Hänen mielensä pakenee sitä tuntematonta, jota kohti se on kulkemassa. Se pyrkii karkaamaan, lipeämään, livistämään ja välttelemään eteenpäin menemistä kaikin tavoin. Jännitys, pelko, kauhu, tuska, hätä ja huoli – hän alkaa luokitella ja nimetä ahdistusoireitaan. Tukihenkilö tiedostaa välttelyn, ja ohjaa häntä nyt aiempaa päättäväisemmin kohti oikeaa polkua tarjoamalla tietoa traumatisoitumisesta. Nyt hän uskaltaa ottaa uuden näkökulman vastaan. Hän alkaa tunnistaa itsessään yhä enemmän dissosiaatiohäiriön piirteitä. Hän kuitenkin vielä pelkää niitä ja kuvittelee mielessään orkesterin vääräleukaisen soittimen.
Ahdistuneisuus on kamalan laaja ja epämääräinen käsite, kun sen kanssa elää jatkuvasti. Olen alkanut luokitella ahdistusoireet tai paremminkin niiden rintakehässä tuntuvat ilmenemismuodot viiteen ryhmään, jotka olen nimennyt substantiivein: koura, piikki, mörkö, happo ja jousi. Nämä kaikki voivat esiintyä samanaikaisesti, ja toisinaan niitä on vaikea erottaa toisistaan. En ole persoonallistanut niitä, vaikka osaisin ehkä kertoa ja kuvata hyvinkin yksityiskohtaisesti tilanteita, joissa kukin noista oloista on toiminut dominoivana. Pienesti säikähdin, kun tulkitsit ne erisniminä, haarniska heti puettuna, jos vaikka olisitkin oikeassa. Tai tiedänhän minä sinun olevan tavallaan oikeassa, jossain taustalla vaikuttaa pahuus, mihin en uskalla katsoa. En nimeä mitään, mitä voi vältellä.
Näitä ahdistusoloja ei voi vältellä, niiden kanssa on elettävä, joten olen eritellyt ja nimennyt ne ehkä vuosi sitten. Yksi tuosta puuttuu, mutta en ole löytänyt sille sopivaa nimeä, eikä se ole edes itsenäisenä esiintyvä olo, paremminkin efekti osana noita muita. Se puuttuva on vihlonnan tunne osana menettämistä tai sen pelkoa, surua ja kaipuuta. Eniten minua vihloo veljeni kaipuu, saman vihlonnan pauloissa eroan sisaristani tai olen huolissani heistä. Äärimmäisessä väsymyksessä se on surua heijasteleva osa, jos päätyisin itsemurhaan, menettämisen suru ja suru toisille tuotetusta tuskasta. Ainoa nostalgisena pitämäni asia on lakeusmaisema latoineen, ja siihen liittyy joskus niin voimakas vihlonta, että joudun tuolta lakeuden kutsulta sulkemaan silmäni, kun vaikka Pohjanmaalla mieheni ajaa ja minä istun vieressä. Tuo vihlonta sävyttää ahdistuneisuutta pääsääntöisesti sisaruksiini liittyvissä ajatuksissa, ydinperhe on niin lähellä koko ajan, ettei tarvitse eroahdistusta potea. Veljeni kuoleman myötä jokin tähän liittyvä hallintamekanismi meni rikki.
Koura on siis sitä, kun tuntee sydämensä jäävän valtavan, nyrkkiin puristuvan kämmenen sisään. Sydämestä tihkuu kudosnestettä, ja se pumppaa epätasaisesti. Mustaa, synkkää, peruuttamatonta ja jotain niin ylivoimaisen voimakasta, ettei ole pienintäkään mahdollisuutta vastarintaan. Tämän saa yleensä aikaan suru, murhe ja menetys.
Piikki on seurausta epämääräisemmästä pahasta olosta, ja se tuntuu pisteliäältä kaktukselta tai takiaisjoukolta rintakehän seinämissä, hiukan kuin puutumisen jälkeinen palautuminen jaloissa ja käsissä. Joskus pistos on voimakkaampi, tarkkarajaisempi ja kestää kauemmin. Tämä ei ole itsessään mikään lamaannuttava tai toimintakykyä heikentävä olo, kunhan väsyttää ja kohtuullisesti tuskastuttaa ja kiroiluttaa. Muistuttaa olemassaolollaan, ettei kannata kuvitella elämän olevan helppoa.
Mörkö tulee Muumilaaksosta ja saa aikaan hyhmäisen ja jäätävän kylmän ja kauhunsekaisen pelkoreaktion, ja sitä joko yrittää päästä pakoon tai se jähmettää. Joka tapauksessa rintakehä on jäässä, sormet ja varpaat ovat niin ikään jäässä ja ennen kaikkea pää on jäässä. Mörkö on itselläni suurimmillaan pakkoajatusten, pelkotilojen ja syyllisyyden tunteen myötä, ja se varmimmin aiheuttaa hengitysvaikeuksia tai tukehtumisen tunnetta.
