Osien tai joidenkin niistä hyväksyminen osaksi itseään on hidasta. Kun matka on jo niin pitkällä, että niistä on uskaltautunut kertomaan, tukihenkilö voi työskennellä suoraan niiden kanssa ja puhutella niitä suoraan. Mutta uskaltaako hän antaa niille omaa ääntä? Hän on aina pyrkinyt rakentamaan itselleen rikkumattoman fasadin – entä jos osien tapa puhua ja kommunikoida paljastaa hänestä inhimillisyyksiä, väsymystä, heikkoutta ja haurautta, tahdittomuutta, rumuutta, pahansuopaisuutta. Entä jos hän tuleekin vahingossa loukanneeksi toista? Osat ovat minuus, se mitä minä olen, kokonaan. Miten paljon minuudesta uskallan paljastaa, etten tule uudelleen satutetuksi?
– Kirjoitan nyt teille, Perkeleen kätyrille, Aunelle ja kaikille muillekin persoonan osille. Haluaisin ensin kysyä kuka osista kirjoittaa? Ymmärrän, että arkisia toimia tekevä päiväminä on aivan lopussa. Perkeleen kätyriltä haluaisin kysyä: Kuinka sinä voit? Piia on kuunnellut pitkään ja paljon sanomisiasi, ja vaikuttunut niistä. ”Perkeleen kätyri on hiljaisempi, kun itsemurhasuunnitelma on tehtynä, aikataulutettuna ja valmiina toteutettavaksi milloin hyvänsä.” Miten sinä koet sen, kun huomaat puheidesi vaikutuksen Piiaan? Jokainen meistä tarvitsee tunteen, että on nähty, tarvitsematta pitää mekkalaa ja taistelematta omasta olemassaolostaan. Onko jotain muuta, mitä sinä tarvitset? Ihmiset hakevat aina totuutta ja amankaltaisuuksia, puhumattakaan trauman kohdalla.
– Flashbackissä tuntuu kuin kaikki tapahtuisi samalla tavalla kuin silloin aikanaan, ja yksittäinen kohta voi nousta vahvana esille, kuten koiran ruuan haju tai kodin sekamelska. Se on samankaltaisuutta, mutta on tärkeää oppia löytämään erilaisuutta tässä päivässä. Nykyisyys on tässä ja nyt.
KOTITEHTÄVÄ:
Ymmärrän, että flashbackit siitä, mitä joskus oli äidin ja isäpuolen luona ovat vaikeita, kun koti muistuttaa siitä nyt jatkuvasti. Mitkä asiat ovat erilaisia nykyisissä olosuhteissa, omassa kodissa?
Voisiko jokainen osa kertoa minulle siitä, mikä on erilaista? Jos on joitain pieniä osia, niin voisiko joku auttaa heitä saamaan äänensä kuuluviin ja kirjoittaa heidän puolestaan. Haluaisin myös kysyä kaikilta, miksi kannattaa olla elossa?
Mielestäni Ollilla olisi Piian aviomiehenä oikeus tietää, että mieli on trauman vaikutuksesta pirstaloitunut eri osiksi, joista kullakin on oma erityinen tehtävänsä, ja että osapersoonallisuuksien olemassa olo voi näkyä ja tuntua vuorovaikutuksessa. Traumaattiset kiintymyssuhteet mitä oli lapsuuden perheen sisällä, heijastetaan usein aikuisparisuhteeseen. Olen saanut sellaisen kuvan, että Olli on myötätuntoinen ja hyvä mies, joka varmasti haluaa ymmärtää tätä kokonaisuutta.
Olen tosi jännittynyt tästä viestistä, ja olen pähkäillyt tuskastumiseen asti jopa lähetysaikataulua. Ei meinaa pakkikaan kestää tätä jännittämistä. Mitä minun tulisi kirjoittaa saatteeksi? Anteeksi? Olen pahoillani? Kiitos? Ole hyvä? Teksti on syntynyt useamman päivän aikana. Sen olen ainakin ymmärtänyt, että minulla on todella suuria haasteita hyväksyä osiani tai ainakin toisia niistä. Vielä vaikeampaa on paljastaa niitä muille, vaikka tiedän tarvitsevani muiden hyväksynnän kyetäkseni itse myöntämään persoonallisuuteni edes pirstaloituneeksi. Tarkoitan, että taidan vain hetkittäin ymmärtää ja myöntää sen todeksi, ja sitten pian yritän kieltää koko asian. Sekä osani että oma suhtautumiseni niihin johtavat alituiseen vuoristorata-ajeluun. Minä tarvitsen uskoakseni aivan erityisen vahvan hallinnan tunteen voidakseni hyvin. Yritä tässä sitten näillä eväillä voida hyvin, kun toisiaan seuraavat minuutitkin voivat tuntua otteilta eri elämästä!
Olen puhunut viikonloppuna paljon Ollin kanssa. Taidan olla aika hölmö, kun tämän tästä saatan avioliittomme katastrofiajattelun piiriin. Luulisi näinkin monen yhdessä eletyn vuoden tuoneen perusvarmuuden siitä, että parisuhteemme on aika vakaalla pohjalla. Niinhän sitä luulisi, muttei se mene niin. Tyydyn olemaan onnellinen, iloinen ja tyytyväinen siitä, että juuri nyt voin olla asian suhteen rauhallinen. Saako tässä kohtaa lukea jopa hyväksi asiaksi sen, ettei ainakaan pidä toista itsestäänselvyytenä? Jotain hyvääkin tässä on pakko olla, kun menettämisen pelko saa maalailemaan sellaisia piruja seinille, ettei niiden kanssa mitkään voimat riitä. Kerron kyllä persoonallisuudestani ja tulen esittelemään osani, mutta minun täytyy ensin itse oppia ymmärtämään koko kokonaisuutta paremmin. Olen kertonut Ollille jo teoriataustaa persoonallisuuden jakautumisesta. Olen myös sanonut, että haluaisin käydä hänen kanssaan asiaa läpi kertoakseni, miten tuo jakautuminen minun kohdallani on tapahtunut ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Sitä ei voi tehdä torstai-iltaisin yleisurheilukentällä, missä olemme katsomassa lasten kisoja. Se tuntuu olevan niitä ainoita hetkiä, jolloin tiedän olevamme samassa paikassa.
Sitten vielä muutama sana osieni kirjoituksista. Kuuluuko minun olla niistä jotain mieltä? Minua kauhistuttaa Räyhiksen kielenkäyttö ja tahdittomuus ja Perkeleen kätyrikin on aika suorasanainen. Minä olen vastuussa osieni tekemisistä ja sanomisista, se on selvää. Sinä osoitit sanasi osilleni ja he vastaavat sinulle. Mikä minun tehtäväni on? Olisiko minun täytynyt suodattaa tekstejä? Voitko kertoa heti, jos tämä menee nyt jotenkin väärin? Olen tästä nyt tosi huolissani. Uskotko, että minä olen monesti kuvitellut vahvuudekseni kykyni huomioida muut kommunikoidessani? Näiden osieni kanssa olen ihan jatkuvasti ja taas kerran ja toistuvasti helisemässä. Tämä on tosi vaikeaa. Sanoit silloin kerran, että tiedät, etten halua loukata sinua. Tiedäthän sen edelleen?
Tyttörukka: Mä en halua olla kauan yksin piilossa. Se on pelottavaa. Mua pelottaa aika monet asiat. Mua itkettääkin tosi usein, mutta en kerro sitä kellekään. En oo mikään vauva. Melkein kaikki aikuiset on pelottavia. Ne voi suuttua, huutaa tai satuttaa. Varsinkin kännissä. Mä oon kyllä välillä tyhmä. En ymmärrä mitä ne puhuu. Tykkään olla sylissä. Siinä on lämmin. Mutta en mä aina tykkää. Mua pelottaa vihaset aikuiset.
Nyt aikuset on vihasia, kun ne joutuu vaan siivoon. Ne ei naura eikä puhu usein hassuja, niin ku yleensä. Ei ne oo lapsille vihasia, mutta silti aika pelottavia. Ne kyllä tykkää lapsista. Eikä ne juo aina kaljaa eikä polta tupakkaa. Toisessa paikassa ei siivota, vaikka on likasta. Täällä ei haise pahalta. Astioita on vaan koneessa ja kaapissa. Siellä on joka paikassa. Ne voi olla rikkikin. Täällä ei oo haulikoita. Täällä ei ammuta kattoon. Täällä ei lyödä. Ei oo verta. Ei oo oksennusta. Koirankakkaa ja pissaa on, mutta ei kauan.
Kannattaa elää, niin kasvaa isoksi.
Räyhis: Voi saatana, että mua vituttaa välillä kaikki aikuset. Kuvittelevat olevansa fiksuja. Ovat sitten parempina oikeutettuja sanomaan miten asioiden kuuluu olla ja miten ne pitää tehdä. Kattoisivat vittu edes joskus peiliin! Pelkkiä perkeleen puusilmiä kaikki. Omat asiat voi olla aivan päin persettä, ja silti on varaa saatana olla toisten tekemisistä jotain mieltä.
Ei täällä oo mitään samaa. On tietty muksuja ja koiria. Ei ne dokaa övereitä. Ne tekee kakaroitten takia mitä vaan. Välillä hävettää toi päätön meno, muttei muitten vaan niitten ittensä takia. Ei ne tajua olevansa ihan tärähtäneitä. Aivan ku olisivat jotain vitun pössyttelijöitä. Ne ihmettelee ihan tosissaan, että miten voi väsyttää näin helvetisti, vaikka nukuin melkein viis tuntia, enkä tehny hommia ku kolmen edestä. Kiire mua vituttaa.
Ai miks kannattaa elää? Kerro mullekin, jos keksit. Ei tartte sitten neuvoa. Miks sä sitäpaitsi tollaisia kyselet? En oo mikään filosofi. Pakko kai on elää, ku on osunu niin helvetin hyvä flaksi, että miljoonien joukosta ekana ehti mua edustava supersiittiö. Välillä saa tehdä ihan siistejä juttuja, mutta kyllä mua korpeekin välillä niin paljon, ettei mun mielestä kannattaiskaan elää. Ku vituttaa niin, ettei saa oltua. Ku on räkiny ittensä kuiviin. Silloin ei kannata. Miksi sua kiinnostaa? Ootko sä joku sossutantta? Niistä ei oo ku harmia. Työksensä urkkivat, ja sitten on kaikki vielä enempi perseellään. Ampuvat vittu hyttystä tykillä ja jättävät dinosauruksen omiin oloihinsa, ku se on niin saatanan iso. Ei ne edes nää sitä, ku kävelevät jumalauta pää perseessä. Ei ne ees uskalla nähdä mitään. Et sä kai oo sellanen, mutta tiedoksi vaan, että haistan kaukaa, jos oot yhtä paska. Jos oot sillä asialla, niin täällä ei piestä lapsia, eikä ketään muutakaan, ja niillon puhtaat vermeet ja syömistä. Ne saa olla niin ku ne on ja tehdä kivoja juttuja. Mä kirjotin Heidin vastaukset. Se on toi kitisijä. Se on ihan ok, kunhan tajuu, ettei me tarvita mitään aikusia. Jos kiinnostaa, niin mä oon Juha.
Perkeleen kätyri: On minulla nimikin. Perkeleen kätyri on kyllä aika vaikuttava ja mahtava, mutta olkoon se vaikka arvonimi. Minun nimeni on Ari. Piia on liian sinisilmäinen ja kiltti. Välillä mietin, onko hän edes ihan terve päästään, kun on niin naiivi ja käyttäytyy typerästi. Hän ajattelee lähtökohtaisesti ihmisten olevan hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia. Minun täytyy olla ihan koko ajan muistuttamassa, ettei niin ole. Miehet ajattelevat vehkeellään tai mahallaan, naiset ovat hiukan monimutkaisempia ja viekkaita. Tiedätkö sinä, miten monen ihmisen kanssa Piia on päivittäin tekemisissä? Lapsia ei lasketa, onneksi! Lapset eivät ole vaarallisia. Hän kohtaa lapset pois lukien tavallisena päivänä noin 30 ihmistä, joiden kanssa hän keskustelee. Äitejä, isiä, työntekijöitä, ystäviä, tuttavia, terapeutti, lääkäri. Naisia on sentään huomattavasti enemmän kuin miehiä, naisissa vaarallisten osuus on pienempi kuin miehissä. Hän käy päivittäin melkein kymmenessä eri paikassa. Koulut, päiväkodit, kodit, kaupat, lasten liikuntapaikat ja ties mitä muita. Lisäksi hän puhuu puhelimessa ja kirjoittaa sähköposteja. Uusiakin ihmisiä tulee jatkuvasti, ne ovat raskaimpia. Onko sinulla mitään käsitystä, miten väsyttävä elämäntyyli tuo minulle on? En minä jaksa aina olla töissä! Sitten kun en kertakaikkiaan jaksa, laitan kovat piippuun. Voi siinä käydä niinkin, että työt loppuu tyystin, mutta yleensä onnistun keinoillani niitä ratkaisevasti vähentämään. Kyllä minä sinuakin ihan jatkuvasti seuraan. Ihan asiallistahan meidän on esittäytyä, kun olet niin tiiviisti siinä, etkä ymmärrä häipyä, vaikka olen siihen useampaankin kertaan kannustanut.
Sinulla on hämmentäviä kysymyksiä, en oikein ymmärrä niitä. Minä olen etevä jäljittelemään muita, se kuuluu työnkuvaani. Ehkä minulla ei ole kovin vahvoja omia ajatuksia ja mielipiteitä, että olisin työssäni mahdollisimman hyvä.
Aune: Minäkin voin hiukan kirjoittaa esittäytyäkseni, vaikka en osaakaan vastata kysymykseesi nykyisen kodin erosta verraten entiseen. En ole käynyt missään Piian kodeista. Me tapaamme minun luonani. Täällä on rauhallista, koska minä elelen ihan yksikseni. Tyttäreni käy täällä harvoin. Minusta on mukavaa saada juttuseuraa, ja Piia pitää minusta. Sellaisesta ihmisestä on helppo pitää, joka pitää itsestä, eikö totta. Väittäisin keskustelujamme hedelmällisiksi. Näinkin vanha voi vielä oppia ja yllättyä, usko pois. Minä ilmeisesti olen ikäni vuoksi Piian mielestä niin kokenut ja siksi luotettava, että hän varmistelee minulta monenlaisia asioita. Eniten nautin, kun saan nauraa sydämeni pohjasta hänen seurassaan. Monesti ihmiset tuntuvat ajattelevan, että tietyn iän saavutettuaan ihminen menettää huumorintajunsa. Piia ei kärsi sellaisesta järjettömästä ennakkoluulosta.
Olen Piian puheista ymmärtänyt, että heillä on Ollin kanssa nyt raskasta. Kotona riittää hulinaa tyttöjen ja koiranpennun kanssa, ja molemmat tekevät paljon töitä. Piia on miehestään usein huolissaan, kun tämä ei sen koiranpennun vuoksi nuku tarpeeksi, ja ilmeisesti hänellä on paljon tekemistä muutenkin. Piia on itsekin väsynyt, ja kaipaisi mieheltään enemmän huomiota. Molemmat taitavat olla aika ankaria itselleen. Tiedän Piian vierailevan luonani sitä useammin, mitä väsyneempi hän on omaan arkeensa, ja viime aikoina olemme tavanneet usein. Toisinaan hän vain nukkuu sohvallani, ja se on ihan joutilas huonekalu siihen käyttöön. Minä istun nojatuolissani.
Elämä on parasta mitä tiedän.
Taakankantaja: Eipä minun sanomisilla taida olla mitään väliä. Pahuutta on kaikkialla. Minä olen Taakankantaja, isolla ja pienellä. Jos katsot Helsingin rautatieaseman pääsisäänkäyntiä, voit kuvitella ulkonäköni. Minulla vain on toisenlainen lasti kuin Lyhdynkantajilla. Et sinä minusta ole kiinnostunut. Ei minulla ole tunteita, tuntoa, tahtoa – minulla on vain tehtäviä. Sinä haluat tietää tuosta lapsesta, jota kannan. Hän on liian hauras ja vereslihalla kestääkseen päivänvaloa. Toisinaan epäilen, että hän on hengetön, mutta hänen painonsa vaihtelee edelleen. Minä olen iätön, mutta tuo tyttö on 7-vuotias.
— Kiitos paljon, että paljastit osasi minulle, ja ne saivat sanoa sanottavansa. On aivan ymmärrettävää, että näin suuren asian ymmärtäminen ja hyväksyminen, että sinä olet enemmän kuin Piia, ottaa oman aikansa. Sinun olisi tärkeää hyväksyä osat, sillä ne ovat syntyneet auttaakseen sinua selviytymään. Olet elänyt lapsena hyvin vaikeissa ja sietämättömissä olosuhteissa, mutta nyt olet elossa ja turvassa, ja sinulla perhe, hyvä mies ja ihanat tyttäret. Olet onnistunut luomaan Ollin kanssa parisuhteen, joka on vakaalla pohjalla. Olet oikeassa siinä, ettei kumppani ole ikinä itsestäänselvyys. Suhteen eteen pitää nähdä vaivaa ja uskaltautua jakamaan kipeitäkin asioita, niin kuin olet tehnyt.
