta käsin, on oleellista, että sekä terapeutti että asiakas kykenevät tunnistamaan oman hermostollisen tilansa kullakin hetkellä – sekä terapiassa että sen ulkopuolella.

Polyvagaaliteorian näkökulmasta psykoterapian tärkeimpiä tavoitteita on auttaa asiakasta löytämään reittejä ulos säätelemättömästä tilasta – joko alivirittyneestä dorsaalivagaalisesta tilasta tai ylivirittyneestä sympaattisen hermoston aktivaatiosta – kohti ventraalivagaalista turvallisuuden ja sosiaalisen liittymisen tilaa. Koska vallitsevan elämäntarinan muuttaminen on mahdollista ainoastaan tästä tilasta käsin, on oleellista, että sekä terapeutti että asiakas kykenevät tunnistamaan oman hermostollisen tilansa kullakin hetkellä – sekä terapiassa että sen ulkopuolella. Vasta kun ihminen oppii lukemaan ”polyvagaalista karttaansa”, voi hän löytää tietoisesti reitin tyyneyteen ja yhteyteen.

Tämä todellakin koskee sekä terapeuttia että asiakasta, sillä todellista toipumista voi tapahtua ainoastaan, kun terapeutti ja asiakas onnistuvat muodostamaan luottamuksellisen suhteen kahden hermoston kesken. Alitajuisesti asiakkaat poimivat jatkuvasti hienovaraisia vihjeitä terapeutin äänestä, katsekontaktista, kehon asennoista ja ilmeistä. Tapaamisen alusta loppuun asti asiakkaat reagoivat näihin signaaleihin sympaattisella aktivaatiolla, selänpuoleisella sulkeutumisella tai vatsanpuoleisella avoimuudella ja luottamuksella. Polyvagaalisesta näkökulmasta parantava asiakas-terapeuttisuhde siis edellyttää, että terapeutit tuntevat oman autonomisen hermostonsa toiminnan ja osaavat säädellä sitä hetkestä toiseen.

Hermosto tutuksi

Kartoittamisen jälkeen asiakkaalla on mielikuva ja sanoja autonomisen hermoston aktivaatiolle eri tilanteissa. Mikä tärkeintä, asiakkaalla ja terapeutilla on yhteinen kieli, jonka avulla he voivat tarkastella tapaamisen aikana vaihtelevia vireystiloja. Ajan myötä tavoitteena on, että oletustila voisi muuttua turvattomasta turvalliseksi ja avoimeksi.

Nykyisin useimmilla terapiaan hakeutuvilla ihmisillä on käsitys ”kehomielestä” – siitä, että fyysinen ja emotionaalinen kulkevat käsi kädessä. Vastaanotollaan Dana on havainnut, että suhteellisen harva kuitenkaan ymmärtää tarkemmin sitä, miten keho synnyttää tunnekokemuksia, joiden pohjalta yksilöt puolestaan käyttäytyvät ennakoitavilla tavoilla ruokkien samalla tiettyä tarinaa itsestään ja maailmasta. Ennen kuin kosketusta tuodaan osaksi tätä yhtälöä, onkin Danan mielestä tärkeää ensin auttaa jokaista asiakasta luomaan selkeä kartta omasta autonomisesta hermostostaan ja sen reaktiomalleista.

Dana kuvailee työskentelytapaansa, joka alkaa lyhyellä psykoedukaatiolla autonomisen hermoston rakenteesta ja jatkuu siten, että asiakas saa hahmotella oman henkilökohtaisen profiilinsa. Tässä käytetään apuna tikapuumallia (ks. Polyvagaaliteoriaa alkajille), jossa tikkaiden yläosa edustaa vatsanpuoleista (ventraalivagaalista) tilaa, keskikohta sympaattista aktivaatiota ja alaosa selänpuoleista (dorsaalivagaalista) tilaa. Asiakas saa kirjata tunteita ja käyttäytymismalleja, joita he yhdistävät eri tiloihin: esimerkiksi kontrolloinnin ja vihan sympaattiseen aktivaatioon ja epätoivon ja avuttomuuden dorsaalivagaaliseen tilaan. Ventraalivagaalista tilaa taas kuvaillaan usein esimerkiksi sydämelliseksi, avoimeksi, leikkisäksi ja uteliaaksi. Näiden jälkeen asiakas pohtii eri tiloihin liittyviä uskomuksia itsestä ja maailmasta, joiden jyrkkä vastakohtaisuus voi usein yllättää. Ventraalivagaalisessa tilassa uskomukset saattavat olla sellaisia kuin ”minä kuulun tänne” ja ”maailma on avoin ja täynnä mahdollisuuksia”, kun taas sympaattisen hermoston hallitessa ”olen hullu ja paniikissa” ja ”maailma on vihamielinen ja pelottava”, ja dorsaalivagaalisessa tilassa ”olen näkymätön, hukassa, yksin” ja ”maailma on kylmä ja tyhjä”.

