Traumatisoitumisessa persoonallisuus jakautuu osiin, jotka eivät ole tietoisia toisistaan. Hän perehtyy teoriaan persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta mutta todellisuuden järkeileminen hämmentää. Mikä lopulta on se maailma, jonka havaitsemme? Onko sitä edes olemassa sellaisenaan vai onko vain toisistaan poikkeavia tulkintoja? Hän pohtii, onko oikeasti edes olemassa.
Olen niin hämilläni, että tarkistan olemassaoloni todenperäisyyden mitä merkillisimmin tavoin. Olen rakenteellisesta dissosiaatioteoriasta niin hämmentynyt, etten osaa päättää siihen suhtautumistani. Välillä olen valtavan peloissani ja seuraavassa hetkessä lähinnä naurattaa, ja oloni on epätodellinen. Tilasimme terapeuttini kanssa molemmat Traumaterapiakeskuksesta kaksi kirjaa: Vainottu mieli ja Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen. Tuosta jälkimmäisestähän sinä laitoitkin sen läsnä olemisen harjoituksen. Muistatko? Ankkurointia nykyhetkeen. Autoni kehräsi, kun kesken työpäiväni kiinnitin eri aisteillani huomioni sen verrattomiin yksityiskohtiin.
Tarkoituksenamme on siis opiskella rakenteellisen dissosiaation teoriaa ja sitten tarkastella siinä valossa, josko osin sen tuella voisimme tätä matkaamme taittaa. Luin tuon Vainottu mieli -teoksen muutamassa illassa, ja nähdäkseni ymmärrän teorian periaatteet nyt kohtuullisen hyvin, harjoituskirjaa en ole vielä aloittanut. Asetelmamme terapeuttini kanssa ei ole siten traumaterapeuttinen kuin se tuossa teoksessa traumojen parissa pitkään työskennelleiden kirjoittajien näkökulmasta on, muttei mielestäni ihan huonokaan. Teorioiden lukeminen on minulle helppoa, ja pidän siitä ajatuksesta, että voin terapeuttini kanssa keskustella siitä molemmille uutena asiana, ja hän pysyy vakaana ja järkevänä, mitä minä en todellakaan tee.
Pystyin lukiessani selvästi näkemään ne asiat, joiden kanssa itse kamppailen ja myös toteamaan säästyneeni useilta kuvatuilta ilmiöiltä. Sinulle esittelemäni olotilat koura, happo, riitasointu, jousi, piikki ja mörkö ovat käsittääkseni kirjan termein niitä ”raastavia tunteita”, joiden kanssa yritän elää. Järjestelmä noiden taustalla on minulle täysin tuntematon. Sen potentiaalinen olemassaolo saa minut toistuvasti tuntemaan itseni hölmöksi, ja sen vuoksi koen olevani keskellä jotain Platonin ideaopin käytännönpilaa. Oletko lukenut Sofian maailman? Luin sen muistaakseni lukion ekalla, en ole siihen sittemmin palannut, mutta samanlaisten ”Olenko oikeasti edes olemassa?” -kysymysten ääreltä löydän itseni nyt kuten taannoin sitä lukiessani. Olenko vain näyttämö, johon ideamaailman aidot, täydelliset ja eheät tunteet vääristyneinä heijastuvat? Minä kaikessa pienuudessani kuvittelen egosentrisen kokemukseni todelliseksi? Olenko jopa vain kirjan henkilö kuvitellen ajatuksia omikseni? Taidan olla pelkkää kenkälaatikkokirjailijan tinnerinsekaista ajatuksenvirtaa – assiosiatiivinen, pois pyyhittävä sivujuonne tai puhdas kirjoitusvirhe. Inhoan kaikkea yliluonnollista ja järjenvastaista, ja tunnen kulkevani jokseenkin sellaisen rajapinnalla.
