MATKAANI YKSINÄISYYDESTÄ YHTEYTEEN
Jaan elämäntarinaani ja keinoja, jotka minua ovat auttaneet vapautumisen matkallani. Matka jatkuu läpi elämän. Jo nyt olen onnellisempi kuin mitä lapsena osasin kuvitellakaan, että voisin ikinä olla. Kirjoitus voi olla vaikeitakin tunteita herättävä. Toivon kuitenkin, että tarinani jakaminen tuo jollekin toivoa: vaikeistakin kokemuksista voi toipua, kun saa riittävästi tukea ja oppii antamaan myös itse itselleen myötätuntoa, hoivaa ja rakkautta, sekä luomaan itselleen turvaa muun muassa terveiden rajojen avulla.
LAPSUUS, ELÄMÄNI VAIKEINTA AIKAA
Synnyin ei-toivottuna lapsena lama-aikana erittäin vähävaraiseen perheeseen ja elin lapsuuteni arvaamattomissa oloissa, pääosin melko eristyksissä maaseudulla ilman sähköä ja vesijohtoja. Jäin paljon hoivaa, tukea, turvaa ja rakkautta vaille. Perustarpeet eivät useinkaan täyttyneet, sillä koin esimerkiksi nälkää ja kylmyyttä (sekä fyysisesti, että emotionaalisesti), sekä todistin väkivaltaa ja uhkauksia. Eräässä laulussani laulan: “Lapsuuden varjona perusturvattomuus, aikuisuuden valona perushulvattomuus.”
Suojaavia – tai voisi jopa sanoa pelastaviakin – tekijöitä kuitenkin oli, onneksi! Perheen koira Tepsu oli erittäin lempeä ja pidin sitä emonani, se oli lohtuna syntymästäni 7-vuotiaaksi saakka. Metsän sylissä koin olevani kotonani. Kiipesin ”äitikuusen” latvuksen suojaan tuulen tuuditukseen, ja söin kiitollisena sen pihkaa, koin saavani luonnosta paljon rakkautta. Pitelin kiveä kädessäni, heijasin sitä sylissäni ja lauloin tuutulauluja – leikin että se on pieni vauva ja puhuin miten pidän sen turvassa ja miten rakas se on – oikeastihan hoivasin sisäistä vauvaani samalla, jo silloin pienenä tyttönä. Sanoitin kivinukelle, että aikuisten riidat eivät ole minun syytäni, vaan he eivät vain koe olevansa rakastettuja ja siksi riitelevät. Laulelin kukille ja puille, luonnossa koin kuuluvani, olevani osa kaikkeutta kuin suuressa sylissä. Nokkoselta opin lempeästi rajoja: jos koetin poimia nokkosen äkisti, se poltti, mutta jos lähestyin varovasti ja kuulostellen mistä kohdasta voin tarttua kiinni, ei polttanut ollenkaan. Ajattelin, että niin minuakin kuuluisi kohdella: lähestyä varovasti ja kuulostellen, lempeästi.
Yksin koin oloni turvallisemmaksi kuin aikuisten seurassa, sain ilmaista tunteitani vapaasti ja olla kiireettömästi, kenenkään arvostelematta ja käskemättä mitään. Uppouduinkin metsään omiin oloihini usein tuntikausiksi, ja jo 4-vuotiaana karkasin kotoa ja lähdin etsimään ”jotakuta ihanaa yksinäistä mummoa, joka ilahtuisi siitä, että jäisin asumaan hänen luokseen”. Kun psykoterapeuttini sanoi, että apset ovat uskollisia vanhemmilleen, vaikka he kohtelisivat huonostikin, ajattelin, että minä en kyllä ollut. Sitten kun raja tuli vastaan, karkasin ja olin valmis lähtemään lopullisesti ja pelastautumaan.
Olin kokenut sen verran kuitenkin aitoa rakkautta, että sisimmässäni tiesin että sitä on. Vaikka olin oppinut jo varhain pärjäämään ja viihtymään yksin, kaipasin paljon turvallista yhdessäoloa toisten kanssa – sekä aikuisten että lasten. Hakeuduin myös kohtaamaan ihmisiä – etsin rakkautta ja turvaa aktiivisesti, sydän kompassina. Onneksi oli joitain turvallisia aikuisia, joihin pystyi luottamaan, esimerkiksi mummoni. Lapsuuteni aidon läsnäolon, turvan ja rakkauden hetket olivat kuin valonpilkahduksia pimeydessä – niin harvinaisia. Nykyään koen, kuin maailmani olisi kääntynyt toisinpäin: enimmäkseen koen valoisaa läsnäoloa kehossani kaikkine tunteineni, ja synkät hetket ovat pieniä ohimeneviä pilkkuja.
