Syyskuussa ahdistus alkaa vaivata häntä yhä enemmän. Se on painavaa ja epämääräistä, tuntuu surulta, kaipuulta ja murheelta, tuskalta, kauhulta ja jännitykseltä. Tunnetiloihin tutustuminen aloittaa käänteentekevän matkan menneisyydestä tulevaisuuteen, vuoden, jolloin hän palaa muistamaan omaa menneisyyttään, kokemuksiaan lapsena ja nuorena sekä hoidon uudelleen traumatisoineena psykiatrisena potilaana. Tämä on kertomus siitä vuodesta, teoreettisesta ja kokemuksellisesta matkasta kohti omaa minuutta ja identiteettiä. Minuuden selkeytyminen ja toipuminen edistyvät turvallisessa dialogissa tukihenkilön kanssa. Äänen saavat paikoitellen myös muut auttajat, nykyinen terapeutti ja lääkäri. Turvallinen kohtaaminen parantaa ajan kuluessa jopa ne vauriot, joita syntyy terapiasuhteessa ”ammattiauttajaan”, joka katsoo vain ylhäältä ja etäältä. Dissosioituneeseen persoonallisuuteen tutustuminen on tarkkailua, etsimistä, epävarmuutta, epäilyä, ymmärtämistä ja lopulta hyväksymistä. Osat ovat syntyneet tiettyyn tarkoitukseen, suojelemaan ja mahdollistamaan elämän jatkumisen. Ulkoisessa maailmassa minuutta on edustanut näennäisen normaali puoli, joka on muiden osien ohjaamana pyrkinyt puhtaaseen täydellisyyteen. Onko mahdollista luottaa siihen, että tulee lopulta hyväksytyksi kokonaisena, myös silloin, kun persoonallisuuden kaikki puolet saavat olla esillä ja sellaisia kuin ne ovat, joskus jopa tylyjä ja tahdittomia, väsyneitä ja vallattomia? Tämä on kertomus siitä, miten persoonan dissosioituneisiin osiin voi vähitellen tutustua turvallisessa tuki- ja terapiasuhteessa. Se on kirjoitettu dissosiaatiohäiriön kanssa eläville ja omaan minuuteensa tutustuville. Se voi toimia tukena hämmennyksessä, surussa ja väsymyksessä, mutta yhtä hyvin voimaannuttavana yhteisenä kokemuksena uteliaisuudessa, rohkeudessa ja löytämisessä. Ammattilaiselle kertomus avaa ikkunan traumatisoituneen henkilön sisäiseen maailmaan: miten mieli reagoi, kun dissosioitunut persoonallisuus alkaa vähitellen saada hahmon, tulee näkyväksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Ennen matkalle lähtöä määränpää voi joskus olla arvoitus. Dissosioitunut systeemi on syntynyt turvaamaan elämää, ja se avautuu vain hitaasti kulkien, etappi kerrallaan. Tule mukaan matkalle!
Alkusanat
Tähän tekstiin valikoimani otteet kirjeenvaihdosta tukihenkilöni kanssa kuvaavat prosessia, jossa tutustun dissosioituneisiin persoonan osiini. Vastaavia kuvauksia on vähän, ja muistan kaivanneeni omaan kokemukseen perustuvia kertomuksia, joista voisi saada uskoa tuohon hyvin hämmentävään vaiheeseen. Alkutilanteessa olin täysin tietämätön persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta, ja kerron tietämyksen lisääntymisen vaikutuksesta omaan ajatteluun. Teoriaan tutustumisen jälkeenkin olin hyvin epäluuloinen. Minussako muka olisi erilaisia persoonan osia, anna mun nauraa! Skeptisyydestäni huolimatta järjestelmäni hahmottui asteittain, ja nykyään tunnen kaikki persoonani osat inhimillisine piirteineen hyvin. Saatan olla väärässäkin. Varmuuden vuoksi toivotan tervetulleiksi kaikki mahdolliset uudetkin osat, joita en vielä tunne. Toipuminen lapsuuden kompleksisesta traumatisoitumisesta voi todentua ainoastaan turvallisissa ihmissuhteissa. Turvallisuuden tunne on välttämätön edellytys ensimmäisellekin edistysaskeleelle. Luottamuksen rakentuminen ei ole itsestään selvää tai helppoa, päinvastoin. Se on pelottavaa ja vaikeaa. Tämä on täysin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon dramaattisen epäonnistumisen aiemmissa kiintymyssuhteissa, joissa tunne turvallisuudesta luodaan ja opitaan. Poimin tähän kuvaukseen ajatuksia, jotka heijastelevat hoitosuhteiden turvallisen ja hyväksyvän luonteen merkitystä. Korostan tukihenkilöni, terapeuttini sekä psykiatrini kysymyksiä, kommentteja sekä suhtautumistapoja, jotka ovat mielestäni ratkaisevasti tukeneet edistymistäni. Tarjoan alustukseni päätteeksi rakenteellisen dissosiaation kanssa kamppailevien läheisille helmen. Tämä on koskaan kuulemistani vastauksista se kaikkein kannattelevin ja tärkein, ja palaan siihen yhä uudelleen. Olen keskustellut sisareni kanssa rakenteellisesta dissosiaatiosta paljon, ja olen kertonut hänelle osistani. Hän vastasi kertomaani ehkä maailman parhaalla virkkeellä. Totean vielä sisareni suomen kielen maisteriksi, joka rakastaa syvästi kieltämme kuten minäkin. Kerron sen siksi, että tuo taustatieto tekee hänen ilmaisustaan juuri oikeanlaisen kielioppeineen päivineen. En ikinä unohda sisareni kyseenalaistamatonta ja rehellistä varmuutta hänen todetessaan pirstaloituneesta persoonastani näin: ”No jos se on noin, niin sitten mä tykkään susta kaikista.”