Loppuelämäni ensimmäinen päivä – toipumisen taitekohta
Seison sillalla ja katselen eteeni aukeavaa maisemaa. Kaunis auringonnousu värjää taivaanrannan ja meri on tyyni ja kutsuva. Siltaa on silmänkantamattomiin sekä edessäni että takanani. Olen kävellyt jo lukemattomia askelmia ja nyt on pakko hetken levähtää. Huomaan seisovani kohdassa, jossa vanha ja uusi silta yhdistyvät. Vanha, kulunut ja osin rikkinäinenkin silta vaihtuu kohdallani uuteen, lujaan ja tukevaan puuhun. Olen selkeästi tullut jonkinlaiseen taitekohtaan matkallani. Kosketan sillan kaidetta ja huomaan siihen kiinnitetyn kirjekuoren. Kuoressa on nimeni ja päivämäärä 1.3.2025. Se on tänään. Hämmentyneenä ja tärisevin käsin avaan kirjekuoren ja luen ääneen siellä olevan kortin.
”Säilyttäköön tämä päivä sen, mitä rakastat. Tuokoon tullessaan sen, mitä kaipaat ja vieköön mennessään sen, mitä taakkana kannat.”
Luen kortin yhä uudelleen ja uudelleen. Liikutun voimakkaasti. Kuka kortin kirjoitti? Mistä hän tiesi? Tiesi täsmälleen mitä kaipasin kuulla, mistä saisin voimia jatkaa matkaani. Juuri nyt kun tuntui, etten jaksa enää ainuttakaan askelta. Huokaisen syvään ja käännän katseeni vanhaan siltaan. Silta on niin pitkä, etten enää edes näe sen alkupäätä. Maisema takanani on synkkä; tummia sadepilviä, pimeyttä ja kylmää viimaa. Silta oli täynnä rikkinäisiä lautoja, salakavalia aukkoja ja epävakaita kaiteenpätkiä, joihin ei uskaltanut nojata, vaikka kuinka väsytti. Matka tuntui kestävän ikuisuuden ja jokainen kaatuminen ja putoaminen hidastivat matkaani entisestään. Mutta pahoin loukkaantuneenakin oli pakko jatkaa matkaa. Silta edessäni jatkui jatkumistaan, mutta sisälläni oli koko ajan vahva tunne, ettei myrsky tai pimeys kestä ikuisesti. Joka ikinen myrsky tyyntyy joskus, joka ikinen pimeys väistyy lopulta valon tieltä.
Ja nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen seison katselemassa tyyntynyttä myrskyä ja lumoavan kaunista auringonnousua. Siitä on todella kauan, kun olen voinut hengittää näin vapautuneesti. Luon katseeni kohti uutta siltaa. Jokainen lauta on täydellisesti paikallaan, kaide seisoo tukevana kehyksenä meren ja lautojen välissä. Ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu hyvältä ja turvalliselta jatkaa matkaa. Ei enää huteria askeleita, pistäviä nauloja tai mustelmista kipeitä polvia. Ei enää itkua, epätoivoa, pelkoa tai turvattomuutta. Huokaisen syvään, suljen silmäni ja mielessäni kiitän. Peloistani huolimatta pääsin kuin pääsinkin näkemään sen päivän, kun yli vuosikymmenen kestänyt myrsky lopulta laantui. En ole itkenyt vuosiin, mutta tuossa hetkessä on jotain niin hoitavaa, voimaannuttavaa ja armahtavaa, että annan kyynelten tulla. Voimakas tunneaalto lamauttaa minut polvilleen. Kyynelpisarat sekoittuvat meriveteen ja vievät lopullisesti mennessään sen raskaan taakan, joka on kulkenut selässäni kaikki nämä vuodet. Olen vihdoinkin vapaa.
Nousen ylös ja tunnen, kuinka koko olemukseni on paljon kevyempi. Saan vihdoinkin jatkaa taivallustani kävellen ehjällä, vakaalla sillalla nauttien raikkaan meriveden tuoksusta ja kauniista maisemista. Odotan innolla tulevaa, eikä sitä ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. Ne unelmat, jotka kauan sitten hautasin, heräävät pikkuhiljaa taas eloon. En malta odottaa, mitä elämä tuo tullessaan. Varmaa on vain se, että suurin myrsky ja matkani vaikein osuus on lopultakin takanapäin. Tervetuloa uusi elämä, olen niin valmis!
Sini Kirvesmäki
koulutettu kokemusasiantuntija, sosionomi (AMK)
Disso ry:n hallituksen jäsen 2025
Sinin tekstejä on julkaistu myös aikasemmin verkkosivuillamme. Käy lukemassa myös ne:
– Särkynyt enkeli – sirpaleista voi syntyä jotain uutta ja arvokasta
– Vielä jonain päivänä – Traumasta toipuminen ja vertaistuki