Lapsena opin tukahduttamaan tunteeni ja dissosioimaan – oli vain yksi turvallinen rooli olla tiettyjen ihmisten seurassa: kiltti miellyttäjä, joka ei näytä mitään suuria tunteita, vaan on helppo ja huomaamaton. Dissosiaatio oli silloin tarpeen, jotta selviydyin. Ei ollut turvallista näyttää vaikeita tunteitani, joten opin piilottamaan ne. Onneksi sain kokea tunteita vapaammin kuitenkin yksin ja koiran turkkiin kyyneleet pyyhkien.
NUORUUS – MUURI ALKOI MURTUA
Nuoruudessa tukahdutetut tunteet alkoivat avautua, ja sairastuin paniikkihäiriöön, sillä tunteet ja traumat alkoivat nousta pintaan liiankin voimallisesti. Kuin vuosia suljettuna pidetty painekattilan kansi ei meinaisi enää pysyä kiinni. Kun traumoja nousi pintaan äkillisesti eikä ollut tukea ja keinoja käsitellä niitä, koin myös itsetuhoisuutta. Kun aloin ymmärtää traumojeni syvyyden ja laajuuden, pelkäsin olevani jotenkin pilalla, lopullisesti rikki, enkä nähnyt toivoa toipumisesta. Ei ollut ketään roolimallia, siihen aikaan oli vaikenemisen kulttuuri.
Yksi merkittävä hetki oli, kun äidinkielentunnilla tuntui, etten pysty kirjoittamaan tehtävänannon mukaisesti. Tuntui kuin olisi valtava tarve kirjoittaa vapaasti, kertoa, vaikken tiennyt mitä. Äidinkielenopettaja oli lempeä ja turvallinen, joten ehkä koin intuitiivisesti, että hänelle voin kirjoittaa. Kirjoitin kuin autopilotilla, muistamatta jälkeenpäin mitä olin kertonut ja kun luin omaa tekstiäni, minua huimasi ja näkö sumeni. Kirjoitin rehellisesti lapsuusoloistani ja se oli ensimmäinen kerta kun avauduin asioista joista olin joutunut vaikenemaan. Äidinkielenopettaja antoi aineesta 10++, ja sanoi että kirjoitukseni kosketti todella, hän kannusti jatkamaan kirjoittamista ja huomasi että se auttaa minua. Hänen katseessaan näin arvostuksen ja näin, että hän uskoi minun toipuvan. Hän kysyi kahden kesken, tarvitsisinko apua: kokemukset joista kirjoitin, ovat hyvin rankkoja. En vielä silloin uskaltanut ottaa apua vastaan, mutta hetki on jäänyt ikimuistoisena mieleeni: aikuinen näki kipuni ja välitti.
Kuinka pelastava voikaan ihmisen elämässä olla jokainen pienikin aito kohtaaminen, kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, toivon ja turvan hetki. Ehkä en olisi tässä nyt kirjoittamassa, jos en olisi esimerkiksi tuosta hetkestä saanut toivoa ja voimaa. Jokainen meistä voi jonain hetkenä olla toiselle korvaamattoman arvokas – usein edes ymmärtämättä sitä itse.
