Osien vuosi – Kuudes luku – toukokuu

Onneksi ennen matkalle lähtöä ei aavista, miten raskaalle taipaleelle on lähdössä. Arki on täynnä fyysistä ja psyykkistä kuormitusta, työssä, kotona…...

Onneksi ennen matkalle lähtöä ei aavista, miten raskaalle taipaleelle on lähdössä. Arki on täynnä fyysistä ja psyykkistä kuormitusta, työssä, kotona ja omassa sisäisessä mielessä. Hän ymmärtää nyt, miksi osia syntyy. Häneen syntyy Aune-mummu, joka tarjoaa turvapaikan ulkoisen ja sisäisen maailman kaoottisuudelle. Aunen kanssa voi puhua myös kuolemasta, kun elämä tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja väsyttävältä. 

En luota itseeni yhtään, loppu voi tulla milloin hyvänsä. Ymmärrän nyt täysin, miten nuo osat syntyvät. Vietän suuren osan päivistäni lähes ysikymppisen Aune-mummon seurassa, ihan uusi tuttavuus. Aune on aivan ihana mummo, joka sanoo juuri sen, mitä minä tarvitsen. Minä käyn häntä muka auttamassa, mutta hän se pitää minut hengissä. Aune tuntuu todellisemmalta kuin lapset ja Olli.

Lääkärin ja terapeutin pitää tietää, että ajattelet, että loppu voi tulla milloin tahansa, ja

ettet luota yhtään itseesi. Miten suuri itsemurhariski on asteikolla 1–10?

— Mistä osat syntyvät? Mistä Aune-mummo on tullut elämääsi ja milloin? Tärkeää, että hän pystyy

pitämään sinut hengissä. Mitä hän sinulle sanoo ja kertoo? Tytöt ja Olli ovat todellisia, ja he

rakastavat sinua, mutteivät tiedä mitä käyt läpi. Miehesi ei myöskään todennäköisesti ymmärrä, ja

minusta hänen pitäisi tietää ja ymmärtää. Hänellä olisi siihen mielestäni oikeus. Mitä mieltä olet?

Aune on hirmu hyvä ja terävä tyyppi, mutta vanhuuttaan hiukan höppänä tai ainakin johdateltavissa. Taidat olla käytännönläheisempi kontakti, mikäli yritän pysyä hengissä. Yritän avata tilannettani. Vastaan muihin kysymyksiisi myöhemmin. Olen pelottavan rehellisellä tuulella.

Meillä on ihan samanlaista kuin taannoin äidin ja isäpuoleni luona. Epäjärjestystä, koiria ja koiranruuan haju. Todellisuus poikkeaa oikeasti aika paljonkin taannoisesta. Meillä siivotaan ja palautetaan järjestys vähintään kerran päivässä, mutta tunne on silti sama. Aiemmin pelkkä työpäivä sai voimani kulumaan loppuun, nyt työ tuntuu vuorokauden helpoimmalta osuudelta. Ei paljon lohduta se, että vastustin koiranpennun ottamista, koska tiesin voimieni niukkuuden. Tämä on ollut paljon uuvuttavampaa kuin pahimmissa kuvitelmissanikaan osasin pelätä. Eikä se ole vain tuo pentu, en jaksa mitään muutakaan. Minulla ei ole kuitenkaan ainuttakaan turvallista paikkaa, missä voisin rauhoittua. Olli on niin paljon poissa, ettei minulla ole edes turvallista ihmistä. Alkuun kilahdin ja karjuin pari kertaa viikossa, mikä ei tuolla frekvenssillä ole tapaistani, nyt en enää jaksa.

