Persoonallisuuden järjestelmä hahmottuu vähitellen. Hän tutustuu ensimmäisiin osiinsa, pieneen Tyttörukkaan ja räyhäävään teiniin Räyhikseen. Valtavan pitkä matka omaa identiteettiä kohti on takana, kun hän kuvailee ja esittelee persoonallisuuden osiaan terapeutille ja tukihenkilölle. Hyväksyminen on myös taipumista totuudelle: suru kaikesta, mitä on ollut tai puuttunut, tulee kohdattavaksi jossain vaiheessa. Yksi osista kantaa maailmankaikkeuden syntejä, ja se painaa ajoittain lyijynä. Hän tapailee: ”Oon tuomittuna kulkemaan, kulman taa ja seuraavaan”.
Jokin aika sitten olisin passittanut itseni suljetulle näistä ajatuksista, eikä olisi tullut mieleenkään kirjoittaa niitä näkyviksi. Järjestelmäni alkaa hahmottua, ja nyt näen ainakin yhden keskeisen ristiriidan, joka minua raastaa: Räyhis ja Tyttörukka. Pahasuinen teini vihaa ja sättii pientä, joka pelkää ja on yksin. Kaksi muuta tyyppiä lymyilevät hiukan kauempana, en tunne niitä vielä kovin hyvin, vaikka tiedän tehtävistä jonkin verran.
— Onneksi et tosiaankaan joudu suljetulle siitä syystä, että tiedostat erilaisia persoonan osia itselläsi. Ajattelen, että räyhäävään teiniin Räyhikseen sinun tulisi suhtautua lämpimän empaattisesti, ja ymmärtää sen raivoa, muttei hyväksyä esimerkiksi, että se sättii pientä Tyttörukkaa.
Olen tutkiskellut persoonallisuuttani ja kartoittanut osiani edelleen. Välillä hämmennyn ja pelästynkin, kun epäilen mieleni suorastaan vilisevän erilaisia osia. Eihän sille sitten mitään voi, jos näin on. Oletettavasti tässä ei voi kiirehtiä, eikä sille ole tarvettakaan. Jotkut osat ja tehtävät ovat selkeitä, mutta hyvin paljon epämääräisiäkin alueita löytyy. Kerron niistä sitä mukaa kun saan niistä itse selvää, mutta saatan tehdä arviointivirheitä. Onko ihan hyväksyttävää kertoa niistä? Tämä on minulle niin vieras asia, ettei minulla ole sille mitään sääntöjä tai toimintamallia. Kysyit tosin kahden osan tehtävistä. Onpa hämmentävä hetki. Huomaan, että kielikorvanikin on ihmeissään moisista osista, kun en tiedä, tulisiko niihin viitata persoona- vai demonstratiivipronomineilla. Persoonan osa on tietysti se, mutta jos osalla on oma erisnimi, tuntuu luontevammalta viitata häneen.
Nyt kun tiedostan Räyhiksen ja Tyttörukan, tuntuu kuin olisin tuntenut ne aina. Silti huomaan jo nyt, että olen alkuun tulkinnut niitä hiukan hätäisesti. Räyhis puhuu jatkuvasti, muttei enää alati rähisten ja kaikkea rumasti kommentoiden, ärsyyntyy toki helposti. Tyttörukka ei puhu lainkaan, ymmärtää kuitenkin puhetta. Molemmat viihtyvät seurassani istuen joskus vieressäni, Räyhis oikealla ja Tyttörukka vasemmalla puolellani. Oikeastaan minusta tuntuu aika mukavalta tuntea noiden osien läsnäolo, kun olen yksin. Molemmat taitavat hätääntyä erityisesti porukoiden tapaamisesta, koska eivät koe saavansa olla olemassa. Kaikki aikuiset ovat molempien mielestä lähtökohtaisesti arvaamattomia ja epäluotettavia. Räyhis ei taida varsinaisesti vihata Tyttörukkaa, vaikka sanookin niin. Hän yrittää kovettaa tätä, koska tietää, ettei kannata olla tarvitseva. Tuollaiset primitiiviset reaktiot kuten oksentaminen ja jähmettyminen paljastavat liiaksi turvattomuuden, joka on luonteen heikkoutta ja vaarallinen tunne, koska sitä paikkaamaan tarvitaan aikuisia. Räyhis pitää erityisen paljon meteliä, kun huomaa Tyttörukan olevan peloissaan, ja se on oikeasti puolustamista ja ajan pelaamista siirtämällä huomio rähisemiseen, että Tyttörukka saa olla rauhassa. Tämä parivaljakko on mukanani arvioimassa hoitotahojani; skannaavat kaikki ilmeet, eleet ja puheet. Terapeutilleni olen hiukan ja varovasti näitä osia esitellyt, puhumme niistä tulevilla tapaamisilla enemmän, ja hiljalleen toivomme saavamme riittävän kokonaiskuvan koko persoonallisuudestani.
Terapeutilleni ja sinulle tuntuu olevan heti täysin luonnollista ottaa erilaisia persoonallisuuden osiani vastaan, minä koen kulkeneeni ihan järjettömän matkan rohkaistuakseni hyväksymään ja ymmärtämään persoonallisuuteni jakautumisen.