Tässä vaiheessa, yläasteikäisenä hain myös ensimmäistä kertaa apua, varmastikin myös äidinkielenopettajan inspiroimana – siitä huolimatta, että minua oli kielletty ehdottomasti kertomasta kenellekään. Näin auton ikkunasta perheneuvolan, etsin sen kävellen ja menin sanomaan, että minä tarvitsen apua, on paha olla. Harmillisesti ensimmäinen psykoterapeutti jolle puhuin, ei uskonut minua, vaan sanoi: ”Miksi sinä pelleilet tällaisilla asioilla? Jos sinä oikeasti kokisit tuollaista, et hymyilisi.” Hymyilin siksi, etten alkaisi itkeä ääneen, se oli opittu suojakeino. Minua oli uhkailtu kertomasta ja sanottu myös: “Jos kertoisitkin, ei sinua kukaan uskoisi”, ja kohtaaminen ikään kuin vahvisti sen. Kuitenkin tahto ja tarve löytää sellaista apua mitä tarvitsen, eli aavistuksena sisälläni, joten kerättyäni rohkeutta hain apua uudestaan. Ja uudestaan, ja uudestaan, kunnes lopulta löysin sellaista apua mitä tarvitsin: tulin kuulluksi ja kohdatuksi kaikkine tunteineni turvassa, sain kertoa koko elämäntarinani rehellisesti ja koin olevani hyväksytty.
TOIVON VOIMA
Aavistin ja haaveilin jo lapsena, että voisin voida paremmin ja unelmat olivatkin yksi vahvimmista suojakeinoistani. Mitä vaikeampaa oli, sitä enemmän unelmoin siitä millaista elämäni on sitten, kun olen aikuinen ja vapaa, ja asun omassa kodissani. Itsetuhoisina hetkinä koin kuin jokin minussa olisi sanonut: ”Sinnittele vielä. Vielä selviät ja tulet olemaan onnellisempi kuin nyt osaat edes kuvitella.”
Jokin selittämätön toivo on aina asunut sisälläni, tahto löytää jotakin parempaa. Suunnittelin jopa karkaavani naapurin lehmän selässä ratsastaen vapauteen – ajattelin että voin elää onnellisena lehmän ystävänä. Siltä saisin maitoa, lämpöä, turvaa, ja voisin ratsastaa sen selässä minne tahansa. Sain jopa naapurin lehmät houkuteltua aitauksen sähköaidattomasta kohdasta ulos – mutta en saanut ystävää, vaan lehmät karkasivat herkuttelemaan mansikkamaalle ja juoksivat metsään. Hihittelin itsekseni, kun aikuiset ihmettelivät, miten lehmät yhtäkkiä keksivät traktorin kulkua varten olevan aukon aidassa, enkä kertonut kellekään että se olin minä, joka ne siitä houkuttelin vapauteen. Koin valtavaa myötäiloa siitä, että lehmät saivat – edes hetken – olla täysin vapauden riemussa.
ETSIN ÄITIÄ JA ISÄÄ PARISUHTEISTA
Nuoruudesta aikuisuuteen hakeuduin parisuhteisiin. Hain niistä sitä rakkautta, mitä olin lapsena jäänyt vaille. Rakkaudenkaipuuni oli niin suurta, että en osannut kovin harkitsevasti valita kumppaneitani, joten sain osittain hyviä kokemuksia, mutta osittain myös traumat toistuivat – äkillistä hylätyksi tulemista, henkistä väkivaltaa ja tunteideni kontrollointia. Toisaalta ne olivat myös kasvattavia ja jokaisen suhteen jälkeen rajani tarkentuivat ja ymmärsin paremmin millaisen suhteen tarvitsen ja mihin en enää tyydy. Lopulta päätin, että olen mieluummin vaikka loppuiän yksin, kuin yhdessäkään huonossa suhteessa enää. Ja yllättäen sen jälkeen löytyikin elämäni rakkaus – täysin etsimättä.
KORJAAVAT KOKEMUKSET
Parikymppisenä sain itselleni psykologista apua ja myöhemmin aloitin psykoterapian. Oli eheyttävää tulla kuulluksi ja nähdyksi. Aloin tietoisesti vahvistamaan myös itsemyötätuntoa – olemaan itse itselleni sellainen ystävä ja turvallinen aikuinen, jollaisia olin jo lapsena kaivannut. Ja se, ennen kaikkea, alkoi mullistaa elämääni. Pystyin muuttamaan sisäistä puhettani: en enää moittinutkaan itseäni jatkuvasti, vaan aloin kehua itseäni, kuten vanhempi kannustaisi lastaan, aloin antamaan itselleni rakkautta ehdoitta, kiittämään ihan vain siitä että olen elossa ja selvinnyt kaikesta. Usein liikutuin lempeistä sanoista kyyneliin: tätä, juuri näitä sanoja olen kaivannut. Olen rakastettu, juuri tällaisena. Saan tuntea. Olen arvokas osa elämän ihmettä, silloinkin kun vain olen.