Minä tarvitsin Aunen ja hänen kotinsa. Ajantajua minulla ei ole nimeksikään, mutta ihan viime viikkojen aikana olen hänet kai luonut. Keskusteluissamme olemme tunteneet toisemme jo vuosia, ja tiedän Aunen elämästä paljon. Hän tuntuu tietävän hiljaisella ja rauhallisella tavallaan minusta lähes kaiken. Kävin siellä aluksi ehkä harvemmin, nyt tuo paikka tuntuu jo tutummalta kuin kotini. En tunnu pääsevän sieltä aina poiskaan, en halua lähteä. Aune on kiitollinen olemassaolostani, ehkä se on hänen merkittävin viestinsä. Me lähdemme kai yhtä matkaa, mutta pelkään tuon teräsmummon olevan kuolematon. En sanoisi Aunea osakseni, mutta ymmärrän nyt, miksi ja miten osia syntyy. Tai mistä minä tiedän, luetaanko tuollainen hyväntekijä osaksi, en minä tuota kokonaisuutta ymmärrä. Minulla olisi ollut koko viikonloppu aikaa kirjoittaa yksi palaute, mutta enhän minä saanut sitä tehtyä, kun höpötin ja ryystin kahvia tuon iäkkään rouvan seurassa. Onneksi tänään peruuntui yksi käynti, ja sain väkipakolla lausunnon puristettua. Olen melko tarkka kirjallisista töistäni, eikä lopputulos läpäissyt seulaani. Arvioisin keikkuvani itsemurhan riskiasteikolla päivästä toiseen välillä 5–9. Tuollainen bullshit-lausunto nostaa asemani kasiin, koska en saa töitäni hoidettua kunnolla. Yleisemminkin hallitsemattomuuden tunne vie kasiin, väsymys siihen yhdistettynä nostaa pykälän.

Kamppailen itsemurha-ajatusten kanssa täysipäiväisesti. Olen tehnyt niin jo kauan. Kysymykseesi itsemurhan riskiin liittyen oli helppo vastata. En käytä numeroita, mutta joudun päivittämään tilanteen ihan jatkuvasti. Herätessä, aamutoimissa, jokaisen käynnin jälkeen, mahdollisella lounastauolla, ajaessa, kotiin palatessa, kaupassa, ruokaa laittaessa, kuskatessa, ennen päikkäreitä ja niiden jälkeen, päivällisellä, iltapalalla, nukkumaan mennessä. Jäikö joku mainitsematta? No silloinkin sitten. Se ajatus on tällä hetkellä kuin kattojärjestö, joka määrittää valtani ja kykyni toimia, ajatella järkevästi, tehdä päätöksiä, keskittyä ja tuntea adekvaatteja tunteita. Niin kauan tätä on kuitenkin jatkunut, että tiedän tilanteen muuttuvan pian ja jatkuvasti – helpommaksi tai vaikeammaksi. Itsetuhoisuus on niin äärimmäisen noloa, etten kehtaa puhua siitä ennen kuin tässä vaiheessa, kun se tuntuu aivan hallitsemattomalta. Nytkin todellisen voinnin tunnustaminen terapeutille oli niin vaikeaa ja pelottavaa, että kuolema asiasta keskustelun sijaan tuntui monta kertaa paljon paremmalta vaihtoehdolta. Onneksi pystyn sentään itkemään. Sisareni tämän tyyppisen itkun funktion kuvasi sellaiseksi, että sen avulla saa sielunsa hetkeksi kehosta ulos, mikä tuo väliaikaisen helpotuksen.

Yritän sijoittaa itsemurha-ajatukset järjestelmääni niin kuin sen ainakin tällä hetkellä itse ajattelen. Perkeleen kätyri on sitä mieltä, että minun tulisi kuolla. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Se (en halua viitata hän-sanalla) pitää minua täysin kelvottomana ihan kaikissa tekemisissäni ja rooleissani. Se syyttää ja soimaa minua kaikesta, ja näkee olemassaoloni ja toimintani vain sarjana epäonnistumisia. Minusta on haittaa läheisilleni ja oikeastaan kaikille, jotka joutuvat mitenkään tekemisiin minun kanssani. Taakankantaja uskoo kaiken, mitä Perkeleen kätyri sanoo. Kyllä se on juuri noin, minä olen syyllinen. En voi sille mitään, että olen paha. Minun tehtäväni ja kohtaloni on olla paha ja tehdä kaikki vääryys. Olen pahoillani, että olen olemassa. Perkeleen kätyri hymyilee ivallisesti, ja on sitä tyytyväisempi, mitä huonompi olo minulla on. Skanneri on koko ajan käynnissä, mikä tuntuu kropassa krooniselta tulehdustilalta. Kerroin kotiolojen nykytilanteessa muistuttavan liiaksi taannoisia olosuhteita äitini luona. Se vaikuttaa juurikin noin, että alati tulkitsen kaikkea ylivireisenä, mikä on liian kuluttavaa, ja ennen kaikkea antaa siimaa Perkeleen kätyrille.