Happo on syövyttävän vihlova tunne, joka leviää rintakehästä kokovartalonärästykseksi. Sisäelimet on käytetty salsadipissä, jonka jälkeen ne on aseteltu omille paikoilleen väärinpäin. Se on oksettava, sappinesteen makuinen olotila, joka yleensä dominoi ollessasi äärimmäisen väsynyt. Tähän liittyy vahva itseinho ja viha itseä kohtaan. Tämä olo on hyvin aggressiivinen, kohdistuu itseen. Ei auta, vaikka haistattelisit itsellesi peilin kautta sentteri pystyssä.
Jousi voi olla monenasteista jännitystä, ylivireystila. Huono omatunto jostain, mitä ei oikein muista, mutta kiinnijäämisen pelko on läsnä. Periaatteessa tunne voi olla sama kuin hyvässä, odottavassakin jännityksessä, mutta odotusta höystää pelko. Jousi on se, joka saa vatsan sekaisin ja unen katoamaan, etkä voi syödä tai nukkua. Jännittää ja kuvottaa ja joudut olemaan koko ajan valppaana. Äärimmilleen jännitetty jousi johtaa helposti mörköön.
Ja mitenkö kauan ovat seurassani viihtyneet? Nimesin siis vasta vuosi sitten, mutta mörkö, koura ja jousi ovat sellaisia oloja, joita tunnen poteneeni aina, en muista aikaa ennen niitä. Lapsena istuin näiden olojen kanssa ruokapöydässä, söin väkisin ja lähdin heti ruuan jälkeen ulos ja kävin talon takana metsässä oksentamassa tai ainakin itkemässä.
Nyt olen keksinyt nimen tuolle vihlonnalle: riitasointu. Ei se ole mikään vahingossa soitettu, ohimenevä dissonanssi, vaan paremminkin yksi pieleen viritetty ja keskeinen instrumentti orkesterissa. Kuvittele vaikka upea, mahtipontinen sinfonia tai iloinen menuetti, jotka sinällään olisivat nautittavia ja selkeitä tunteita herättäviä teoksia. Mikä tahansa esitys menisi tuollaisen vääräleukaisen soittimen myötä ihan poskelleen, eikä konserttiyleisö saisi nukuttua viikkoon.
- Piia, kuinka paljon tiedät siitä, miten vakava traumatisoituminen vaikuttaa mieleen? Yritän oman ymmärrykseni mukaan hahmottaa sitä ymmärrettävästi. Vakava traumatisoituminen hajottaa melkein aina minuutta erilaisiin minuuden tiloihin (osiin). Olet jo kertonut niistä minulle: Koura, piikki, mörkö, happo ja jousi sekä riitasointu. Kaltoinkohtelijaa imitoiva minuus syntyy myös, joka kokee olevansa paha. Usein se haluaa sabotoida tai lopettaa esimerkiksi terapian, kun terapeutti alkaa pääsemään lähelle. Ajattelen, että näin kävi myös, kun poistit meidän keskusteluketjumme. Näiden tilojen välillä voi olla vielä usein nopeita vaihteluita, eikä niillä ole yhteyttä toisiinsa (joillakin osilla voi olla, joillakin ei). Miltä tämä sinusta kuulostaa?
Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa.
- Toivon, että luet tuon artikkelin, se voi antaa sinulle enemmän ymmärrystä myös itseäsi ja oireitasi kohtaan. Traumaterapiakeskuksen sivuilla on muitakin artikkeleita, joihin voi tutustua.
- Miltä sinusta tuntui lukea tästä?
Olen tavannut monen monituista kertaa tuota kuvausta dissosiaatiohäiriöstä. En saa korkeita pisteitä DES-kyselystä. Myönnän olleeni aiemmin niin peloissani, etten ole antanut ilmiön kuvata itseäni, ja olen perustellut sitä sillä, ettei minulla ole minkäänlaisia pään sisäisiä ääniä. Niitä minulla ei tosiaan ole. Muistan ja näen todellisia puhujia ja tilanteita suhteellisen selvästi. Ne ovat välähdyksiä tai muistamiani lyhyitä hetkiä, jotka ovat mielestäni oikeasti tapahtuneet. Somatoformisen häiriön tunnistan ja myönnän ilman muuta. Tunnistan itsessäni koko ajan yhä enemmän dissosiaatiohäiriön piirteitä, mutta pelkään niitä niin paljon, etten uskalla muuta kuin vältellä niitä. Sitten kamppailen vain noiden kipujen kanssa, joita ei mitenkään voi vältellä. Keskityn pelkkään kipuun, en mihinkään muuhun. Olen kiitollinen, että muistit olla käyttämättä erisnimiä oloistani, puistattavat sellaisina.
Luin tuon artikkelin (Lapsuuden kompleksisen traumatisoitumisen seuraukset aikuisuudessa) uudelleen. Olen lukenut sen ihan varmasti kaikkiaan toistakymmentä kertaa, mutta ei se aiemmin ole näin täsmällisesti minuun pätenyt. En halua. En, en, en!