SYDÄMENLAULU – KUIN SYLI
Löysin myös mukanani kulkeneen intuitiivisen laulun syvemmin ja aloin tietoisesti laululla lohduttaa ja rauhoittaa itseäni sekä ilmaista tunteitani laulaen. Aloin laulaa mitä koen, mitä kehossani tapahtuu ja miltä minusta tuntuu. Koin sen hyvin eheyttävänä: laulu kannattelee minua kuin syli, joten vaikeatkin tunteet on lohdullisempaa kohdata. Laulu on minulle ankkuri turvaan, rakkauteen ja läsnäoloon: äitini lauloi minulle kun olin vauva ja pieni lapsi, joten siitä on jäänyt turvallinen kaunis tunnemuisto, sillä hän lauloi vain ollessaan aidosti läsnä ja kokiessaan turvaa. Kun laulan, koen turvaa ja rakkautta – ja sen voimin pystyn ilmaisemaan ja kokemaan myös vaikeita tunteita. Laulun avulla sain luotua itselleni myös rauhaa kehoon – fysiologisestikin laulun pitkät hengitykset rauhoittavat.
ERI KEINOT AUTTAVAT ERI TAVOIN
Intuitiivisen laulun lisäksi minua ovat auttaneet monet muutkin keinot. Luova kirjoittaminen auttaa sanoittamaan ja jäsentämään kokemuksiani, tulemaan nähdyksi. Vapaan tanssin ja liikkeen avulla ilmaisen kehollani tunteita ja saan kehollisia jumeja auki, joiden kautta löydän myös tunnelukkoja. Intuitiivinen maalaaminen auttaa minua purkamaan tunteita alitajuisella tasolla mitä sanat eivät tavoita, usein maalatessani käyn tunnematkan surusta raivoon, epätoivoon ja lopulta olemassaolon iloon. Olen nähnyt lapsesta asti selkounia eli tietoisia unia, joita voin ohjailla ja niiden avulla pystyn käsittelemään traumojani kuin olisin elokuvan katsoja – käsikirjoittaen, näytellen, ohjaten ja katsoen elämäni elokuvan ja muuttaen sitä tarvittaessa kevyemmäksi tai herättäen itseni unesta, jos se on liian raju. Lempeä koko kehon kosketus on luonut minulle turvaa eri tilanteissa, ja esimerkiksi stressaavassa tilanteessa laitan käden sydämen kohdalle ja tunnen käteni rauhoittavan lämmön, myötätuntoisen sisäisen puheen lisäksi.
On ollut tärkeää tulla nähdyksi sekä toisille, että itse itselleni. Siinä on auttanut myötätuntoinen peilistä silmiin katsominen, sekä terapeuttisten videoiden tekeminen itse itselleni (mm. puheet sisäiselle lapselle), sekä sanaton pitkä silmiin katsominen toisten kanssa – jolloin huomaa että kaikilla on niitä samoja kipuja: yksinäisyyttä, rajojen rikkomisia, vaillejäämisiä – ja kipuineenkin jokainen on niin rakastettava ja kaunis.
Löysin myös aluksi intuitiivisesti stressiä purkavan tärinän eli TRE:n, jolle myöhemmin kuulin myös nimen.
TRAUMANPURKU JUURINEEN KEHOLLISESTI
Kun haluan pysähtyä tunteideni äärelle, hengittelen syvään silmät kiinni ja tunnen miltä kehossani tuntuu ja mitä kehoni kertoo, tähän yhdistyy joskus laulua ja ääntä sekä vapaata liikettä. Kun tunnen kipua, kylmyyttä tai epämukavuutta jossain kohtaa kehoani, laitan käteni sen kohdan päälle kuin kuuntelijaksi – en pakota, painosta tai hoputa vaan olen vain siinä ja annan nousta pintaan mitä nousee. Joskus tunteet purkautuvat voimallisestikin koko kehon tärinänä ja huutona, joskus vuolaina kyynelinä. Koen aikuisosani tuen koko prosessin ajan ja se on tärkeää, sillä jos menetän yhteyden aikuisosaan, kokemus on uudelleentraumatisoiva.