Kartoittamisen jälkeen asiakkaalla on mielikuva ja sanoja autonomisen hermoston aktivaatiolle eri tilanteissa. Mikä tärkeintä, asiakkaalla ja terapeutilla on yhteinen kieli, jonka avulla he voivat tarkastella tapaamisen aikana vaihtelevia vireystiloja. Ajan myötä tavoitteena on, että oletustila voisi muuttua turvattomasta turvalliseksi ja avoimeksi.

Tässä kohtaa Dana haluaa kuitenkin painottaa, ettei polyvagaalinen näkökulma millään tavalla korvaa tiettyjä psykoterapian muotoja. Pikemminkin se on autonomisen hermoston toimintaan keskittyvä tarkastelutapa, joka voi lisätä ymmärrystä ja syventää mitä tahansa muuta terapeuttista lähestymistapaa. Dana kuvailee sitä jatkuvaksi tietoisuudeksi itsen ja toisen biologisista reaktioista, jotka vaikuttavat syvästi terapeutin ja asiakkaan väliseen suhteeseen ja viime kädessä asiakkaan perusturvallisuuden tunteeseen. Se on osaltaan tietoisen läsnäolon harjoittelua ja ihannetapauksessa toipumisen apuväline.

Polyvagaalinen näkökulma kosketukseen

Kaikista turvallisuutta viestivistä eleistä kosketus voi olla erityisen tehokas, koska se voi edustaa suoraa ja konkreettista kokemusta tuesta. Porgesin sanoin kokemus ’toisen turvallisesta sylistä’ on yksi voimakkaimmista reiteistä takaisin sisäisen tasapainon tilaan.

Miksi sitten hyödyntää kosketusta psykoterapiassa? Palataksemme neuroseption käsitteeseen, asiakkaan autonominen hermosto etsii jatkuvasti vaaran ja turvan merkkejä toisten ihmisten ja erityisesti terapeutin ilmeistä, eleistä ja äänenpainoista. Pienetkin eleet voivat laukaista sympaattisen hermoston taistele tai pakene -reaktion, joka saa terapeutin vaikuttamaan epäluotettavalta ja uhkaavalta. Jotta terapeutti voi ohjata asiakkaan takaisin turvalliseen ventraalivagaaliseen tilaan, täytyy hänen osata säädellä omaa hermostoaan ja kyetä välittämään merkkejä välittämisestä ja yhteydestä. Sanoilla on tässä suhteellisen vähän merkitystä. Sen sijaan terapeutin on välitettävä sanattomia viestejä äänensävyn, kehon asennon, katseen ja mahdollisen lempeän kosketuksen kautta, niin että turvallinen yhteys voi palautua ja pysyä yllä.

Dana on havainnut, että kaikista turvallisuutta viestivistä eleistä kosketus voi olla erityisen tehokas, koska se voi edustaa suoraa ja konkreettista kokemusta tuesta. Porgesin sanoin kokemus ”toisen turvallisesta sylistä” on yksi voimakkaimmista reiteistä takaisin sisäisen tasapainon tilaan. Fyysisen kontaktin hyödyntäminen terapiassa on tietenkin äärimmäisen herkkä asia, koska asiakkaan taustasta riippuen kosketus voi myös edustaa yhtä vaarallisimmista sosiaalisista vihjeistä. Sen takia tällä alueella on aina edettävä hitaasti ja varovasti, varmistaen, että asiakas on aina ohjaksissa.