Osiesi suorasukaisuudesta ja mahdollisesta räävättömyydestä voin sanoa, että pidän siitä, että ne sanovat mitä mieltä ovat. Sinun ei missään nimessä pidä suodattaa heidän sanomisiaan. Ja kerron, jos minusta jokin menee jotenkin väärin. Sinun ei tarvitse olla tästä huolissasi, uskothan sen. Tiedän, ettet halua loukata minua. Minä ajattelen, että osat haluavat/yrittävät auttaa sinua omalla
tavallaan. Ne ovat olleet selviytymisesi kannalta erittäin tärkeitä.
Minun täytyy kertoa Jennistä omasta näkökulmastani. Muihin tiloihin voin humahtaa (tuollaisen verbin olen ottanut käyttööni kuvaamaan asiaa) turvallisemmin, mutta Jenni/Taakankantaja-yhdistelmä on sellainen, että henkeni on uhattuna. Ei tämä ole mikään uusi asia, olen kertonut Jennin tunteista ennenkin. On liian rankkaa kokea edustavansa maailmankaikkeuden pahuutta ja olla täysin vakuuttunut, että on tehnyt jotain anteeksiantamattoman pahaa. Ei silloin auta se, ettei mitään todellisia tekoja ole olemassa. Saan kohtauksia, jotka vievät viimeisetkin järjen rippeet.
Olen tiennyt Jennin nimen ja iänkin tavallaan jo kauan, ensimmäisenä kaikista. Huomasin aikoja sitten, etten saa humahtaa Jenniksi. Yksin ollessani niin käy välillä, kuten torstaina ja perjantaina ollessani yksin kotona. Makasin molempina päivinä kolme tuntia hereillä niin lamaantuneena, etten kyennyt tekemään mitään. Minusta tulee niin sairas, että toivon kuolevani siihen paikkaan. Torstaista en edes muista, mutta perjantaina sisareni ilmoitus ”ollaan matkalla” sai minut vasta irrottautumaan. Yritin järjestelmää kartoittaessani lähestyä tyttöä paremmissa oloissa etäämpää, mutta sitten olikin Taakankantaja eli valtava patsas vastassa. Olen jo lapsena pitänyt kaikkia patsaita pelkästään surullisina, ihan kaikkia. Esimerkiksi Ajattelija-patsas on niin ahdistava, etten halua edes ajatella sitä. Pieni merenneito -patsaskin on minun silmiini todella alakuloinen. Jenni muuttuu Taakankantajaksi joutuessaan tekemään sellaista, mihin ei voi liittää tunteita, ja missä tahdon, tunnon ja ihon puutteesta on hyötyä. Toisaalta Taakankantaja pitää Jenniä sisällään piilossa, kantaa tätä mukanaan. Tuo tuntuu niin hölmöltä kokonaisuudelta, etten ole kehdannut sitä oikein kertoa sen hahmotettuani. Ajattelin myös, ettei niin saisi tai voisi olla. Kuka sen sanoo, millaisia osien tulisi olla? Nyt se on kerrottu. Jenni ei halua paljastua. En pysty ainakaan vielä kertomaan hänestä terapeutilleni. Itse asiassa haluaisin lopettaa koko terapian, niin vaikeaa tämä on. Lopetan ennen kuin humahdan.
Lopuksi
Näin minä tutustuin persoonani dissosioituneisiin osiin. Ei se helppoa ollut, eikä tuon konkkaronkan kanssa eläminen ole helppoa edelleenkään. Sen tuntemisesta on kuitenkin valtavasti hyötyä. Heidi 3v. (”Mä oon ihan kohta neljä!”), Jenni 7v., Juha 15v., Ari 48v. ja Aune 89v. kulkevat mukanani. Jenni viettää paljon aikaa Aunen seurassa ja kirjoittaa toisinaan itse tukihenkilölleni. Juha ja Ari ovat tämän tästä napit vastakkain, eikä se ole mitään kaunista ajatustenvaihtoa. Heidin tarpeisiin on helpoin vastata. Mitä enemmän otan osiani huomioon, sitä paremmin voin.
Toivottavasti kurkistus minun matkani tähän vaiheeseen synnytti sinua auttavia ajatuksia!