Jos tunnen kuin tulisi muuri vastaan, tiedän että se on merkki siitä, etten pääse sillä kertaa syvemmälle: kiitän mieleni viisautta rajoista, ja tiedän että tarvitsen toisen ihmisen tukea ja turvaa asian käsittelyyn, tai en vain ole vielä valmis sen kohtaamiseen. Mieli suojaa, ja joskus vaikeaa asiaa tarvitsee käsitellä monia kertoja, eri ihmisten tuella ja pienin palasin, ennen kuin kivun juureen pääsee kiinni ja saa sen purettua.
Kun ensimmäistä kertaa pääsin syvimpiin traumoihini kiinni, huomasin miten olin dissosioinut ne moniin osiin – kuin purkanut vaarallisen pommin ja pakannut lukittuihin laatikoihin. Pystyin aluksi käsittelemään vain yhtä osaa traumasta kerrallaan: pelkkää kipua tai muita kehollisia tuntemuksia erillään, tai pelkkää yhtä tunnetta erillisesti, kaikki eri aistit olivat myös omissa ’lokeroissaan’. Vasta kun sain käsiteltyä niitä erikseen ja huomasin, etten kuollutkaan (niin rajuja traumat ovat, että niihin linkittyi kuolemanpelko ja syvä yksinäisyys), sen jälkeen pystyin tutkailemaan niitä kokonaisuutena kaikin aistein.
Ne kivut, jotka olen saanut juuriaan myöten kohdattua, eivät aiheuta enää traumatakaumia tai myöskään välttelyä tai tarvetta turruttaa tunteet, vaan ne ovat osa elämäntarinaani – muistan kyllä kivun mitä koin, mutta se ei ahdista enää. Se tunne, kun saan jonkin kivun käsiteltyä juuriaan myöten ja koen helpottavan vapautumisen, on elämän parhaimpia. Ennen kuin aloin kehollisesti purkaa traumojani, en tiennyt että sellainen on mahdollista – puheeseen keskittyvä terapia ei ollut antanut niin syviä vapautumisen kokemuksia, vaan tuntui lähinnä jäsentävän kokemaani.
Minua on auttanut eniten keholliset menetelmät. Koin, että pelkästään puheeseen keskittyvä terapia ei ollut riittävää. Olen tarvinnut turvaa kokea tunteet, huomata etten kuole niihin, ja kokea vapautumista. Esimerkiksi kun aloin tutkia vihaani, löysin rajani, ja vihan alta syvän anteeksiannon ja rakkauden. Kaikilla tunteilla on oma tehtävänsä, esimerkiksi viha suojelee rajoja ja rakkautta, herkkyyttä, kertoo ”Nyt riittää!” Kun olen tutkaillut vaikeimpiakin tunteitani syvästi, niitä ei tarvitse enää välttää kaikin keinoin, vaan luotan siihen että selviydyn ja voin antaa tunteideni virrata vapaasti. Enää äärimmäisen vaikeissa tilanteissa koen dissosiaatiota. Enää ei ole tarvetta pitää joitain muistoja ”lukituissa lokeroissa”. Oli elämäni pelottavinta – mutta myös vapauttavinta – päästä käsiksi niihin muistoihin, jotka olin haudannut syvälle sisimpääni.
TOISTEN TUEN TÄRKEYS
Muilta ihmisiltä olen saanut apua muun muassa traumapsykoterapiasta, rajoja kunnioittavaan kosketukseen perustuvasta rosen-terapiasta sekä monenlaisista työpajoista ja kursseista. Olen aktiivisesti hakenut tukea ja apua monilta eri ammattilaisilta, sillä koen että eri ihmisten kanssa pystyy eri tavoin työstämään traumojaan. Kukaan ammattilainen ei ole täydellinen, vaan jokaisella on omat vahvuutensa ja haavansa, joten olen kasvumatkallani tarvinnut monenlaisia korjaavia kokemuksia. Tämä oli myös vaikeaa hyväksyä, sillä aluksi toivoin ja odotin kaikkivoipaa, täysin ehdoitta rakastavaa auttajaa, jolta saisi ikään kuin korjaavan lapsuuden. Oikeastaan vasta kun hyväksyin sen, että jokainen ihminen on omalla tavallaan hieman säröillä oleva, ja silti voin luottaa niihin ihmisiin jotka kunnioittavat rajojani ja ovat turvallisia, silloin vasta toipuminen alkoi kunnolla. Niin kauan kuin odotin ammattilaisilta ikään kuin täydellisyyttä, petyin karvaasti. On ollut tärkeää myös, että en itsekään odota itseltäni virheettömyyttä. Teen parhaani ja hoivaan sisäistä lastani, mutta teen myös virheitä – silti olen riittävän turvallinen ja rakastava aikuinen itse itselleni.