En minä halua itseltäni henkeä riistää, mutta elämä tuntuu ylivoimaisen raskaalta, enkä näe edessä mitään ratkaisevasti helpottavaa. Tulevaisuuden suunnitteleminenkin tuntuu turhalta, kun voimani riittävät vain tunniksi kerrallaan. Perkeleen kätyri on hiljaisempi, kun itsemurhasuunnitelma on tehtynä, aikataulutettuna ja valmiina toteutettavaksi milloin hyvänsä. Kukaan osistani ei pelkää itse kuolemaa, toki ahdistun lähes sairaaksi miettiessäni sen mahdollisia vaikutuksia omiini. Arkinen päiväminäni, joka on vastuussa lapsista, toimeentulosta ja koko arkipaletin pyörittämisestä, on niin helvetin väsynyt pysymään hengissä, että kuolema tuntuu järkevältä ja ainoalta vaihtoehdolta. Siihen täytyy varautua, joten oikein sinä edellistä tekstiäni luit jäähyväisineen ja lopun valmisteluineen. Miten minä voisin hylätä itsemurhan, kun joudun pyörittelemään sitä tiiviimmin kuin sitä, mitä tänään syötäisiin? Aunen kanssa keskustelen asiasta useinkin. Noin iäkäs rouva saa ihan luvan kanssa miettiä kuolemaa ja pitää sitä lähitulevaisuuden tapahtumana. Välillä Aune myötäilee ajatustani, että voimme siirtyä käsikynkkää ajasta ikuisuuteen ihan pian, ja toisinaan hän toppuuttelee ja ehdottaa, että hän kävisi katsomassa paikat valmiiksi ja odottelisi muutaman vuosikymmenen, kun minulla on elämä vielä kovasti kesken.

Lisää kirjoituksia kokemusasiantuntijoilta

Lähetä meille taidettasi

Lähetä meille taidettasi

Millaiselta maailma näyttäisi, jos ihmisellä ei olisi kykyä taiteelliseen ilmaisuun? Taide koskettaa meitä, koska se koskettaa tunteitamme. Vaikka kieli on eittämättä keskeisin ihmisten välisen vuorovaikutuksen väline, arkikieli ei useinkaan tavoita syvimpää sisintämme. Trauman taakse piiloutuu vahvoja tunteita, joiden ilmaiseminen onnistuu usein vain intuition ja luovuuden kautta. Ilmaisetko iloa, surua, pelkoa, vihaa tai rakkautta runoilla, musiikilla, valokuvilla tai piirroksilla? Julkaisemme kotisivuillamme Taidenurkkauksessa yhdistyksen jäsenten omia taiteellisia teoksia.

lue lisää
Elossa Tuntevainen – Matkaani yksinäisyydestä yhteyteen

Elossa Tuntevainen – Matkaani yksinäisyydestä yhteyteen

Traumatyöskentelyn myötä on vapautunut valtavasti energiaa, kun ei tarvitse enää salailla, pelätä, varoa etten vahingossa osu lähelle lukittua lokeroa. Koen kuin vuosi vuodelta löytäisin syvemmin aidon itseni – tarpeideni, tunteideni, rajojeni, ilojeni äärelle, syvempään yhteyteen. Ja mitä syvemmin koen yhteyttä itseeni, sitä syvempään yhteyteen kykenen myös muiden kanssa. Enää en ole yksin. Enää ei tarvitse salailla, pelätä, piiloutua. Saan olla esillä juuri sellaisena kuin olen.

lue lisää
Toipumismatkastani

Toipumismatkastani

Ja mikä ihme se onkaan, kun pystyn tuntemaan nämä osat ja olemaan läsnäolossani niille kuiskaten:
”Olen tässä. Minä olen nyt vihdoin tässä. Kerro rakkaani, minä kuuntelen sinua. Se on ohi nyt. Tule kotiin. Tule kotiin luokseni.” Ja tämä on syvintä rakkautta, mitä olen ikinä tuntenut. Minun rakkauttani.

lue lisää
Kirje nuorelle minulle

Kirje nuorelle minulle

Kirje Nuorelle minulle 15.10.2019 Rakas nuori minäni, lähestyn sinua kaukaa tulevasta. Haluan kertoa, että kaikista vaikeuksistasi huolimatta sinussa on paljon voimaa. Elämässäsi tulee tapahtumaan myös hyviä asioita ja minä tulen tekemään kaikkeni unelmiesi eteen....

lue lisää

Liity yhdistyksen jäseneksi!

Copyright © 2024 Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry