Kun on tunteet
Yksi asia on varma: elämä dissosiaatiohäiriön kanssa ei ole pitkästyttävää. Minulle se on elämää suurten tunteiden keskellä. Enimmäkseen olen pärjännyt hyvin: olen opiskellut pitkälle ja toimin akateemisessa ammatissa, josta olen aina haaveillut. Minulla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta. ANP:ni on siis ollut hyvin toimiva, täydellinen trauma-ANP, joka on selvinnyt vaativissakin tehtävissä ja pitänyt menneisyyden kauhut enimmäkseen piilossa. Nyt on ehkä viimeistään aika kiittää ANP:täni hyvin tehdystä työstä!
Kuten monet muutkin traumatisoituneet, olen toipumassa riippuvuudesta. En ole kuitenkaan ollut riippuvainen alkoholista, uhkapeleistä tai huumeista, vaan kiinnostavasta työstäni ja sitä kautta saamastani kiitoksesta ja hyvän olon tunteesta. Olen ottanut vastaan uusia työtehtäviä samalla impulsiivisella intohimolla kuin joku muu on tarttunut lasiin: kykenemättä kieltäytymään, itseäni ja vointiani kuuntelematta. Voin tunnustaa tässä: olen raitistunut – tai raittiudesta haaveileva – työnarkomaani, workaholic anonymous.
Työn imu, tehtäviin omistautuminen ja uppoutuminen on yhdenlainen todellisuuden pakokeino. Se ei ensi silmäykseltä vaikuta yhtä tuhoisalta kuin muut keinot väistää todellisuutta, ja johtanee usein hyväänkin pärjäämiseen ulkoisessa maailmassa. Onneksi ihminen ei kuitenkaan ole kone, joka pystyisi loputtomiin kätkemään omaa mieltänsä piinaavat tunteet ja sen haavoittuvuuden, joka tekee meistä inhimillisiä. Olen uupunut kerran, toisen ja kolmannenkin. Toistaiseksi viimeinen kerta johti niin täydelliseen uupumukseen ja burnoutiin, että olen siitä yhä toipumassa. Jos olisin viisas, myöntäisin, että tämä on kokemus, joka minun on ollut pakko käydä läpi jatkaakseni (oikeaa) elämääni.
Sisälläni on tyhjää
Traumalla on piiloutuva luonne. En ole itsekään halunnut olla missään tekemisissä menneisyyden kokemusteni kanssa, enkä oikeastaan ole edes ollut täysin tietoinen, miten syviä niiden vaikutukset ovat olleet. Kipeää tekeviä asioita haluaa välttää kaikin tavoin, lopulta vaikka ne kokonaan kieltämällä. Minä en tiennyt dissosioituneista osistani mitään ennen (useamman vuoden) traumaterapiaa. Olen kyllä aina kokenut tyhjyyttä ja tuntenut, että minulta puuttuu jotakin ihmiselle olennaista, että sisälläni on tyhjää siinä kohdassa, jossa pitäisi olla jonkinlainen koherentti kokemus minuudesta, sielu.
Opettelen parhaillaan tunnistamaan paremmin dissosioituneita osiani ja hyväksymään sen, että ne ovat syntyneet tiettyjä tarkoituksia varten. Osien vaihtumisen tunnistan nykyään parhaiten vahvoista tunteista, jotka lyövät hetkessä päälle kuin villit laineet. Tunnetilat syntyvät reaktiona johonkin sisäiseen tai ulkoiseen ärsykkeeseen. Traumatisoitumisessa hankalaa on, että tunteet usein syntyvät ilman, että itse tiedostaisi niiden aiheuttajan. Tunnetilat ovat sekä psyykkisiä että fyysisiä kokemuksia. Erityisesti fyysisen kokemuksen tunnistamisen harjoittelu terapiassa on auttanut minua tunnistamaan omia tunteitani. Tunteeni ovat dissosioituneiden osieni tapa kertoa minulle olemassa olostaan.
”On vaikea olla rohkea, kun on vain hyvin pieni eläin.”
Turvallisessa ympäristössä ihmiselle kasvaa kyky säädellä omia tunteitaan. Sopivassa vireystilassa hänellä on turvallinen ja luottava olotila: hän pystyy leikkimään, oppimaan uutta, toimimaan ja reagoimaan kussakin tilanteessa asianmukaisella tavalla. Vaaran uhatessa ihminen toimii evoluution hiomilla tavoilla. Muiden nisäkkäiden kaltaisesti ihmisen sympaattinen hermosto aktivoituu ja johtaa taistelu–pako-reaktioon. Tällaisessa ylivireystilassa syke kohoaa, hengitys kiihtyy, aistit terästyvät ja keho on valmiina pakenemaan. Jos tämä osoittautuu toimimattomaksi keinoksi, elimistö turvautuu evolutiivisesti varhaisempaan puolustuskeinoon, lamaantumiseen tai ”valekuolemaan”. Siinä parasympaattinen hermosto aktivoituu, sydämen lyöntitiheys ja hengitys hidastuvat, aistijärjestelmien tuoma informaatio heikkenee ja ihminen voi kokea olevansa toimintakyvytön ja irtaantuvansa kehostaan. Turvallisessa kiintymyssuhteessa ja vuorovaikutuksessa vanhempaan ihminen normaalisti oppii toimimaan sosiaalisissa tilanteissa niin, että hän pysyy sopivassa vireystilassa. (Leikola, Mäkelä & Punkanen 2016, Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma.)
Evolutiivinen näkemys autonomisen hermoston toiminnasta auttaa ymmärtämään niitä tunteidensäätelyn ongelmia, jotka johtuvat emotionaalisesta traumasta ja persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta. Esitän seuraavassa muutaman esimerkin omasta elämästäni.
Pelko
Pelko on hyödyllinen perustunne, jonka avulla ihminen pystyy reagoimaan vaarallisessa tilanteessa. Traumatisoituinut ihminen kokee usein pelkoa myös tilanteissa, joissa tunne ei ole tarkoituksenmukainen. Tällöin pelon aiheuttaa trauma, eli se ei ole reaktio mihinkään nykyhetkessä olevaan, vaan se tunkeutuu mieleen menneisyydestä. Itse pelkään muun muassa korkeita ja ahtaita paikkoja, mutta hankalampia ovat pelot, joiden alkuperää en itse kunnolla tunnista.
Voin istua bussissa ja edessäni istuu normaalin näköinen mieshenkilö, joka vastaa puhelimeen. En voi olla kuulematta puhelinkeskustelua, koska se käydään lähellä ja melko kuuluvasti. Mies on selvästi vihainen toisessa päässä olevalle henkilölle. Sydämeni hypähtää kurkkuun, sykkeeni nousee ja alan kuulla ja tuntea oman sydämeni lyönnit. Pelästyn, ja autonominen hermostoni aktivoituu. Minä olen tosiasiassa aivan turvassa omalla penkkirivilläni, mutta tunnen kehossani pelon, joka syntyy vihaisesta äänestä. Sama reaktio tulee, kun kuulen humalaisen henkilön lähistöllä. En ehkä edes näe häntä, mutta hermostoni on jo täydessä vauhdissa valmistelemassa minua pakoon. Hankalampia pelkoja ovat virheiden pelko ja pelko siitä, että käyttäytymiseni tai tekoni aiheuttavat negatiivisen reaktion toisessa ihmisessä. Pelkään aiheuttavani mielipahaa, pettymystä tai suuttumusta toisissa ihmisissä ja välttelen viimeiseen asti vastakkainasetteluja. Miksi? Pelkotilani ovat tosi asiassa dissosioituneiden osieni tiloja. Pienenä lapsena vihainen, kova ja riitaa haastava ääni on ollut äärimmäisen pelottava, ja olen kokenut pelon yksin. Toisen ihmisen tunteiden pelkääminen tulee ymmärretyksi, kun ajattelee pientä lasta, jonka koko olemassaolo on sellaisten ihmisten varassa, joiden luona hän ei tunne turvaa ja joiden kanssa hän ei koe tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Kun joutuu luottamaan koko elämänsä tois(t)en ihmis(t)en varaan, mutta ei ole varma, millaisena tulee hyväksytyksi tai tuleeko lainkaan, on parasta olla ilmaisematta mitään, joka voisi herättää toisen ihmisen tunteita. Pelko, jatkuvasti läsnä oleva turvattomuuden tunne sekä hermostunut ja jännittynyt olotila ovat kaikki pienten ja arkojen osieni minätiloja, jotka tunkeutuvat tämänhetkiseen todellisuuteen.
Häpeä
Häpeä on monella tapaa traumatisoituneen perustila. Tämä on epäoikeudenmukaista, sillä traumatisoituminen tapahtuu tilanteessa, jossa ihminen on avuton ja täysin toisen armoilla. Traumatisoitunut ei ole syypää tapahtuneeseen eikä omaan traumaansa, mutta häpeä valahtaakin päälle järkeilemättä.
Häpeäkin on tarpeellinen tunne, sillä se ohjaa ihmisiä muun muassa toimimaan eettisesti ja moraalisesti oikein. Häpeä jostakin tapahtumasta tai omasta teosta on yhdenlainen häpeän olomuoto – lähellä sitä on myös katumus. Tätäkin tuskallisempi on ”ydinhäpeä”, jossa ihminen häpeää itseään kokonaan, olemassa oloaan, kaikkea itsessään. Peittoudun usein tällaiseen totaaliseen häpeään, milloin mistäkin syystä. Häpeänkin tunne on fyysinen, ja se tuntuu itsessäni siten, että pään pintaverisuonet laajenevat, kasvot kuumenevat ja tietoisuus muista ruumiinosista katoaa. Äärimmäisessä häpeässä tunne on niin epämiellyttävä ja voimakas, että kosketus itseen ja ulkopuoliseen maailmaan heikkenee ja tietoisuus irtautuu jonnekin toiseen tilaan hieman oman pään yläpuolelle.
Jo lapsena suhtauduin valokuvissa olemiseen torjuvasti. Pelkäsin valokuvaamista niin, että harvoissa lapsuudenkuvissani esiintyy hyvin harvoin aurinkoinen pikkutyttö. Usein kuvissa itkin tai tarrasin muihin ihmisiin. En minä valokuvauslaitteita tietenkään pelännyt. Pelkäsin valokuvaajan katsetta. Vielä keski-iässäkin tunnen epävarmuutta ollessani katseiden kohteena ja välttelen esillä oloa. Miksi? Nähdyksi, huomatuksi, arvostetuksi ja ymmärretyksi tuleminen on ihmisen perustarve. Me kasvamme ihmisiksi toisten ihmisten silmien alla ja opimme kommunikoimaan heidän kanssaan keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Minuus rakentuu tässä, yhteydessä toiseen ihmiseen: jos kukaan ei katso ja koske rakastavasti, sisäinen minä tulee ikuisesti häpeämään arvottomuuttaan. Tyhjä tila sisimmässäni on juuri tätä, jotakin, joka ei ole kasvanut kunnolla, koska sitä ei ole kasvatettu.
Traumaterapiassa opin tuntemaan itseäni
Olen käynyt useita vuosia terapiassa, joka on viimeiset kolme vuotta ollut traumaterapiaa. Yritän yhä oppia tunnistamaan tunteitani ja erityisesti niiden fyysistä olomuotoa, rauhoittamaan mieltäni erilaisin keinoin ja luomaan mielessäni turvapaikkoja, joihin voisi vetäytyä silloin kuin tuntemukset vaikuttavat ylivoimaisilta. Hengittämisen tunnistaminen on yksi asia, josta traumaterapiaa voi aloitella. Dissosioituneiden osien tunnistaminen ei ole helppoa, ja kun osat alkavat tulla itselle tutuiksi, on vielä pitkä matka siihen, että on valmis kertomaan niistä toiselle ihmiselle. Ei ihme, että luottamus ja turvallisuus ovat traumaterapian keskeisimmät asiat. Terapiasuhdetta mutkistavat osien erilaiset tarpeet: nykyhetkessä toimiva ANP on ollut valmis kertomaan sisäisestä järjestelmästä ja muista osista – sikäli kun on tullut niistä tietoiseksi –, mutta arimmat pienet osat ovat niin hauraita, että turvallinen kohtaaminen terapeutin kanssa on ollut paljon hitaampaa. Terapiaa vaikeuttaa lisäksi kriittinen puoli, jonka mielestä dissosioituneen systeemin paljastaminen on häpeällistä. Sekin osa on syntynyt tiettyä tehtävää varten. Se on kriittisyydellään turvannut hauraampia osia, mutta nykyhetkessä senkin pitäisi oppia luottamaan, että todellista hätää ei enää ole. Paljon toivoa ja voimaa häpeän kanssa työskentelyyn olen saanut vertaisiltani: on muitakin, joilla on samantyyppisellä logiikalla rakentunut identiteetti. Ymmärrämme toisiamme aivan eri tavoin kuin olisin koskaan osannut toivoa.
Dissoelämä on täyttä, intensiivistä ja syvästi koskettavaa
Verbaalistaminen on minulle luonteva tapa kuvata tapahtuneita asioita ja olen kirjoittanut paljon elämästäni eri-ikäisten osieni näkökulmasta. Tunteiden kuvaaminen arkikielen avulla ei ole helppoa, sillä tunteissa olemme oikeastaan sidoksissa johonkin ei-kielelliseen inhimilliseen piirteeseen. Tunnetiloja ja niihin joutumista olen kuvannut silloin tällöin runoissa – kaunokirjallisuus antaa mahdollisuuden nousta arjen yläpuolelle ja dissosiaatiotiloissa varsinkin sen alapuolelle, pelon, kauhun, häpeän ja toivottomuuden syvyyksiin. Olen suureksi ilokseni huomannut, miten monet viime aikoina kohtaamani vertaiset toimivat samoin. Runot, kuvataiteet ja musiikki pystyvät kuvaamaan kokemustamme. Samoin olen huomannut, miten monet saavat voimaa luonnosta ympärillämme, metsistä, puista, kasveista, eläimistä, kivistä, kallioista, meristä, järvistä, pilvistä ja taivaasta. Tunteiden keskellä ei ole usein kovinkaan helppoa olla. Tunteet ovat tuskallisen vahvoja ja henkinen kipu loputonta. Tuntemisessa on kuitenkin puolensa. Myös kaikki hyvät ja kauniit asiat kulkevat läpi koko kehon ja mielen, kun sielu resonoi niiden kanssa.
Taru Nordlund