Koko teoriaa kohtaan kokemastani fobiasta huolimatta yritän asettua tuohon sapluunaan, ja uusi ajattelutapani saa minut tuntemaan itseni entistäkin epätodellisemmaksi. Yritän antaa mahdollisuuden ihan kaikille mahdollisille osilleni, joita en tiedosta tai tunne. Olen löytänyt itsestäni tämän myötä jopa jotain itsemyötätuntoon viittavaa, kun olen toiminut ammattilaisten ohjeiden mukaisesti tuomitsematta, arvostelematta, alistamatta ja pakottamatta yrittäessäni ymmärtää olojani, jotka teorian valossa ovat kehittyneet pysyäkseni hengissä. Tuohon kirjaan peilaten omat traumatisoitumisesta johtuvat haittani vaikuttavat epätasaisilta, vaikka yksilöllisiä eroja tuskin voisi teorian tulkinnassa liikaa korostaa. Kroonisen traumatisoitumisen seurauksien yleistäminen tehdään varmasti äärimmäisellä varovaisuudella. Varmuudeksi jätetään vielä mahdollisuus todeta, että rakenteellisen dissosiaation ilmenemismuodot voivat tietyllä yksilöllä toteutua lähes päinvastaisena kuin jollain toisella ihmisellä, vaikka taustatekijät olisivat ihan samantyyppisetkin. Itse ainakin näen jopa vahvuutenani kykyni kielellistää ja havaita hyvinkin kattavasti monimuotoisia elementtejä tavoitteineen ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja yleisesti sosiaalisissa tilanteissa, mikä todettiin kirjassa olevan monesti kaltaisilleni haastavaa.
Kuvailen vaikkapa täyttä palaveripöydällistä, jossa istuu toisilleen tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä. Muistan keskustelijoiden väliset aiemmat kahnaukset ja syyt niihin. Huomaan, etteivät muut huomioi asiaa. Ennakoin läsnäolijoiden kielenkäyttötapojen yhteensopivuutta ja jännitän potentiaalisia väärinymmärryksiä. Olen valmiina tasoittamaan tilannetta ketään loukkaamatta. Tunnen ihollani pienetkin eripurat, joita hienovaraiset intonaatiot välittävät. Tarkkailen huomaamattomasti toisilleen tuntemattomien ihmisten suhtautumista toisiinsa. Tiedän, mihin omiin kipupisteisiinsä kukin kommenteillaan viittaa, vaikka he tekisivät sen itse tiedostamatta. Mikäli joku on taannoin tuonut julki poliittisia, eettisiä, moraalisia tai uskonnollisia näkemyksiään, muistutan niistä itseäni varmuuden vuoksi. Tunnen helposti myötähäpeää, mikäli joku tahattomastikin esittää toista loukkaavan näkemyksen. Otan kaiken mahdollisen huomioon valitsemalla omalla puheenvuorollani sanani erityisen tarkasti. Pahimmissa oloissa mikään oma sanomiseni ei ole mielelleni riittävän hyvä, toisia huomioon ottava. Tunnen hätäännyttävää syyllisyyttä ihan kaikesta, koska pelkään viestejäni tulkittavan vääristä viitekehyksistä. Ajattelen, ettei minun kuulu olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä lainkaan. Tarvitsen kokouksista selvitäkseni beetasalpaajia, ja tunnen palaverien jälkeen itseni uupuneeksi.
Ei tämä aina pelkästään kurjaa ole. Saatan hyvinvoivana kutitella puolisoni nauruhermoja esittämällä räikeästi ylilyöden toistakymmentä vaihtoehtoista tulkinta- ja suhtautumistapaa hänen näennäisen yksinkertaiseen ja harmittomaan kysymykseensä ”Syödäänkö?”.
Minua työllistää ja haastaa ristiriitaisessa olossa lähinnä tilanteiden, sanavalintojen ja käyttäytymisen tulkitseminen lukemattomista eri lähtökohdista tai näkökulmista, ja sitten vielä automaattisen tunnereaktion ohjaamana valitsen tulkinnoista eniten itseä syyllistävän ja ahdistavan vaihtoehdon. Kaikkiaan ristiriitaisuus kaikissa muodoissaan saa minut ahdistuneeksi, eikä monikaan asia ole täysin yksioikoinen. Sinälläänhän teoria on huojentava, kun siihen uppoaa helposti koko vikalistani.