Sen jälkeen kun löysin sisäisen vanhemmuuden ja itseni ehdoitta rakastamisen, sain myös ensimmäistä kertaa terveen, aidosti aikuisen parisuhteen. Enää en roiku toisessa kuin vaille jäänyt lapsi etsien äitiä ja isää ja toisaalta miellyttäen yli rajojensa hylkäämisenpelossa, vaan ihmissuhteet ovat vastavuoroisia ja aidosti aikuisen tuntuisia. Kumpikin uskaltaa pyytää tukea, mutta osaa myös tukea itse itseään ja hakea apua muualta.
Vaikka oli rankkaa edellisessä pitkässä suhteessa tulla äkillisesti hylätyksi ja kokea suhteen aikana henkistä väkivaltaa, se oli tietyllä tavalla tarpeellisen silmiä avaava kokemus. Ymmärsin, että en enää ikinä halua hylätä itse itseäni kenenkään toisen vuoksi. Ja huomasin, että en hylkää itseäni vaikka toinen hylkäisi minut yhtäkkiä – pysyin itselleni myötätuntoisesti läsnä niinkin vaikeassa tilanteessa, ja hain itselleni apua, en jäänyt yksin.
KUOLEMANRAJAKOKEMUS VEI ELÄMÄNPELON
Yksi merkittävä, vapauttava kokemus oli myös kuolemanrajakokemus vuonna 2020. Sairastuin äkillisesti ja vakavasti, ja kävin hyvin lähellä kuolemaa, kamppailin hengestäni ja meinasin kuolla rakkaan ihmisen syliin. Tuolloin koin sanoinkuvaamattoman ihanan valon, rauhan ja ehdottoman rakkauden, johon olisin voinut jäädä, mutta päätin palata kehooni. Kuolemanpelko lähti, ja sen myötä myös elämänpelko. Syvällä tasolla kokemus jäi sydämeeni, ja vaikka on sen jälkeenkin ollut todella vaikeitakin hetkiä, niin kokemuksen myötä opin pääsemään syvempään läsnäoloon ja rauhaan helpommin kuin aikaisemmin. Tuon kokemuksen jälkeen myös hain itselleni uuden virallisen etunimen: Elossa. Tahdon jättää suurimmat myrskyt ja tuiskut taakseni (syntymänimeni on Tuisku), ja enemmän muistaa olla kiitollinen siitä, mikä ihme on saada elää ja mistä kaikesta olen selvinnyt – saan olla tässä NYT.
VAPAUTUU TILAA HYVÄLLE OLOLLE
Traumatyöskentelyn myötä on vapautunut valtavasti energiaa, kun ei tarvitse enää salailla, pelätä, varoa etten vahingossa osu lähelle lukittua lokeroa. Koen kuin vuosi vuodelta löytäisin syvemmin aidon itseni – tarpeideni, tunteideni, rajojeni, ilojeni äärelle, syvempään yhteyteen. Ja mitä syvemmin koen yhteyttä itseeni, sitä syvempään yhteyteen kykenen myös muiden kanssa. Enää en ole yksin. Enää ei tarvitse salailla, pelätä, piiloutua. Saan olla esillä juuri sellaisena kuin olen. Saan olla ujo ja puhumatta mitään. Saan tanssia keskellä Helsingin keskustaa jos siltä tuntuu. Saan laulaa yksin ja toisille, inspiroida yhdessäluomisen äärelle. Tuntuu siltä, että saan olla yhä kokonaisemmin itseni ja tutustua yhä enemmän siihen, kuka oikeastaan olen ja millaista elämää oikeasti haluan viettää.
Sydämellisesti
Elossa Tuntevainen
Tunnetaitoja kaikille ry:n perustaja
traumaselviytyjä, ihmisyyden ihmettelijä
Sydämen halauluja -intuitiivisten laulujen tekijä