Kerroin tiedostavani kaksi muutakin osaa tai niiden tehtäviä, mutta nyt tuntuu, että osia on pakko olla noissa tehtävissä ainakin kolme. Yhtäkkiä en haluakaan vielä purkaa tuota kovin paljon, koska arvaisin ison osan. Siellä on kuitenkin paljon syyllisyyttä, häpeää ja pakottavaa pärjäämistä, joku ilmeetön toimija tai tarkkailijakin löytyy. Kerron kuitenkin yhdestä hyvin pelottavasta osasta, jota olen aiemminkin toisin sanoin kuvannut. Olettaisin sen omaksi osaksi, koska sen vallassa kaikki tunteet ja totuudet lakkaavat olemasta tai kääntyvät päälaelleen:
Taakankantaja. Näen sen hahmona, jollaisena kuvataan kreikkalaisen mytologian Atlas taivaankansi hartioillaan. Tämä ei kuljeta taivaankantta vaan kaikkia tekoja, jotka heijastelevat ihmiskunnan pahuutta. Se on syntynyt jossain lajimme alkuhämärässä, ja sen olemassaolo on välttämätön tasapainon säilymisessä, koska ilman sitä ei olisi oikeaa ja väärää, etiikkaa ja moraalia. Ajattelen, että kaikki pitkään traumatisoituneet kantavat mukanaan kohtuuttoman suurta osaa tuosta massiivisesta, universaalista hahmosta, ja siksi elämä tuntuu niin raskaalta. Joskus tuo osa on minulla niin hallitseva, että uskon olevani itse pahuus, joka pelkällä olemassaolollaan saastuttaa kaiken, mihin on kosketuksissa. Se on musertavaa ja täysin ylivoimaista. Taakankantajan iättömyys ja alkukantaisuus tekevät traumatisoituneista surullisella tavalla ikiaikaisia, lapsistakin vanhoja sieluja.
Tavoitatko sinä tuon kuvauksen vai onko se vain minun kokemukseni? Traumatyöskentelyssä surutyön sanotaan olevan monesti prosessin raskain vaihe, ja minä uskon sen täysin. Omalla kohdallani ajattelen joutuvani työstämään tuossa vaiheessa Taakankantajan osaa, jonka pelkään hetkittäin nujertavan kaikki voimani ja elämäniloni, joita selviytymiseen tarvitaan. Annoit minulle turvakorttipohjan akuutteihin itsemurhakriiseihin. Olen kirjannut siihen toimintastrategioita miettien juurikin sellaisia toivottomia hetkiä, joita Taakankantaja synnyttää. Toivon turvakortin auttavan tämän osan kanssa, kunhan rohkenen noudattaa kortin ohjeita. En saisi silloin pakottaa itseäni toimimaan normaalisti, vaan minun tulisi hyväksyä voimattomuuteni ja pienuuteni tuon jättiläisen rinnalla ja uskaltaa turvautua tukiverkkooni. Esimerkkinä Juha Tapion sanat ja melodia, joita Loiri ja Edelman upeasti tulkitsevat kappaleessa Tuomittuna kulkemaan, saavat minut ajattelemaan ja tuntemaan lohdutonta surua. Välttelen koko biisiä ja muita asioita, jotka synnyttävät vastaavia tunteita, jotka aktivoivat itsessäni Taakankantajan. Tulen surulliseksi ja ahdistuneeksi kertoessanikin siitä. Tuo osa estää minua käsittelemästä suuria suruja loppuun.
Nousin kanssa auringon
meren rantaa kulkemaan.
Ääretöntä katselin,
jotain melkein aavistin.
Rakastuneet kulkee taas
puiden alle käsikkäin.
Heidän näkevän sen näin,
mä mitä vaille itse jäin.
Oon tuomittuna kulkemaan,
kulman taa, ja seuraavaan.
Kaupunki kaunis valoissaan,
on mulle varjo muusta vaan.
Olettaisin Tyttörukan olevan kolmevuotias, Räyhis on noin 15-vuotias. Uskon osanneeni puhua kolmevuotiaana hyvin, mutta Tyttörukalla ei ole tarvetta tai halua puhua ja hän herkästi piiloutuu vierailta. Kyllä, Tyttörukka ja Räyhis ovat nähneet ja kokeneet aikuisten epävakauden ja vastuuttomuuden. Se on todella noloa, ja erityisesti Räyhis potee asiasta huomattavaa myötähäpeää, jonka yrittää peittää milloin mitenkin. Osista kirjoittaminen on paljon helpompaa kuin niistä ääneen puhuminen. Arvelin terapeutillenikin, että ne mahdollisesti todentuvat vain paperilla. Saa nähdä. Juuri nyt osat ovat iso sekamelska, en saa niitä minkäänlaiseen järjestykseen.
Terapeuttini esitti mielikuvan radiosta, jossa kanavat vaihtelevat, toisinaan lähetykset rätisevät tai kuultavissa on samanaikaisesti kaksikin kanavaa. Näin ajateltuna Taakankantajan viestit kulkeutuvat selkeinä radioaaltoina vaikkapa Koura- tai Mörkökanavalla, joskus Taakankantaja tekee valtakunnallisen hätätiedotuksen virittymällä kaikille taajuuksille. Jousiorkesteri ja Happoradio (oikeassa elämässä hyvä bändi) esittävät kappaleitaan luomaan tietynlaista tunnelmaa, ja riitasointukin asettuu aika osuvasti tähän kielikuvaan, piikki on korviin sattuvaa rätinää.