Dana tutustuttaa asiakkaat kosketukseen jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, kättelemällä kohtaamisen alussa ja lopussa. Mutta hän ei paneudu asiakkaan kanssa kosketukseen oman aiheenaan ennen kuin tämä on saaneet hermostollisen profiilinsa valmiiksi ja henkilökohtaisista vaaran ja turvan merkeistä on keskusteltu. Vasta myöhemmin Dana ottaa puheeksi kosketuksen ja kysyy, haluaako asiakas keskustella siihen liittyvistä hyvistä ja huonoista kokemuksista ja siitä, millainen kosketus nyt voisi tuntua turvalliselta ja millainen taas ehdottoman epätoivotulta. Keskustelun tukena Dana käyttää esimerkkejä erityyppisestä koskettamisesta, joka saattaa herättää ventraalivagaalista lämpöä, taistele tai pakene -ahdistusta tai puolestaan dorsaalivagaalista turtumista. Näihin kosketuksen muotoihin kuuluvat myös terapeutin erilaiset tukea ilmaisevat eleet: esimerkiksi kämmenselän koskettaminen tai kämmenen laskeminen asiakkaan yläselälle, olkapäälle, käsivarrelle tai jollekin muulle alueelle. Erityistä huomiota vaatii usein halaus, koska monet asiakkaat pyytävät sitä, mutta se ei aina ole ollenkaan tervetullut fyysisen kontaktin muoto.

Dana tutkii asiakkaidensa kanssa, miltä erilaiset koskettamisen tavat tuntuvat, minkä perusteella hahmotellaan oma autonomisen hermoston tikapuumallin mukainen kartta nimenomaan kosketukselle. Tämän tiedon perusteella laaditaan kirjallinen kosketussopimus, jossa on ilmaistuna, millainen kosketus tuntuu hyvältä ja tutkimisen arvoiselta ja millainen puolestaan aiheuttaa niin voimakkaan puolustusreaktion, että se ei palvele terapiaprosessia. Tämän sopimuksen sisältö toimii ohjenuorana kosketuksen hyödyntämiselle terapiassa.

Kosketuksen herkkä tanssi – tapausesimerkki

Sarah oli ihmeissään kosketuksen myönteisestä vaikutuksesta. Hän kertoi viettävänsä yleensä pitkiä aikoja ’mustan aukon’ tilassa pääsemättä sieltä pois. Hänen ystäviensä sanat ja lohdutusyritykset eivät ulottuneet tähän tilaan tai kyenneet kannattelemaan häntä. Kosketus sen sijaan oli tuntunut erilaiselta. Keho oli aistinut turvan vakaasta ja hellästä kosketuksesta ja muistanut sen olemassaolon, mahdollisuuden päästä itse samaan tilaan.

Dana tuo artikkeliin myös tapausesimerkin kosketuksen hyödyntämisestä terapiassa: tutkimusmatkan aikuisen naisen kanssa, joka löysi kosketuksen kautta reitin turvaan paikasta jonne sanat eivät ylettäneet.

Terapiaan tullessaan 38-vuotias, jo kahta muuta terapeuttia tavannut historianopettaja Sarah piti itseään toivottomana tapauksena. Dana ja Sarah aloittivat työskentelyn tutustumalla yhdessä polyvagaaliteoriaan ja hahmottelemalla sitten naisen omaa tikapuukarttaa. Sarahin oli vaikea keksiä varsinaisia kokemuksia, jotka olisivat sijoittuneet ventraalivagaaliselle turvan alueelle, mutta hän sai kiinni ”ihanuuden” tunteesta, jota ajoittain koki. Tällöin myös maailma vaikutti ystävällisemmältä paikalta. Tikapuiden keskivaiheille, sympaattisen hermoston ylivireystilaan Sarah liitti kokemuksen pakokauhusta ja hallitsemattomasta syömisestä. Kaoottiselta tuntuvassa tilassa ahmiminen oli hänelle ainoita keinoja rauhoittua. Tikapuiden juurella dorsaalivagaalisessa jähmettyneisyydessä Sarah tunnisti viettävänsä suurimman osan ajastaan. Tätä tilaa hän kuvasi ”mustaksi aukokseen”, jossa hän kyllä kykeni toimimaan muiden ihmisten kanssa mutta oli sisäisesti sulkeutuneessa tilassa ja koki maailman tyhjäksi paikaksi. Tällöin hän myös paljasti, että läheinen perhetuttu oli käyttänyt häntä hyväkseen esimurrosiässä.