Kavahdin kirjan sitä kohtaa, jossa esitettiin niin painokkaasti rajojen asettamisen tärkeyttä. Terapeuttini kertoi, että asia oli vahvasti esillä myös koulutuksessa, eikä hän kokenut menettelytapaa omakseen. Tämän tiedostaen ja tietoisesti ohjeista poiketen hän lupasi, että saan tarvittaessa milloin tahansa ottaa häneen yhteyttä, myös lomalla. Hän ei halua asettaa minulle mitään sääntöjä ja rajoituksia, ja olen siitä kiitollinen. En koskaan häiritsisi turhaan tai ottaisi lomalla yhteyttä, enkä todennäköisesti ilmoittaisi itsestäni mitään edes köysi kaulassani. Mahdollisuus siihen vaikuttaa kuitenkin merkittävästi tunteeseeni siitä, että tiedän hänen välittävän minusta. Ajattelin kirjaa lukiessani oitis, etten hyödy traumaterapiasta, jos siinä täytyy olla noin tiukat säännöt. Ei siksi, että niitä haluaisin rikkoa, vaan siksi että ne olisivat olemassa. Ihmettelen, jos minun kaltaiseni ihmiset uskaltavat luottaa terapeutteihinsa, jotka sanelevat tuollaisia sääntöjä liittyen aikatauluihin tai vaikka koskemiseenkin. Aivan kuin luottamus rakentuisi vain yhdensuuntaisesti. Ehkä jotkut traumatisoituneet tarvitsevat tietoisesti asetettuja rajoja, että terapiasuhde on molemmille turvallinen, mutta minun kohdallani rajojen ja sääntöjen puuttuminen on mahdollistanut edes jonkinlaisen luottamuksen syntymisen, joka sekin ihan jatkuvasti tuntuu pelottavalta, ja olen edelleen koska tahansa valmis juoksemaan karkuun. Edellinen terapiani epäonnistui ainakin tuosta syystä, oli siihen muitakin syitä. Olen huolissani ja pahoillani niiden traumatisoituneiden puolesta, jotka eivät kykene luomaan turvallista terapiasuhdetta sääntöjen vuoksi, mikäli niitä traumaterapioissa johdonmukaisesti täytyy asettaa. Se tuntuu niin kohtalokkaalta, ja muistan yhä vielä niin hyvin, miten pahalta edellinen terapiani tuntui. Jos mielen sisällä on niin tiukka sääntö-, varoitus- ja rangaistusjärjestelmä kuin minulla, tulee tuollaisesta sääntöjä asettavasta ja etäisestä terapeutista väkisinkin pyöveli.
Kaipa tätäkin on lupa katsoa välillä pienen pilkkeen kera, eihän sitä muuten jaksa. Saa tai ei, minä ainakin huvituin nauruun asti, kun oivalsin minun ja mieheni suorastaan kannustaneen lapsiamme dissosioimaan. Tiedätkö ilmiön, kun todistettavasti joku on rikkonut, sotkenut tai tehnyt jotain muuta harmillista, mutta varteenotettavaa syyllistä ei löydy? ”En mä ainakaan!”, sanoo esikoinen. ”Enkä mä!”, jatkaa kuopus. Pienen hiljaisuuden jälkeen koko perhe toteaa kuorossa: ”INGA!”. Meidän mukana nykyiseen kotiimme muutti kahdeksan vuotta sitten Inga, lausutaan [in-ga]. Riittäisi, kun maksaisi honkkelivakuutusta pelkästään hänelle. Inga on itäsaksalainen, lettipäinen ja viimeisen päälle ilkikurinen tyttö, joka tekee meillä pahojaan tai syö vaikka arkena viikonloppuherkkuja. Sisareni lasten kanssa asuu vastaavasti Teppe, joka pirullisuudessaan on Ingaan verraten huomattavasti tuhovoimaisempi. Toivomme tuon naskalin muuttavan pois viimeistään sitten, kun siskon nuorimmainen lähtee armeijaan.