Norppamaisesta elämästäni

Artikkeli kertoo traumaperäisen dissosiaatiohäiriön kanssa elämisestä, peloista, vaikeuksista ihmissuhteissa, osien välisisistä ristiriidoista, mutta myös dissosiaatiosta supervoimana, joka on ylipäätään mahdollistanut eämän jatkumisen.

Kun mieli on rikkonainen sitä elää jonkinlaisessa hologrammissa, mihin on piilotettu tieto menneestä ja tulevasta. Näin sen itse koen. Paraneminen on kulkua kohden nyt hetkeä, menneen ja tulevan lisäksi. En ole ollenkaan varma siitä, onko aikaa olemassa vai ei, mutta ajattelen nyt hetken olevan alkuperäisen ajan mittaamisen keksijän Galilein huomion mukainen. Aika on heilurin liikettä sydämen tahtiin.

Olen huomannut, että usea traumatisoitunut ja eri tavoilla dissosioiva ihminen elää omassa erikoislaatuisessa todellisuudessa. Nuorena pidin hyvin normaalina sitä, että rinnallani kulki monia muita ja että sain heiltä apua kaikenlaisiin tilanteisiin elämässä. Mitä sitä maailmaa pelkäämään, kun on oma ”armeija” mukana koko ajan.

Osien tai joidenkin niistä hyväksyminen osaksi itseään on hidasta. Kun matka on jo niin pitkällä, että niistä on uskaltautunut kertomaan, tukihenkilö voi työskennellä suoraan niiden kanssa ja puhutella niitä suoraan. Mutta uskaltaako hän antaa niille omaa ääntä? Hän on aina pyrkinyt rakentamaan itselleen rikkumattoman fasadin – entä jos osien tapa puhua ja kommunikoida paljastaa hänestä inhimillisyyksiä, väsymystä, heikkoutta ja haurautta, tahdittomuutta, rumuutta, pahansuopaisuutta. Entä jos hän tuleekin vahingossa loukanneeksi toista? Osat ovat minuus, se mitä minä olen, kokonaan. Miten paljon minuudesta uskallan paljastaa, etten tule uudelleen satutetuksi?