Sarahin kertoessa itsestään Dana käytti tietoisesti turvallisuutta ja kiinnostusta viestivää kehonkieltä. Hän auttoi asiakastaan näkemään itsensä uhrin sijaan selviytyjänä kuvaten, kuinka ”mustaan aukkoon” katoaminen oli ollut Sarahin hermoston tapa suojella tätä vaaralta. Sarahin oli helppo ymmärtää, kuinka mahdotonta hänen oli ollut pysyä läsnä aiemmissa terapioissaan tai ylipäätään jokapäiväisessä elämässään autonomisen hermoston säätelyvaikeuksien vuoksi.

Kun Sarah oli hahmotellut omat hermostolliset reaktiomallinsa, Dana nosti keskusteluun kosketuksen aiheena. Sarah koki kosketuksen, jopa hellän ja kannustavan, uhkaavaksi, mutta kaipasi silti kovasti lämmintä fyysistä kontaktia. Hän piti itseään liian rikkinäisenä kokemaan kosketusta. Tämän jälkeen Dana ehdotti, että he lähtisivät kartoittamaan kosketuksen turvallisuutta yhdessä, luokittelemalla erityyppiset koskettamisen tavat Sarahin tikapuumallin eri kohtiin: ”ihanuuden”, ”kaaoksen” tai ”mustan aukon” tiloihin.

Dana pyrki luomaan turvallisen, säädellyn yhteyden hengittämällä rauhassa, rentouttamalla kehonsa ja katsomalla asiakastaan pehmeästi mutta keskittyneesti vakuuttaen samalla, ettei minkään kokeileminen ollut pakollista. Kaiken aikaa hän tiedusteli ja sanoitti molempien hermostollisia tiloja. Sarah tunsi ”mustan aukon” vedon mutta koki, että Danan lempeä katsekontakti kannatteli häntä turvallisessa kontaktissa ja alkoi siirtyä kohti ”ihanuuden” kokemustaan. Tämä yhteys oli edellytyksenä parantavalle terapiasuhteelle.

Seuraavien tapaamisten aikana Dana ja Sarah kokeilivat erilaisia mahdollisia parantavan kosketuksen muotoja ja havaitsivat sekä pieniä että suurempia muutoksia Sarahin hermostollisessa tilassa. Ensimmäinen turvalliselle alueelle sijoittuva kosketus yllätti Sarahin: naiset kurottivat toisiaan käsillään, kunnes heidän kämmenensä koskettivat, mikä tuntui Sarahista aluksi hyvältä ja hieman vieraalta. Hetken kuluttua hän kuvasi siirtyneensä hermostollisten tikapuidensa yläpäähän, ”ihanuuden” tilaan. Muita ventraalivagaalista tilaa ruokkivia kosketuksen muotoja olivat yläselän koskettaminen kämmenellä ja istuminen vierekkäin niin, että olkavarret koskettivat toisiaan. Esimerkiksi kädestä pitäminen taas aiheutti sympaattisen hermoston aktivoitumisen. Polven tai käsivarren koskettaminen puolestaan laukaisivat dorsaalivagaalisen romahduksen.

Kun Sarahin henkilökohtainen kosketuskartta oli hahmottunut, naiset kirjoittivat sopimuksen, jossa määriteltiin turvalliset ja turvattomat kosketuksen muodot.

Koskettamista terapeuttisena välineenä päästiin kokeilemaan myöhemmin, kun Sarah tuli erääseen tapaamiseen epätoivoisena ja syvälle ”mustaan aukkoon” romahtaneena. Yleensä Dana kykeni auttamaan Sarahin takaisin ventraalivagaaliseen tilaan turvaa viestivillä eleillä ja katsekontaktilla, mutta tällä kertaa vanhat keinot eivät toimineet. Turhautumisestaan johtuen Dana koki yllättäen itse sympaattisen aktivaation hetken, kiihtymyksen, jonka hän tiesi välittyvät Sarah’lle tämän neuroseption kautta. Aivan ensin Dana palautti itsensä ventraalivagaaliseen tilaan hengittämällä syvään. Syvä uloshengitys, huokaus on yksi tehokkaista tavoista palauttaa turvallinen vireystila. Sen jälkeen hän sanoitti Sarahille, mitä oli tapahtunut ja vahvisti, että myös Sarah oli aistinut ”tipahduksen” omassa hermostossaan.

Tässä kohtaa oli tarve palauttaa yhteys terapeutin ja asiakkaan välille, joten Dana istui Sarahin viereen sohvalle ja painoi kätensä tämän selkää vasten sanoittaen samalla tilannetta lempeästi. Sarah nojautui kättä vasten ja puhkesi hetken kuluttua itkuun. Kyyneleet väistyivät nopeasti, ja hänen hengityksensä syveni. Kun hän huokaisi, Dana sanoitti: ”Se oli ihana huokaus, ja merkki siitä että hermostosi on palautumassa säädeltyyn tilaan. Tunne kuinka kehomme koskettavat hieman. Systeemisi muistaa, että se osaa reitin takaisin turvaan. Koetetaan löytää se yhdessä.”

Dana ja Sarah istuivat hetken hiljaa koskettaen ja sitten vain erillään vierekkäin. Yhdessä he vaalivat ja tunnustelivat turvallisuuden tunnetta, jonka kosketus oli saanut aikaan. Sen jälkeen he pohtivat kokemusta: millainen reitti turvattomuudesta ventraalivagaaliseen tilaan oli ollut. Sarah oli ihmeissään kosketuksen myönteisestä vaikutuksesta. Hän kertoi viettävänsä yleensä pitkiä aikoja ”mustan aukon” tilassa pääsemättä sieltä pois. Hänen ystäviensä sanat ja lohdutusyritykset eivät ulottuneet tähän tilaan tai kyenneet kannattelemaan häntä. Kosketus sen sijaan oli tuntunut erilaiselta. Keho oli aistinut turvan vakaasta ja hellästä kosketuksesta ja muistanut sen olemassaolon, mahdollisuuden päästä itse samaan tilaan.

Työskentelyn jatkuessa Sarah löysi useita keinoja hermostonsa säätelemiseksi terapian ulkopuolella. Niitä olivat esimerkiksi ohjatut mielikuvaharjoitukset, musiikki, kirjoittaminen ja hengitysharjoitukset. Terapiassa kosketus toimi kuitenkin välittömänä ja voimakkaana keinona estää mustaan aukkoon vajoaminen ja ruokkia ”ihanuuden” energiaa. Työskentely mahdollisti myös Sarahin uskomusten muuttumisen perustavalla tavalla niin, että kosketus muuttui vahingoittavasta kokemuksesta hyväksi, jopa parantavaksi. Uudet, korvaavat kokemukset edesauttoivat positiivisen kierteen syntymistä, joka ohjasi Sarahia kohti säädellympää hermostollista tilaa ja voimaantuneempaa narratiivia.

Toisenlaisia kosketuksia

Suora kosketus asiakkaan ja terapeutin välillä on vain yksi parantavan fyysisen kontaktin muoto.

Suora kosketus asiakkaan ja terapeutin välillä on vain yksi parantavan fyysisen kontaktin muoto. Dana on havainnut, että asiakkaan omaan itseen kohdistuvan kosketuksen peilaaminen voi olla toinen voimallinen vaihtoehto. Joidenkin asiakkaiden kohdalla oman kehon koskettaminen yhdistettynä kosketuksen peilaamiseen toimii turvallisena ja asteittaisena tienä kohti asiakkaan ja terapeutin välistä kosketusta. Joidenkin asiakkaiden kohdalla tämä voi olla ainoa kosketuksen muoto, jonka he haluavat tuoda terapiaan.

Kun asiakkaat kokevat voimakkaita tunteita, he asettavat usein spontaanisti käden sydämelleen. Danalla on tapana peilata tätä elettä ilmaisten, ettei asiakas ole yksin intensiivisen kokemuksen keskellä. Syvällä kehossaan asiakas tuntee terapeutin empatian. Yleensä Dana pysähtyy tässä kohtaa hetkeksi ohjaten huomion käsillä olevaan hetkeen ja kannustaen asiakasta kokemaan yhteyden kehossaan sekä havainnoimaan autonomisen hermostonsa reaktioita.

Joskus Dana taas kutsuu asiakkaan yhteissäätelyyn peilaamisen kautta, pyytäen tätä painamaan toisen kätensä rintaa ja toisen poskea vasten. Tarkoituksena on luoda turvallinen yhteinen hetki ja kehollinen kokemus, joka jättää muistijäljen ja jota voi hyödyntää myös itsenäisesti terapian ulkopuolella koskettamalla itseään samalla tavoin hermoston uhatessa ylivirittyä tai lamaantua.

Dana näyttää asiakkaalle erilaisia oman kehon koskettamisen muotoja, joista asiakas voi löytää itselleen sopivat, turvalliset kosketukset. Vaihtoehtoja ovat esimerkiksi käden painaminen rintaa vasten, käsien ristiminen tai yhteenpainaminen (namaste-asento) ja pään nojaaminen oman käden varaan. Itseen kohdistuvista ja peilatuista kosketuksista rakennetaan edellä kuvattu tikapuukartta, johon tallennetaan erilaisten kosketuksen muotojen aiheuttamia hermostollisia reaktioita.

Monesti asiakkaat haluavat myös jossain kohtaa tuoda jonkun heille läheisen ihmisen mukaan terapiatapaamiseen: kumppanin, sisaruksen, vanhemman tai läheisen ystävän, jolla on kykyä ja halua toimia turvallisena kanssasäätelijänä. Tämä voi olla hyvin hyödyllistä, sillä läheiset voivat toimia suurena apuna ja voimavarana asiakkaan elämässä terapian ulkopuolella. Tikapuukarttaa voidaan käyttää tutkimaan ja havainnollistamaan kosketuksen roolia asiakkaan ja tämän läheisen kanssasäätelyssä: millaiset sanattomat vihjeet toimivat reittinä ylös ja millaiset alas kohti ylivirittyneisyyttä ja lamaannusta. Kyse voi olla kosketuksesta mutta myös muista sanattomista eleistä. Kun asiakas ja läheinen oppivat tuntemaan toistensa hermostollisia reaktioita, he oppivat myös viestimään toisilleen turvaa ja löytävät konkreettisia keinoja ohjata toisensa tarvittaessa takaisin ventraalivagaaliseen tilaan. On sanomattakin selvää, että tällä työskentelyllä voi olla valtavan positiivinen vaikutus myös itse ihmissuhteeseen: sen läheisyyteen ja toimivuuteen.

 Artikkelikuva: Giulia Bertelli / Unsplash

Lisää kirjoituksia ammatilaisilta

Ajatuksia vertaisuudesta ”Se on jonkinlainen turvasatama ja yhteisö”-opinnäytetyön pohjalta

Ajatuksia vertaisuudesta ”Se on jonkinlainen turvasatama ja yhteisö”-opinnäytetyön pohjalta

Humanistisen ammattikorkeakoulun opiskelijan opinnäytetyö vertaisuudesta tutki ja kehitti vertaistuen muotoja vakavasti traumatisoituneille. Opinnäytetyön tavoitteena oli saada tietoa siitä, millaiset vertaistukimuodot sopivat parhaiten kohderyhmälle sekä mikä vertaisuudessa auttaa kohderyhmää. Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry:lle toteutetussa opinnäytetyössä oli kaksi kantavaa teemaa:
Yhdistyksen vertaistoimintojen kehittäminen uuden vertaistukiryhmän pilotoinnin avulla. Vertaisuuden hyötyjen tutkiminen teorian sekä pilottiryhmästä saatujen tulosten perusteella.

lue lisää
Hyvinvoinnin eriytyminen

Hyvinvoinnin eriytyminen

Traumatisoituminen voi altistaa hyvinvoinnin heikkenemiselle monella tapaa. Jos traumatisoitumista tai dissosiaatiohäiriötä ei tunnisteta, hoito ei välttämättä ole riittävän tehokasta tai oikeanlaista ja se voi vaarantaa opiskelu- tai työkyvyn. Työkyvyn menetys voi johtaa syrjäytymiseen tai taloudellisiin ongelmiin. … Yleinen traumatietoisuus sote-alalla voisi nopeuttaa oikean diagnoosin saamista ja auttaa ehkäisemään oireiden pahenemista tai niiden ylisukupolvisuutta.

lue lisää
Oulun hoitomalli epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon

Oulun hoitomalli epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon

Pitkään epävakaata persoonallisuushäiriötä pidettiin parantumattomana sairautena. Nykyään käsitys on kuitenkin, että häiriöstä voi toipua onnistuneesti, eikä epävakaa ihminen ole läheisilleen vaarallinen.

Alanampa-Kantanen toivoo, että häiriöstä puhuttaisiin myönteisemmin, myös siitä kärsiviä varten.

– Jos olet saanut diagnoosin, vaikka kaikki olisi nyt kamalaa ja sekaisin, oikealla tuella asiat voivat muuttua. Se vaatii myös, että itsekin osallistut ja avaat itsesi muille, hän muistuttaa.

lue lisää

Liity yhdistyksen jäseneksi!

Copyright © 2024 Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry