Osien vuosi – Toinen luku – marraskuu

Jos yhtenäistä kokemusta minuudesta ei ole, matka oman mielen sisälle voi olla suunnattoman pitkä. Hän tarkkailee itseään yhä enemmän ja rohkaistuu muistelemaan lapsuuttaan. Ihan lähellä – hänen omassa kehossaan – sijaitsevat kivut ovatkin outoja ja vieraita. Lapsuuden tapahtumat ovat valovuosien takana, avaruuspölyn himmentämiä. Hän pohtii terapeuttisen suhteen luonnetta ja aiempaa terapiakokemustaan. Hän uskaltautuu luottamaan uudelleen ja laulaa mielessään: ”I must have done something good.”

Olen tarkkaillut itseäni tunnistaakseni potentiaalisen dissosiaatiohäiriön piirteitä. Olen samaa miettien yrittänyt myös muistella lapsuuttani. Oudot kivut ovat selvä juttu, enkä ole niiden vuoksi vuosikymmeneen ajatellutkaan käydä lääkärissä. Ne ovat osa minua, tällä hetkellä fyysistä ja henkistä energiaa valtavasti kuluttava osa. Mielialojen ja tunnetilojen nopea vaihtelu on myös ilmeistä ja todella uuvuttavaa ja rasittavaa. Ahdistuspiikit ja hätätilat eivät pidä välipäiviä, ne lyöttäytyvät väsymyksen seuraan. Psykoottisilta tuntuvia harhaisia pakkoajatuksia, painajaisten sisällöistä ammennettuja hulluuksia minulla on ollut jo lapsena.

En tiedä, onko tämä mitenkään merkittävää tai kiinnostavaa, mutta kerron kuitenkin. Olen ajatellut, että välttelen niin paljon muistelemasta lapsuuttani, etten muista sitä. Olen nyt kuitenkin oikeasti yrittänyt muistella sitä. Kesälomapäivät mummoloissa ovat selkeitä. Osaisin kuvailla päiviämme siellä serkkujen kanssa. Siirryn muistelemaan arkea. Yritän saavuttaa siis ihan neutraaleja elämänvaiheita vailla viinankatkua. En näe kuin pieniä, kaoottisia hetkiä sieltä täältä, ihan pätkäinen koko aika. Se ei muodosta minkäänlaista jatkumoa. En osaa päätellä ikääni noissa muistamissani hetkissä millään vihjeillä. En muista, miltä sisaruksenikaan näyttivät tai minkä ikäisiä he olivat. Vanhemman sisareni ulkonäön tiedän rippikouluiässä, koska siitä on valokuva. Muistan katsoneeni ainakin kerran televisiosta Napakymppiä. En liene katsonut sitä vuositolkulla. Minun on täytynyt käydä koulussa säännöllisesti, mutta muistan sieltäkin vain yksittäisiä tapahtumia ”ei minkään ikäisenä”. Minulla oli kavereita, mutta en muista, miten vietimme aikaa sisällä. Pelasimme pesäpalloa pihapiirin lasten kanssa, sen muistan hyvin. Myöhemmin aloitin koripallon. Luin paljon, senkin muistan. Siinä on minun lapsuuteni arki yläasteikäiseksi: pelasin pesäpalloa ja koripalloa, luin, kävin ainakin parina päivänä koulussa ja katsoin ainakin kerran Napakymppiä. Naurattaa jotenkin hysteerisesti, vaikkei tuo tunnu mitenkään mukavalta.

Terapian ja terapeutin suhteen päädyin mielestäni ainoaan järkevään ratkaisuun. En lähde etsimään traumaterapeuttia. Tarvitsen terapiaa kipeästi ja juuri nyt. Saavutin kuin saavutinkin todella turvattoman ja yksinäisen olon, olipa yllättävää. Minulla ei ole tällä hetkellä voimavaroja lähteä rakentamaan uutta terapiasuhdetta, en pystyisi antamaan sille edes mahdollisuutta. Pelästyn kaikkea ja näen kummajaisia kaikessa ja kaikkialla, vaikka tiedän niiden kumpuavan omasta mielestäni. Kelan tukemaa terapiaa haetaan tai siis haettiin jo nykyiselle terapeutilleni. Hän sanoi valitsevansa jonkun sopivan traumaterapiakoulutuksen, ja pyrimme helpottamaan ja vakauttamaan oloani käytössämme olevilla työkaluilla. Terapeuttini muistutti ja painotti myös sitä, että minulla on oikeus ja mahdollisuus milloin tahansa vaihtaa terapeuttia, ja hän lupasi kertoa rehellisesti, mikäli kokee olevansa kanssani neuvoton. Pidän terapeutistani todella paljon ja koen hänet turvalliseksi.

Muistelin päätökseni tueksi edellistä terapeuttiani, jolla on VET-traumaterapiakoulutus, emdr-koulutus ja käsittääkseni valtavasti tietoa. Tämä oli loppusuoran tapaamisiamme. Veljeni oli kuollut hiljattain. Olin lähettänyt veljeni kuolinpäivänä tekstiviestin terapeutilleni tapahtuneesta, vaikka pohdin sitä laittaessani, mahtaako se olla hänen mielestään soveliasta. Yllätyksekseni hän vastasi viestiini, että voisin soittaa hänelle tiettyyn kellonaikaan. Soitinkin. Terapeutti sanoi, ettei ehdi puhua nyt pitkään, asiakas odottaa. Puhelu kesti ihan vähän aikaa, enkä sittemmin puhunut veljestäni. Saatoin mainita kyllä jotain hautajaisiin liittyvää. En olisi halunnut mennä terapiaan, koska en pystynyt puhumaan veljestäni, enkä oikein muuta miettinyt. Kerroin kai päivieni konkreettisista tekemisistä, taisin tehdä sitä kaksi vuotta, en muista. Kuitenkin tuollaisessa tilanteessa, jossa muistan vain ja ainoastaan miettineeni mahdollisuuksiani selvitä veljeni kuolemasta, terapeutti piirsi paperille ympyröitä, joihin kirjoitti sisälle ANP ja EP. Siinä oli ensikosketukseni rakenteelliseen dissosiaatioon. En ottanut sitä vastaan. Voisin oikeastaan kirjoittaa kaikki terapiasta muistamani lauseet, niitä on kymmenkunta. Kolme ensimmäistä lausetta liittyvät ensimmäiseen tapaamiseen, jälkimmäiset loppusuoraan.

Kysyin mahdollisuudesta kirjoittaa puhumisen tukena.

— Kyllä niitä kirjoituksia jotkut asiakkaat tuovat mukanaan, mutta minun mielestä asioista täytyy puhua.

Kysyin, onko terapeutillani lapsia.

— On.

Hiljaisuus. Selvästi kielletty puheenaihe.

Kerroin, että taannoisen terapeutin kanssa tavaksemme tuli hyvästellä lähtiessä halaamalla. Kysyin, koskeeko terapeuttini asiakkaisiinsa.

— Tuota kysytään aina välillä, ja vastaan siihen, että voin tarjota käteni.

Kättelin terapeuttiani ensimmäisellä ja viimeisellä tapaamisella, eikä olisi tullut mieleenkään koskea muuten, se olisi ollut todella vaivaannuttavaa. Olisinpa ymmärtänyt jo ensimmäisellä tapaamisella, ettei tuo terapia voi onnistua. Tänä päivänä tietäisin sen ihan varmasti jo noiden lauseiden perusteella.

Vuorovaikutustamme terapian loppusuoralta:

Totesin, että koen lähes mahdottomaksi puhua veljestäni terapeutilleni.

— Kieltämättä puhut siitä aika vähän ottaen huomioon, että veljesi tappoi itsensä.

Laskin pelanneeni koripalloa yli kymmenen vuotta, se oli tärkeä harrastus ja joukkuekaverit olivat läheisiä.

— Aika erikoista. Sinun kaltaisten ihmisten on yleensä vaikeaa sitoutua pitkäksi aikaa mihinkään.

Kerroin varanneeni ajan psykofyysiseen fysioterapiaan.

— Ethän sinä osaa rentoutua.

Peruin ajan.

Sanoin, etten koe hyötyväni terapiasta, enkä halua jatkaa sitä.

— Jos et käy terapiassa neljää tai viittä vuotta, kohtalosi tulee aina olemaan se, että pienenkin vastoinkäymisen kohdatessasi suistut raiteiltasi.

Totesin, että minulla on sellainen tunne, ettei terapeuttini pidä minusta.

— En ole sanonut, ettenkö pitäisi sinusta.

Terapeutti nauroi minun kuulleni ääneen yhden ainoan kerran, eikä sanomiseeni liittynyt silloin omasta mielestäni mitään huvittavaa. Minua ei naurattanut terapiassa oikeastaan mikään, eikä se ole minulle mitenkään luonnollista. Nuo kaikki lauseet nousevat yhä mieleeni jotenkin kammottavina, en tiedä synnyttävätkö ne ulkopuolisessa lukijassa minkäänlaisia tunteita. Enemmän omaan kokemukseeni taitaa tosin vaikuttaa se ahdistunut olo, minkä kanssa tuota terapiaa kävin. Sellainen traumaterapia, olenpa onnekas selvittyäni siitä. Pelkään terapeuttia vieläkin, joskus hän käy unissanikin.

Ajattelen edellisessä terapiassa yrittäneeni olla sellainen kuin terapeutti halusi minun olevan, ihan kuin aikoinaan olin kotonani. Ahdistavaa. Nykyiseltä terapeutiltani pyysin kertaalleen anteeksi, että olen niin hankala. Sinä saat olla tasan tarkkaan sellainen kuin sä olet, terapeutti vastasi. Niin saankin. Hän yllättää minut lähes jokaisella tapaamisella kumoten terapiaan liittyviä pelkojani yksi kerrallaan. Niitä ei taida enää edes olla. Hän ei laskisi matkaan ensimmäistäkään noista kertomistani lauseista, eikä toimisi missään tilanteessa kuten edeltäjänsä.

Lääkärini rauhoitteli minua toteamalla, että kaiken perusta on turvalliseksi koettu terapiasuhde, ja sehän minulla on. Kaikki terapeutit ovat tietoisia dissosiaatiosta puolustusmekanismina. Koen ja tunnen vahvasti, että sekä lääkäri että terapeutti haluavat ja toivovat parastani. Molemmat ovat suorasanaisia, lempeitä ja minua vanhempia – turvallisia ominaisuuksia. He ymmärtävät kamppailuni, ja jaksavat rauhoitella minua toteamuksilla, joita uskoisin heidän pitävän itsestäänselvyyksinä. He saavat minut tuntemaan itseni normaaliksi, eivätkä kyseenalaista järjenjuoksuani. Tuota samaa sinäkin teet, ja olen siitä sinulle valtavan kiitollinen.

Kerron pari lääkärini kommenttia, jotka rauhoittivat minua suuresti. Kuvailin hätäännyttäviä ahdistuskohtauksiani, joita olen saanut tarkkaillessani itseäni dissosiaatiohäiriösilmälaseillani. Minulle on alkanut valjeta, miten heikosti hahmotan aikaa nykyhetkessä, ja tiedostan muistamattomuuteni liittyen elämänvaiheisiin menneisyydessä kuten kerroin.

— Sehän on ihan selvää, ettet voi muistaa asioita. Et tietenkään voi muistaa. Jos on ihan järjettömän paha olo ja voimat tarvitaan selviytymiseen, ei ole tarkoituksenmukaista tallentaa sitä muistiin. Ei sun tarvi

muistaa, miten voit viime tapaamisella tai milloin se oli. Se lukee mulla täällä ylhäällä juuri siitä

syystä, ettei tarvitse muistaa.

Toinen rauhoittava kommentti liittyy häpeäntunteeseen, joka niin kovin herkästi aktivoituu mielensisäisistä reaktioistani, kun huomaan lapsellisen ajatteluni ja samalla muistan oman ikäni. Et sinä hätääntyessäsi olekaan aikuinen, sinun sisälläsi oleva lapsi on silloin vuorossa. Samalla hän kuitenkin pitää minua hyvänä äitinä ja pätevänä ammatissani. Eihän minun tuolla lääkärillä tarvitsisi säännöllisesti käydä, koska ei ole mitään lääkitystä ja lausunnot ovat kunnossa. Haluan kuitenkin käydä siellä. Lääkäri on ottanut kohdallani aktiivisemman roolin kuin kukaan aiemmin tuntemistani lääkäreistä. Hän sanoo tapaavansa minut mielellään ja osoittaa pitävänsä minusta, sitä ei tarvitse epäillä.

Ymmärrän, että kokemukseni ovat muokanneet uskomusjärjestelmäni kieroksi, ja tarvitsen korvaavia kokemuksia sitä suoristamaan. Kamalin ja ahdistavin haaste taitaa olla automatisoitunut ja nopea päättelyketju, jonka lopputulos on vakio: minä olen syyllinen. Se on kuin valtava tratti/suppilo, jonka torviosa eli tiedonkeruualue ulottuu kaikkialle, ja alaosa eli ulostulo on vain pieni piikki, josta mahtuu luikertelemaan näkyviin pelkkä oma syyllisyys. Tuohon sisältyy myös ajatus kaiken ansaitsemisesta. Olen paha, enkä ansaitse hyvää. Tasapainoisissa ystävyyssuhteissa tai parisuhteessakaan tuo syyllisyys ei tule niin herkästi, koska tiedän noissa suhteissa antavani jotain takaisin. Hoitosuhteet ovat tuosta syystä hankalia, olen sanonut siitä ennenkin. Ilmeisesti tarvitsen aina oikeutuksen hyvälle ololleni, ja päässäni alkaa soida The Sound of Music -pätkä, kun yritän pitää ja suoda itselleni hyvän oloni lääkäri- tai terapiatapaamisten jälkeen:

”Somewhere in my youth- or childhood I must have done something good.”

Kovin on äitelä kohtaus elokuvassa, mutta en ajattele sitä vaan kertosäkeen sanojen myötä tuota keinotekoista ansiota, joka oikeuttaa ottamaan tarvitsemansa tuki vastaan ilman omantunnontuskia. Onhan tuo hiukan hömppää.

— Olen pahoillani, että sinulla on noin huono kokemus traumaterapeutistasi. Myös terapia-alaan mahtuu erilaisia persoonia, ja kaikkien kanssa yhteistyötä vain ei synny. Itse näen terapiasuhteen olevan kuin ”lämmin syli”, josta käsin on turvallista käsitellä oman elämän kipupisteitä. Sinulla on nyt hyvä terapeutti ja lääkäri. Se on tärkeää. Tiedät keiden puoleen voit kääntyä. Sinä olet onnekas ja osasit nähdä terapeuttisi sopivuuden juuri sinulle.

Osien vuosi – Kolmas luku – joulukuu

Traumatisoitumisessa persoonallisuus jakautuu osiin, jotka eivät ole tietoisia toisistaan. Hän perehtyy teoriaan persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta mutta todellisuuden järkeileminen hämmentää. Mikä lopulta on se maailma, jonka havaitsemme? Onko sitä edes olemassa sellaisenaan vai onko vain toisistaan poikkeavia tulkintoja? Hän pohtii, onko oikeasti edes olemassa.

Olen niin hämilläni, että tarkistan olemassaoloni todenperäisyyden mitä merkillisimmin tavoin. Olen rakenteellisesta dissosiaatioteoriasta  niin hämmentynyt, etten osaa päättää siihen suhtautumistani. Välillä olen valtavan peloissani ja seuraavassa hetkessä lähinnä naurattaa, ja oloni on epätodellinen. Tilasimme terapeuttini kanssa molemmat Traumaterapiakeskuksesta kaksi kirjaa: Vainottu mieli ja Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen. Tuosta jälkimmäisestähän sinä laitoitkin sen läsnä olemisen harjoituksen. Muistatko? Ankkurointia nykyhetkeen. Autoni kehräsi, kun kesken työpäiväni kiinnitin eri aisteillani huomioni sen verrattomiin yksityiskohtiin.

Tarkoituksenamme on siis opiskella rakenteellisen dissosiaation teoriaa ja sitten tarkastella siinä valossa, josko osin sen tuella voisimme tätä matkaamme taittaa. Luin tuon Vainottu mieli -teoksen muutamassa illassa, ja nähdäkseni ymmärrän teorian periaatteet nyt kohtuullisen hyvin, harjoituskirjaa en ole vielä aloittanut. Asetelmamme terapeuttini kanssa ei ole siten traumaterapeuttinen kuin se tuossa teoksessa traumojen parissa pitkään työskennelleiden kirjoittajien näkökulmasta on, muttei mielestäni ihan huonokaan. Teorioiden lukeminen on minulle helppoa, ja pidän siitä ajatuksesta, että voin terapeuttini kanssa keskustella siitä molemmille uutena asiana, ja hän pysyy vakaana ja järkevänä, mitä minä en todellakaan tee.

Pystyin lukiessani selvästi näkemään ne asiat, joiden kanssa itse kamppailen ja myös toteamaan säästyneeni useilta kuvatuilta ilmiöiltä. Sinulle esittelemäni olotilat koura, happo, riitasointu, jousi, piikki ja mörkö ovat käsittääkseni kirjan termein niitä ”raastavia tunteita”, joiden kanssa yritän elää. Järjestelmä noiden taustalla on minulle täysin tuntematon. Sen potentiaalinen olemassaolo saa minut toistuvasti tuntemaan itseni hölmöksi, ja sen vuoksi koen olevani keskellä jotain Platonin ideaopin käytännönpilaa. Oletko lukenut Sofian maailman? Luin sen muistaakseni lukion ekalla, en ole siihen sittemmin palannut, mutta samanlaisten ”Olenko oikeasti edes olemassa?” -kysymysten ääreltä löydän itseni nyt kuten taannoin sitä lukiessani. Olenko vain näyttämö, johon ideamaailman aidot, täydelliset ja eheät tunteet vääristyneinä heijastuvat? Minä kaikessa pienuudessani kuvittelen egosentrisen kokemukseni todelliseksi? Olenko jopa vain kirjan henkilö kuvitellen ajatuksia omikseni? Taidan olla pelkkää kenkälaatikkokirjailijan tinnerinsekaista ajatuksenvirtaa – assiosiatiivinen, pois pyyhittävä sivujuonne tai puhdas kirjoitusvirhe. Inhoan kaikkea yliluonnollista ja järjenvastaista, ja tunnen kulkevani jokseenkin sellaisen rajapinnalla.

Koko teoriaa kohtaan kokemastani fobiasta huolimatta yritän asettua tuohon sapluunaan, ja uusi ajattelutapani saa minut tuntemaan itseni entistäkin epätodellisemmaksi. Yritän antaa mahdollisuuden ihan kaikille mahdollisille osilleni, joita en tiedosta tai tunne. Olen löytänyt itsestäni tämän myötä jopa jotain itsemyötätuntoon viittavaa, kun olen toiminut ammattilaisten ohjeiden mukaisesti tuomitsematta, arvostelematta, alistamatta ja pakottamatta yrittäessäni ymmärtää olojani, jotka teorian valossa ovat kehittyneet pysyäkseni hengissä. Tuohon kirjaan peilaten omat traumatisoitumisesta johtuvat haittani vaikuttavat epätasaisilta, vaikka yksilöllisiä eroja tuskin voisi teorian tulkinnassa liikaa korostaa. Kroonisen traumatisoitumisen seurauksien yleistäminen tehdään varmasti äärimmäisellä varovaisuudella. Varmuudeksi jätetään vielä mahdollisuus todeta, että rakenteellisen dissosiaation ilmenemismuodot voivat tietyllä yksilöllä toteutua lähes päinvastaisena kuin jollain toisella ihmisellä, vaikka taustatekijät olisivat ihan samantyyppisetkin. Itse ainakin näen jopa vahvuutenani kykyni kielellistää ja havaita hyvinkin kattavasti monimuotoisia elementtejä tavoitteineen ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja yleisesti sosiaalisissa tilanteissa, mikä todettiin kirjassa olevan monesti kaltaisilleni haastavaa.

Kuvailen vaikkapa täyttä palaveripöydällistä, jossa istuu toisilleen tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä. Muistan keskustelijoiden väliset aiemmat kahnaukset ja syyt niihin. Huomaan, etteivät muut huomioi asiaa. Ennakoin läsnäolijoiden kielenkäyttötapojen yhteensopivuutta ja jännitän potentiaalisia väärinymmärryksiä. Olen valmiina tasoittamaan tilannetta ketään loukkaamatta. Tunnen ihollani pienetkin eripurat, joita hienovaraiset intonaatiot välittävät. Tarkkailen huomaamattomasti toisilleen tuntemattomien ihmisten suhtautumista toisiinsa. Tiedän, mihin omiin kipupisteisiinsä kukin kommenteillaan viittaa, vaikka he tekisivät sen itse tiedostamatta. Mikäli joku on taannoin tuonut julki poliittisia, eettisiä, moraalisia tai uskonnollisia näkemyksiään, muistutan niistä itseäni varmuuden vuoksi. Tunnen helposti myötähäpeää, mikäli joku tahattomastikin esittää toista loukkaavan näkemyksen. Otan kaiken mahdollisen huomioon valitsemalla omalla puheenvuorollani sanani erityisen tarkasti. Pahimmissa oloissa mikään oma sanomiseni ei ole mielelleni riittävän hyvä, toisia huomioon ottava. Tunnen hätäännyttävää syyllisyyttä ihan kaikesta, koska pelkään viestejäni tulkittavan vääristä viitekehyksistä. Ajattelen, ettei minun kuulu olla muiden ihmisten kanssa tekemisissä lainkaan. Tarvitsen kokouksista selvitäkseni beetasalpaajia, ja tunnen palaverien jälkeen itseni uupuneeksi.

Ei tämä aina pelkästään kurjaa ole. Saatan hyvinvoivana kutitella puolisoni nauruhermoja esittämällä räikeästi ylilyöden toistakymmentä vaihtoehtoista tulkinta- ja suhtautumistapaa hänen näennäisen yksinkertaiseen ja harmittomaan kysymykseensä ”Syödäänkö?”.

Minua työllistää ja haastaa ristiriitaisessa olossa lähinnä tilanteiden, sanavalintojen ja käyttäytymisen tulkitseminen lukemattomista eri lähtökohdista tai näkökulmista, ja sitten vielä automaattisen tunnereaktion ohjaamana valitsen tulkinnoista eniten itseä syyllistävän ja ahdistavan vaihtoehdon. Kaikkiaan ristiriitaisuus kaikissa muodoissaan saa minut ahdistuneeksi, eikä monikaan asia ole täysin yksioikoinen. Sinälläänhän teoria on huojentava, kun siihen uppoaa helposti koko vikalistani.

Kavahdin kirjan sitä kohtaa, jossa esitettiin niin painokkaasti rajojen asettamisen tärkeyttä. Terapeuttini kertoi, että asia oli vahvasti esillä myös koulutuksessa, eikä hän kokenut menettelytapaa omakseen. Tämän tiedostaen ja tietoisesti ohjeista poiketen hän lupasi, että saan tarvittaessa milloin tahansa ottaa häneen yhteyttä, myös lomalla. Hän ei halua asettaa minulle mitään sääntöjä ja rajoituksia, ja olen siitä kiitollinen. En koskaan häiritsisi turhaan tai ottaisi lomalla yhteyttä, enkä todennäköisesti ilmoittaisi itsestäni mitään edes köysi kaulassani. Mahdollisuus siihen vaikuttaa kuitenkin merkittävästi tunteeseeni siitä, että tiedän hänen välittävän minusta. Ajattelin kirjaa lukiessani oitis, etten hyödy traumaterapiasta, jos siinä täytyy olla noin tiukat säännöt. Ei siksi, että niitä haluaisin rikkoa, vaan siksi että ne olisivat olemassa. Ihmettelen, jos minun kaltaiseni ihmiset uskaltavat luottaa terapeutteihinsa, jotka sanelevat tuollaisia sääntöjä liittyen aikatauluihin tai vaikka koskemiseenkin. Aivan kuin luottamus rakentuisi vain yhdensuuntaisesti. Ehkä jotkut traumatisoituneet tarvitsevat tietoisesti asetettuja rajoja, että terapiasuhde on molemmille turvallinen, mutta minun kohdallani rajojen ja sääntöjen puuttuminen on mahdollistanut edes jonkinlaisen luottamuksen syntymisen, joka sekin ihan jatkuvasti tuntuu pelottavalta, ja olen edelleen koska tahansa valmis juoksemaan karkuun. Edellinen terapiani epäonnistui ainakin tuosta syystä, oli siihen muitakin syitä. Olen huolissani ja pahoillani niiden traumatisoituneiden puolesta, jotka eivät kykene luomaan turvallista terapiasuhdetta sääntöjen vuoksi, mikäli niitä traumaterapioissa johdonmukaisesti täytyy asettaa. Se tuntuu niin kohtalokkaalta, ja muistan yhä vielä niin hyvin, miten pahalta edellinen terapiani tuntui. Jos mielen sisällä on niin tiukka sääntö-, varoitus- ja rangaistusjärjestelmä kuin minulla, tulee tuollaisesta sääntöjä asettavasta ja etäisestä terapeutista väkisinkin pyöveli.

Kaipa tätäkin on lupa katsoa välillä pienen pilkkeen kera, eihän sitä muuten jaksa. Saa tai ei, minä ainakin huvituin nauruun asti, kun oivalsin minun ja mieheni suorastaan kannustaneen lapsiamme dissosioimaan. Tiedätkö ilmiön, kun todistettavasti joku on rikkonut, sotkenut tai tehnyt jotain muuta harmillista, mutta varteenotettavaa syyllistä ei löydy? ”En mä ainakaan!”, sanoo esikoinen. ”Enkä mä!”, jatkaa kuopus. Pienen hiljaisuuden jälkeen koko perhe toteaa kuorossa: ”INGA!”. Meidän mukana nykyiseen kotiimme muutti kahdeksan vuotta sitten Inga, lausutaan [in-ga]. Riittäisi, kun maksaisi honkkelivakuutusta pelkästään hänelle. Inga on itäsaksalainen, lettipäinen ja viimeisen päälle ilkikurinen tyttö, joka tekee meillä pahojaan tai syö vaikka arkena viikonloppuherkkuja. Sisareni lasten kanssa asuu vastaavasti Teppe, joka pirullisuudessaan on Ingaan verraten huomattavasti tuhovoimaisempi. Toivomme tuon naskalin muuttavan pois viimeistään sitten, kun siskon nuorimmainen lähtee armeijaan.

Osien vuosi – Neljäs luku – tammikuu

Persoonallisuuden järjestelmä hahmottuu vähitellen. Hän tutustuu ensimmäisiin osiinsa, pieneen Tyttörukkaan ja räyhäävään teiniin Räyhikseen. Valtavan pitkä matka omaa identiteettiä kohti on takana, kun hän kuvailee ja esittelee persoonallisuuden osiaan terapeutille ja tukihenkilölle. Hyväksyminen on myös taipumista totuudelle: suru kaikesta, mitä on ollut tai puuttunut, tulee kohdattavaksi jossain vaiheessa. Yksi osista kantaa maailmankaikkeuden syntejä, ja se painaa ajoittain lyijynä. Hän tapailee: ”Oon tuomittuna kulkemaan, kulman taa ja seuraavaan”.

Jokin aika sitten olisin passittanut itseni suljetulle näistä ajatuksista, eikä olisi tullut mieleenkään kirjoittaa niitä näkyviksi. Järjestelmäni alkaa hahmottua, ja nyt näen ainakin yhden keskeisen ristiriidan, joka minua raastaa: Räyhis ja Tyttörukka. Pahasuinen teini vihaa ja sättii pientä, joka pelkää ja on yksin. Kaksi muuta tyyppiä lymyilevät hiukan kauempana, en tunne niitä vielä kovin hyvin, vaikka tiedän tehtävistä jonkin verran.

— Onneksi et tosiaankaan joudu suljetulle siitä syystä, että tiedostat erilaisia persoonan osia itselläsi. Ajattelen, että räyhäävään teiniin Räyhikseen sinun tulisi suhtautua lämpimän empaattisesti, ja ymmärtää sen raivoa, muttei hyväksyä esimerkiksi, että se sättii pientä Tyttörukkaa.

Olen tutkiskellut persoonallisuuttani ja kartoittanut osiani edelleen. Välillä hämmennyn ja pelästynkin, kun epäilen mieleni suorastaan vilisevän erilaisia osia. Eihän sille sitten mitään voi, jos näin on. Oletettavasti tässä ei voi kiirehtiä, eikä sille ole tarvettakaan. Jotkut osat ja tehtävät ovat selkeitä, mutta hyvin paljon epämääräisiäkin alueita löytyy. Kerron niistä sitä mukaa kun saan niistä itse selvää, mutta saatan tehdä arviointivirheitä. Onko ihan hyväksyttävää kertoa niistä? Tämä on minulle niin vieras asia, ettei minulla ole sille mitään sääntöjä tai toimintamallia. Kysyit tosin kahden osan tehtävistä. Onpa hämmentävä hetki. Huomaan, että kielikorvanikin on ihmeissään moisista osista, kun en tiedä, tulisiko niihin viitata persoona- vai demonstratiivipronomineilla. Persoonan osa on tietysti se, mutta jos osalla on oma erisnimi, tuntuu luontevammalta viitata häneen.

Nyt kun tiedostan Räyhiksen ja Tyttörukan, tuntuu kuin olisin tuntenut ne aina. Silti huomaan jo nyt, että olen alkuun tulkinnut niitä hiukan hätäisesti. Räyhis puhuu jatkuvasti, muttei enää alati rähisten ja kaikkea rumasti kommentoiden, ärsyyntyy toki helposti. Tyttörukka ei puhu lainkaan, ymmärtää kuitenkin puhetta. Molemmat viihtyvät seurassani istuen joskus vieressäni, Räyhis oikealla ja Tyttörukka vasemmalla puolellani. Oikeastaan minusta tuntuu aika mukavalta tuntea noiden osien läsnäolo, kun olen yksin. Molemmat taitavat hätääntyä erityisesti porukoiden tapaamisesta, koska eivät koe saavansa olla olemassa. Kaikki aikuiset ovat molempien mielestä lähtökohtaisesti arvaamattomia ja epäluotettavia. Räyhis ei taida varsinaisesti vihata Tyttörukkaa, vaikka sanookin niin. Hän yrittää kovettaa tätä, koska tietää, ettei kannata olla tarvitseva. Tuollaiset primitiiviset reaktiot kuten oksentaminen ja jähmettyminen paljastavat liiaksi turvattomuuden, joka on luonteen heikkoutta ja vaarallinen tunne, koska sitä paikkaamaan tarvitaan aikuisia. Räyhis pitää erityisen paljon meteliä, kun huomaa Tyttörukan olevan peloissaan, ja se on oikeasti puolustamista ja ajan pelaamista siirtämällä huomio rähisemiseen, että Tyttörukka saa olla rauhassa. Tämä parivaljakko on mukanani arvioimassa hoitotahojani; skannaavat kaikki ilmeet, eleet ja puheet. Terapeutilleni olen hiukan ja varovasti näitä osia esitellyt, puhumme niistä tulevilla tapaamisilla enemmän, ja hiljalleen toivomme saavamme riittävän kokonaiskuvan koko persoonallisuudestani.

Terapeutilleni ja sinulle tuntuu olevan heti täysin luonnollista ottaa erilaisia persoonallisuuden osiani vastaan, minä koen kulkeneeni ihan järjettömän matkan rohkaistuakseni hyväksymään ja ymmärtämään persoonallisuuteni jakautumisen.

Kerroin tiedostavani kaksi muutakin osaa tai niiden tehtäviä, mutta nyt tuntuu, että osia on pakko olla noissa tehtävissä ainakin kolme. Yhtäkkiä en haluakaan vielä purkaa tuota kovin paljon, koska arvaisin ison osan. Siellä on kuitenkin paljon syyllisyyttä, häpeää ja pakottavaa pärjäämistä, joku ilmeetön toimija tai tarkkailijakin löytyy. Kerron kuitenkin yhdestä hyvin pelottavasta osasta, jota olen aiemminkin toisin sanoin kuvannut. Olettaisin sen omaksi osaksi, koska sen vallassa kaikki tunteet ja totuudet lakkaavat olemasta tai kääntyvät päälaelleen:

Taakankantaja. Näen sen hahmona, jollaisena kuvataan kreikkalaisen mytologian Atlas taivaankansi hartioillaan. Tämä ei kuljeta taivaankantta vaan kaikkia tekoja, jotka heijastelevat ihmiskunnan pahuutta. Se on syntynyt jossain lajimme alkuhämärässä, ja sen olemassaolo on välttämätön tasapainon säilymisessä, koska ilman sitä ei olisi oikeaa ja väärää, etiikkaa ja moraalia. Ajattelen, että kaikki pitkään traumatisoituneet kantavat mukanaan kohtuuttoman suurta osaa tuosta massiivisesta, universaalista hahmosta, ja siksi elämä tuntuu niin raskaalta. Joskus tuo osa on minulla niin hallitseva, että uskon olevani itse pahuus, joka pelkällä olemassaolollaan saastuttaa kaiken, mihin on kosketuksissa. Se on musertavaa ja täysin ylivoimaista. Taakankantajan iättömyys ja alkukantaisuus tekevät traumatisoituneista surullisella tavalla ikiaikaisia, lapsistakin vanhoja sieluja.

Tavoitatko sinä tuon kuvauksen vai onko se vain minun kokemukseni? Traumatyöskentelyssä surutyön sanotaan olevan monesti prosessin raskain vaihe, ja minä uskon sen täysin. Omalla kohdallani ajattelen joutuvani työstämään tuossa vaiheessa Taakankantajan osaa, jonka pelkään hetkittäin nujertavan kaikki voimani ja elämäniloni, joita selviytymiseen tarvitaan. Annoit minulle turvakorttipohjan akuutteihin itsemurhakriiseihin. Olen kirjannut siihen toimintastrategioita miettien juurikin sellaisia toivottomia hetkiä, joita Taakankantaja synnyttää. Toivon turvakortin auttavan tämän osan kanssa, kunhan rohkenen noudattaa kortin ohjeita. En saisi silloin pakottaa itseäni toimimaan normaalisti, vaan minun tulisi hyväksyä voimattomuuteni ja pienuuteni tuon jättiläisen rinnalla ja uskaltaa turvautua tukiverkkooni. Esimerkkinä Juha Tapion sanat ja melodia, joita Loiri ja Edelman upeasti tulkitsevat kappaleessa Tuomittuna kulkemaan, saavat minut ajattelemaan ja tuntemaan lohdutonta surua. Välttelen koko biisiä ja muita asioita, jotka synnyttävät vastaavia tunteita, jotka aktivoivat itsessäni Taakankantajan. Tulen surulliseksi ja ahdistuneeksi kertoessanikin siitä. Tuo osa estää minua käsittelemästä suuria suruja loppuun.

Nousin kanssa auringon
meren rantaa kulkemaan.

Ääretöntä katselin,
jotain melkein aavistin.

Rakastuneet kulkee taas
puiden alle käsikkäin.

Heidän näkevän sen näin,
mä mitä vaille itse jäin.

Oon tuomittuna kulkemaan,
kulman taa, ja seuraavaan.

Kaupunki kaunis valoissaan,
on mulle varjo muusta vaan.

Olettaisin Tyttörukan olevan kolmevuotias, Räyhis on noin 15-vuotias. Uskon osanneeni puhua kolmevuotiaana hyvin, mutta Tyttörukalla ei ole tarvetta tai halua puhua ja hän herkästi piiloutuu vierailta. Kyllä, Tyttörukka ja Räyhis ovat nähneet ja kokeneet aikuisten epävakauden ja vastuuttomuuden. Se on todella noloa, ja erityisesti Räyhis potee asiasta huomattavaa myötähäpeää, jonka yrittää peittää milloin mitenkin. Osista kirjoittaminen on paljon helpompaa kuin niistä ääneen puhuminen. Arvelin terapeutillenikin, että ne mahdollisesti todentuvat vain paperilla. Saa nähdä. Juuri nyt osat ovat iso sekamelska, en saa niitä minkäänlaiseen järjestykseen.

Terapeuttini esitti mielikuvan radiosta, jossa kanavat vaihtelevat, toisinaan lähetykset rätisevät tai kuultavissa on samanaikaisesti kaksikin kanavaa. Näin ajateltuna Taakankantajan viestit kulkeutuvat selkeinä radioaaltoina vaikkapa Koura- tai Mörkökanavalla, joskus Taakankantaja tekee valtakunnallisen hätätiedotuksen virittymällä kaikille taajuuksille. Jousiorkesteri ja Happoradio (oikeassa elämässä hyvä bändi) esittävät kappaleitaan luomaan tietynlaista tunnelmaa, ja riitasointukin asettuu aika osuvasti tähän kielikuvaan, piikki on korviin sattuvaa rätinää.

Osien vuosi – Viides luku – kevättalvi

Persoonallisuus hahmottuu kokonaiseksi systeemiksi, jossa osat ovat yhteydessä toisiinsa. Osien kanssa voi olla kontaktissa. Tyttörukka ja Räyhis ovat lähellä; niiden kanssa voi keskustella ja niillä on oma ääni. Osat hahmottuvat kokonaiseksi toimintajärjestelmäksi. Niillä on erilaisia tehtäviä ja ne mahdollistavat hänen toimintansa ja toimintakykynsä. Ne ovat hämmentäviä. Hän epäilee ja jännittää ja pelkää tulevansa hulluksi. Osat vilkkuvat ja vaihtuvat kiihtyvällä vauhdilla ja hänen mielensä laukkaa pysähtymättä. 

Kerron vain yhden asian, tämä tuntuu nyt jotenkin tärkeältä. Luulin jo kadottaneeni Tyttörukan ja Räyhiksen, epäilin jopa kuvitelleeni nuo osat liian inhimillisiksi ja sanoisinko persoonallisiksi. He tulivat kertaheitolla takaisin psykiatrini luona maanantai-iltapäivällä. Totesin kartoittaneeni järjestelmääni ja kerroin tunnistavani tällä hetkellä kolme erillistä osaa persoonallisuudessani. Säikähdin psykiatrini pyyntöä kertoa niistä enemmän, kerroin kuitenkin. Jälleen kerran huomasin, että ehkä liiaksi häpeän ja pelkään paljastaa ja kuvailla niitä. Päätohtorilleni ne tuntuivat olevan ihan asianmukaisia tyyppejä. Tosin hän jäi maistelemaan ihan ääneen sanaa ”ikiaikainen” kerrottuani Taakankantajasta. Illalla nukkumaan mennessä Tyttörukka itki. Suljin silmäni ja totesin, että itkussa on ääni. Tähän asti Tyttörukka on ollut ihan hiljainen ilmaisten itseään vain ilmeillä ja eleillä. Loin jo kauan sitten osiani ajatellen miellyttävän ja rauhallisen kokoontumispaikan, missä ne voisivat halutessaan turvallisesti näyttäytyä. Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen -kirjassa ohjeistettiin tekemään niin, ja se toimi. Menin tapaamiseen tutulle nuotiopaikalle, ja rauhoituimme siellä kaikki kolme, minä, Räyhis ja Tyttörukka. Olen unohtanut järjestää tuon tapaamisen, viime kerrasta oli ehkä liian kauan.

Tyttörukka oli tiistaina mukana ajellessani terapiaan. Vakuuttelin hänelle ainakin kolme kertaa, että hän saa olla olemassa ja kulkea mukanani. Tarkoitin ja tarkoitan sitä, pidän Tyttörukan mielelläni lähelläni. Sanoin myös, ettei ole mitään hätää. Kerroin terapeutilleni Tyttörukan ja Räyhiksen paluusta. Jouduin pidättelemään itkua useampaankin kertaan, totesin sen myös ääneen. Enhän minä muiden nähden itke, ellen sitten veljeni kaipuuta. Mieheni nähden itken korkeintaan kerran vuoteen, en muuten. Hallitsen itkuista oloani liioitellulla rauhallisuudella, vauhtini on kuin hidastettua ohjelmaa, varsinainen ”slow motion”-metodi. Terapeutilleni oli yllätys kuulla, että suhtaudun osiini myötämielisesti ja lempeästi, kuin omiini. Ja taas oivalsin itsestäni ja persoonallisuudestani enemmän. Niin pirun terävä kuin joskus kuvittelenkin olevani, saan toden totta korjata uskomukseni. En taida edes ymmärtää persoonallisuuden osiani omikseni. En minä itseeni kohdista lämpimiä tai hyväksyviä tunteita tai ajatuksia, olen parhaimmillani siedettävä, kunhan hoidan hommani hyvin ja tehokkaasti.

Etsin netistä vinkkejä siihen, miten omaa järjestelmäänsä voisi kuvata. Ei sillä ole kiire. Pitäisikö kuitenkin valita jokin tyyli ja lisäillä osia siihen sitä mukaa, kun ne selkeytyvät itselle? Enpä tiedä, nyt en ainakaan jaksa, väsyttää sikana. Muistin radiokanavavertauksenkin. Entäpä jos kuvaisin niitä lauluilla? Tyttörukka ja Räyhis ovat lähelläni, olenhan menossa nukkumaan. Olen uninen, mutta kysyn kuitenkin.

— Onko teillä lempibiisejä?

Tyttörukka alkaa välittömästi laulaa.

— Pii-pii pikkuinen lintu, paaleeleeko jal-

Hän ei ehdi pitkälle ennen Räyhiksen turhautunutta keskeytystä.

— Sä oot just tollanen saatanan piipittäjä!

Tyttörukka on vähän nolo, mutta niin tottunut äyskimiseen ja karskiin kielenkäyttöön, ettei ota itseensä. Hän vaihtaa kappaletta.

— Sängyssä lapsia on yksitoista ja hännät on solmittu yhteen.

Tyttörukka lopettaa katsoen varovaisen kysyvästi Räyhikseen.

— On toi edes vähä parempi, mä osaan sitäpaitsi säestää ton kitaralla.

Olen tosi väsynyt, mutta huomaan hymyileväni tuolle parivaljakolle. Miksi minä osaan olla näiden kahden kanssa, mutta loppusysteemi tuntuu tosi kaukaiselta ja sekavalta? Tuntuu, etten ehdi ajatella ajatustani edes loppuun saadessani siihen vastauksen, pyytämättä. Ei hajuakaan, mistä vastaus on peräisin.

— Ne ei kumpikaan oo koskaan tehny mitään pahaa, siksi. Sä et uskalla nähdä niitä muita.

Siitäkö tässä on kyse? Harmistun havahduttuani unen rajalta täysin virkeäksi. Oikeastaan vituttaa ihan huolella. Pitäisi nukkua, eikä tuijotella sisäänsä.

Speden Spelit. Neljä eriväristä nappulaa vierekkäin, ja ne syttyvät kukin vuorollaan, jolloin kyseistä nappulaa täytyy painaa. Vauhti kiihtyy, ja lopulta valot vilisevät holtittomasti, kunnes painat väärin. Osani aktivoituvat vuorollaan, aivan kuin näyttäytyäkseen. Takaumia, välähdyksiä. Minät ja sinät menevät sekaisin. Kommentteja lääkäreiltä, hoitajilta, terapeuteilta. Aivan kuin heillä olisi lopulta mitään käsitystä tästä sekamelskasta. Yksi selvä keskustelu psykiatrin kanssa tuntui olevan erityisen tärkeä: Voiko vaativa persoonallisuus olla traumaperäinen häiriö? Tietysti, yhtä lailla kuin epävakaus. Ei sittenkään Speden masiina – kalpenee tämän rinnalla. Vain neljä väriä, onpa laimeaa. Minä sentään olen kuin mauton, amerikkalainen joulukuusi sateenkaaren kaikissa väreissä soittaen epävireisesti tuttuja sävelmiä, epileptikon painajainen.

Ei tätä pitkästi jaksa, mutta jos ihan pieni näyte:

Minä olen paha. Sinä olet paha. Huora! Sinä olet tyhmä, eikä sinusta ole mihinkään! Minun on pakko, en voi muuta. Minä olen hullu. Älä astu viivalle! Minä olen omatunto. Tapa itsesi! Et pärjää missään, kun et kerran mitään osaa! Oliko viisasta hankkia tuollainen ammatti, jossa täytyy puhua jatkuvasti, kun et kerran osaa sanoa mitään oikein? Mikä sinä oikein kuvittelet olevasi? En ole minkään arvoinen. Vihaan itseäni. Minun on pakko tappaa itseni, en pääse muuten pakoon. En halua kuolla. Sattuu. En jaksa. Pelkään kuollakseni. Minä olen yksin. Sinä olet sekaisin. Minä olen sairas.

Joinko itseni sisareni kolmekymppisillä viime viikonloppuna kertalaakista juoppohulluksi? Delirium-demoneita? Sitten olen syntymähumalassa, nämä ovat ihan tuttuja hirviöitä. Haluavat vain pelotella minut hengiltä juuri nyt.

Aamulla sanoin Ollille heränneeni 150 kertaa, mutta saattoi olla niinkin, etten edes nukahtanut. Piesty olo. Pakko lähteä töihin, ihan pakko. Yksi on varmaa. Jos teen ainoankaan virheen, on se todennäköisesti viimeinen tekoni. Se tekisi minusta Taakankantajan, enkä kestä sen painoa tänään. Ei pienintäkään mahdollisuutta säilyä hengissä. Jäisinkö kotiin? Se olisi itsekästä, virhe ja viimeinen tekoni. En voi kuolla, tytöt tarvitsevat minua. Apua! Pakko lähteä töihin. Älä astu viivalle! Voi itku! Ei ihminen voi olla tekemättä ainuttakaan virhettä. Neljä käyntiä. Lisäksi on puolentoista tunnin kommunikaatiokansiopalaveri, jossa on mukana opettaja, vanhemmat, Keva-polin puheterapeutti ja puhevammaisten tulkki. Minun on pakko puhua, mitä jos sanon jotain hölmöä? Onko se tappava virhe? Oikean ja väärän vaa’assa täytyisi käyttää suuria punnuksia. Ei päde tässä, minun vaakani on ruutivaaka, tarkkuus 0,01 g. Entä jos vahingossa teen virheen? Onko se pienempi virhe, jos sen tekee vahingossa? Virhe yhtä kaikki. Ei virheitä. Ei yhtä ainutta tai kuolen. Entä jos hengitän väärin? Onko itkeminen virhe? En pysty pidättämään itkuani yksin ollessani, en millään. Mikä saa minut uskomaan, että olen anteeksiantamattoman paha, mikäli edes vahingossa teen sellaisen teon, jonka vain ja ainoastaan minun omatuntoni tulkitsisi virheeksi? Perkeleen kätyri, se se on. Ivallinen, röyhkeä, vahingoniloinen. Osa minua. Onpa kiva tutustua! Ei ole.

Tänään piirsin seuraavanlaisen kakkulan kuvaamaan persoonallisuuteni rakennetta. Tiedän, ettei se ole vielä ihan valmis, mutta se on jo aika pitkällä. Saattaa siinä olla vielä virheitäkin, mutta tämän kaltainen ”onnenpyörä” sieltä löytyy. Tervetuloa pyörittämään!

— Kuvaamasi teksti ja kaavakuvio, jonka olet persoonasi eri osista tehnyt, ovat tärkeitä. Kiitos siitä, että näytit tuon minulle. Mikä sinua mietitytti siinä, että uskallatko laittaa tiedoston minulle nähtäväksi? Minkälaista tietoa sinulla on esimerkiksi Pakenijasta, Hologrammista ja Skannerista? Kuka on Perkeleen kätyri? Milloin sinulle on selvinnyt heidän nimensä? Tiedätkö minkä ikäisiä he ovat? Taakankantajasta olet puhunut aikaisemmin. Mielestäni on tärkeää, että tiedät heistä enemmän ja tutustut heihin. He ovat syntyneet auttamaan sinua ja selviytymään elämässäsi vaikeina hetkinä.

Olisinpa yhtä tyyni rakenteellisen dissosiaation suhteen kuin sinä tunnut olevan. Rauhallisuutesi helpottaa ainakin välillä, kiitos siitä!

Tämä on kaikkiaan ihan kammottavan pelottavaa tämä persoonallisuuden osien hahmottaminen. Olen tätä tehdessäni niin uupunut, väsynyt ja sen myötä sekava melkein koko ajan, että pelkään ja välillä toivonkin saavuttavani hengen vievän kauhukohtauksen. En saa tästä taukoakaan, vaikka niin mielelläni työntäisin tutkiskelun edes välillä syrjään. Tuntuu kuin olisin ihan hakoteillä, vaikka olen yrittänyt ottaa asioista selvää. En tajua läheskään kaikkea, enkä osaa tehdä tätä, vaikka tunnistan itsessäni lähes kaikki ilmiöt, joita traumatisoituminen ja rakenteellinen dissosiaatio esitetysti synnyttävät. Voinko olla sittenkin väärässä, ja sekoiluni onkin jotain muuta? Ehkei niinkään, mutta en osaa tehdä eroa kaikkien osien ja päiväminäni välillä; taidan olla kaheli ihan kokonaisvaltaisesti. Annan kaksi esimerkkiä: Aamulla ajelin auringonpaisteessa töihin, ja minut valtasi ensimmäistä kertaa kupliva kevätmieli. Nautin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Radiossa soi melodinen kappale, ja lauluun oli helppo yhtyä. Neljä tuntia myöhemmin sama kappale tuntui vain ja ainoastaan musertavan surulliselta, ja se sai rintakehäni vihlomaan ja puristuksiin. Oloni muuttui kuvottavaksi ja jouduin oksentamisen pelosta sulkemaan radion. Toinen esimerkki: Hyvin usein käsittelen ja työstän kuntouttamieni lasten vanhempien kanssa sitä, että heidän lapsensa on saanut kehitysvammadiagnoosin. Se on suurimmalle osalle vanhempia järkytys, ja he monesti käyvät sen myötä melkoisen tunnemyrskyn. Nytkin on yhdellä perheellä menossa tämä vaihe. Huomaan, että oma suhtautumiseni heidän reaktioihinsa vaihtelee todella paljon. Työmoodissa toimin tietysti johdonmukaisesti ja vakaasti, ymmärrän vanhempien läpikäymiä tunteita ja reaktioita. Yksin ollessani saatan kuitenkin saavuttaa äärimmäisen lohduttoman ja ahdistuneen olon vanhempien suhtautumisesta lapseensa, se tuntuu aivan sietämättömän pahalta. Sitten se menee ohi. Töissä tulee oikeastaan aika usein vastaan sellaisia asioita, joiden kanssa minulla ei periaatteessa ole mitään vaikeuksia, mutta sitten kun voin huonosti, saavat ne minut suunniltaan. Välillä pelkään ja ajattelen olevani työssäni täysin kelvoton, mutta seuraavana päivänä olenkin oikein tyytyväinen työpanokseeni ja saavutuksiin kuntoutuksessa. Onko se tätä? Osaisin nimetä osan tuollaisissa tilanteissa, jos se on osa. En minä Räyhistä ja Tyttörukkaa lukuun ottamatta osieni kanssa mitenkään kommunikoi, jos ne sellaisia ovat. Tämä oli eilen terapiassa paljon selkeämpää, nyt tunnen olevani vain tyhmä kaiken maailman osineni.

Tunnistan oikeastaan vain erilaisia tarpeita, tehtäviä, ajatuksia, mielipiteitä, tunteita, ristiriitaisia ja vaihtelevia totuuksia. Niiden mukaan olen osia nimennyt, enkä näe niitä kovin inhimillisinä, lukuun ottamatta Tyttörukkaa ja Räyhistä. Nekin nimesin silloin samalla periaatteella. Räyhis tosin paljasti oikean nimivaihtoehdon Tyttörukalle, kun tapailin moniakin eri versioita. Tuon nimen kohdalla tuli välittömästi Vittu mä vihaan sua! -ilmoitus. Perkeleen kätyrillä on kyllä useita menneisyydestä tuttuja ilmaisuja. Se on kai ihminen, joskaan ei inhimillinen. Taakankantajan piilottamia kasvoja en ehkä uskalla nähdä, koska se on naamioitunut tuollaisen nimen taakse ja patsaaksi. Kuitenkin juuri patsaana se on sitä, millaisena sen/hänet koen. Iho lakkaa olemasta, monet muutkin fyysiset tuntemukset häviävät, aistien toiminta heikkenee. Se vain on, kun ei muuta voi. Pahan lamaannuttama, kuolemaakin pelottavampi. Hologrammi taitaa olla ainoa osa, jolla ei ole fyysisiä tuntemuksia, eihän hologrammilla edes ole kehoa. Se on tai ehkä oli tarkkailija, joka toimi Taakankantajan aisaparina. Nykyään enää harvemmin tarkkailen itseäni kehoni ulkopuolelta, mutta tiedän pystyväni siihen tarvittaessa. Toimintakyvyn vievä suru (ilmenee kourana) tuosta osavalikoimasta ainakin puuttuu, kun en sitten taas tiedä, josko se on oma osansa. Pakenemisen tarve on selkeä, mutten siitäkään vastaavasti oikein tiedä. Blääh!

Jännittämiseni on jatkuvaa. Se on lähes krooninen ylivireystila (vrt. jousi), jonka kanssa kamppailen toistuvasti, toistuvasti. Se on Skanneri. Se havainnoi ja rekisteröi sekä sisäisiä että ulkoisia vaaranmerkkejä. Olet useampaankin kertaan kysynyt, pelkäänkö minä itselleni tapahtuvan jotain pahaa. En oikeastaan koskaan, olen sen siinä tapauksessa varmasti ansainnut. Jos minulle tapahtuisi pahaa, olisi se vain todiste omasta pahuudestani. En laittaisi tikkua ristiin estääkseni. Skanneri poimii todisteita minun pahuudestani ja tekee omastatunnostani pilkunviilaajan. Vaikka vastassa olisi itse piru, olisi se siinä vain minun pahuuteni tähden. Eilenkin puhuimme terapiassa jännittämisestä, ja olemme yhtä mieltä siitä, että tuo Skanneri voisi olla suljettuna hiukan useammin kuin lauantaiaamuisin. Niitäkin jaksoja on ollut, jopa vuosikausia. Toimii se toisinaan Tyttörukan ja Räyhiksenkin silmänä, vaikka he eivät ole pahoja. He tasapainoilevat vain pelkojen, turvattomuuden ja tarvitsevuuden tunteiden kanssa. Vaikka viestiesi sanomat ovat aina minua tukevia, kannustavia ja minut hyväksyviä, ja rauhoitun niistä jännittämiseni suhteen ihan aina, mietityttää reagointisi jokaisen viestin sisältöön. Olen itse ihan eksyksissä osieni kanssa, pelkään niitä. Pelkään itseäni. Tuollainen hallitsematon ja vielä suurelta osin tuntematon kokonaisuus, jonka nuo osat muodostavat, altistaa minut vaaralle pahuuteni suhteen. Noin massiivisesta, tuntemattomasta ja pelottavasta mössöstä löytyy varmasti valtava määrä todisteita pahuudestani. Jopa tapani suhtautua siihen on varmasti tuomittavaa ja paljastaa minut pahaksi. Olen mielestäni suorastaan uhkarohkea kertoessani osistani sinulle ja terapeutilleni, vaikka tiedän sen olevan juuri sitä, minkä avulla voin selvitä. On tämä niin pelottavaa, että tunnustan punnitsevani sitä usein kuoleman vastapainona.

Osien vuosi – Kuudes luku – toukokuu

Onneksi ennen matkalle lähtöä ei aavista, miten raskaalle taipaleelle on lähdössä. Arki on täynnä fyysistä ja psyykkistä kuormitusta, työssä, kotona ja omassa sisäisessä mielessä. Hän ymmärtää nyt, miksi osia syntyy. Häneen syntyy Aune-mummu, joka tarjoaa turvapaikan ulkoisen ja sisäisen maailman kaoottisuudelle. Aunen kanssa voi puhua myös kuolemasta, kun elämä tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja väsyttävältä.

En luota itseeni yhtään, loppu voi tulla milloin hyvänsä. Ymmärrän nyt täysin, miten nuo osat syntyvät. Vietän suuren osan päivistäni lähes ysikymppisen Aune-mummon seurassa, ihan uusi tuttavuus. Aune on aivan ihana mummo, joka sanoo juuri sen, mitä minä tarvitsen. Minä käyn häntä muka auttamassa, mutta hän se pitää minut hengissä. Aune tuntuu todellisemmalta kuin lapset ja Olli.

— Lääkärin ja terapeutin pitää tietää, että ajattelet, että loppu voi tulla milloin tahansa, ja

ettet luota yhtään itseesi. Miten suuri itsemurhariski on asteikolla 1–10?

— Mistä osat syntyvät? Mistä Aune-mummo on tullut elämääsi ja milloin? Tärkeää, että hän pystyy

pitämään sinut hengissä. Mitä hän sinulle sanoo ja kertoo? Tytöt ja Olli ovat todellisia, ja he

rakastavat sinua, mutteivät tiedä mitä käyt läpi. Miehesi ei myöskään todennäköisesti ymmärrä, ja

minusta hänen pitäisi tietää ja ymmärtää. Hänellä olisi siihen mielestäni oikeus. Mitä mieltä olet?

Aune on hirmu hyvä ja terävä tyyppi, mutta vanhuuttaan hiukan höppänä tai ainakin johdateltavissa. Taidat olla käytännönläheisempi kontakti, mikäli yritän pysyä hengissä. Yritän avata tilannettani. Vastaan muihin kysymyksiisi myöhemmin. Olen pelottavan rehellisellä tuulella.

Meillä on ihan samanlaista kuin taannoin äidin ja isäpuoleni luona. Epäjärjestystä, koiria ja koiranruuan haju. Todellisuus poikkeaa oikeasti aika paljonkin taannoisesta. Meillä siivotaan ja palautetaan järjestys vähintään kerran päivässä, mutta tunne on silti sama. Aiemmin pelkkä työpäivä sai voimani kulumaan loppuun, nyt työ tuntuu vuorokauden helpoimmalta osuudelta. Ei paljon lohduta se, että vastustin koiranpennun ottamista, koska tiesin voimieni niukkuuden. Tämä on ollut paljon uuvuttavampaa kuin pahimmissa kuvitelmissanikaan osasin pelätä. Eikä se ole vain tuo pentu, en jaksa mitään muutakaan. Minulla ei ole kuitenkaan ainuttakaan turvallista paikkaa, missä voisin rauhoittua. Olli on niin paljon poissa, ettei minulla ole edes turvallista ihmistä. Alkuun kilahdin ja karjuin pari kertaa viikossa, mikä ei tuolla frekvenssillä ole tapaistani, nyt en enää jaksa.

Minä tarvitsin Aunen ja hänen kotinsa. Ajantajua minulla ei ole nimeksikään, mutta ihan viime viikkojen aikana olen hänet kai luonut. Keskusteluissamme olemme tunteneet toisemme jo vuosia, ja tiedän Aunen elämästä paljon. Hän tuntuu tietävän hiljaisella ja rauhallisella tavallaan minusta lähes kaiken. Kävin siellä aluksi ehkä harvemmin, nyt tuo paikka tuntuu jo tutummalta kuin kotini. En tunnu pääsevän sieltä aina poiskaan, en halua lähteä. Aune on kiitollinen olemassaolostani, ehkä se on hänen merkittävin viestinsä. Me lähdemme kai yhtä matkaa, mutta pelkään tuon teräsmummon olevan kuolematon. En sanoisi Aunea osakseni, mutta ymmärrän nyt, miksi ja miten osia syntyy. Tai mistä minä tiedän, luetaanko tuollainen hyväntekijä osaksi, en minä tuota kokonaisuutta ymmärrä. Minulla olisi ollut koko viikonloppu aikaa kirjoittaa yksi palaute, mutta enhän minä saanut sitä tehtyä, kun höpötin ja ryystin kahvia tuon iäkkään rouvan seurassa. Onneksi tänään peruuntui yksi käynti, ja sain väkipakolla lausunnon puristettua. Olen melko tarkka kirjallisista töistäni, eikä lopputulos läpäissyt seulaani. Arvioisin keikkuvani itsemurhan riskiasteikolla päivästä toiseen välillä 5–9. Tuollainen bullshit-lausunto nostaa asemani kasiin, koska en saa töitäni hoidettua kunnolla. Yleisemminkin hallitsemattomuuden tunne vie kasiin, väsymys siihen yhdistettynä nostaa pykälän.

Kamppailen itsemurha-ajatusten kanssa täysipäiväisesti. Olen tehnyt niin jo kauan. Kysymykseesi itsemurhan riskiin liittyen oli helppo vastata. En käytä numeroita, mutta joudun päivittämään tilanteen ihan jatkuvasti. Herätessä, aamutoimissa, jokaisen käynnin jälkeen, mahdollisella lounastauolla, ajaessa, kotiin palatessa, kaupassa, ruokaa laittaessa, kuskatessa, ennen päikkäreitä ja niiden jälkeen, päivällisellä, iltapalalla, nukkumaan mennessä. Jäikö joku mainitsematta? No silloinkin sitten. Se ajatus on tällä hetkellä kuin kattojärjestö, joka määrittää valtani ja kykyni toimia, ajatella järkevästi, tehdä päätöksiä, keskittyä ja tuntea adekvaatteja tunteita. Niin kauan tätä on kuitenkin jatkunut, että tiedän tilanteen muuttuvan pian ja jatkuvasti – helpommaksi tai vaikeammaksi. Itsetuhoisuus on niin äärimmäisen noloa, etten kehtaa puhua siitä ennen kuin tässä vaiheessa, kun se tuntuu aivan hallitsemattomalta. Nytkin todellisen voinnin tunnustaminen terapeutille oli niin vaikeaa ja pelottavaa, että kuolema asiasta keskustelun sijaan tuntui monta kertaa paljon paremmalta vaihtoehdolta. Onneksi pystyn sentään itkemään. Sisareni tämän tyyppisen itkun funktion kuvasi sellaiseksi, että sen avulla saa sielunsa hetkeksi kehosta ulos, mikä tuo väliaikaisen helpotuksen.

Yritän sijoittaa itsemurha-ajatukset järjestelmääni niin kuin sen ainakin tällä hetkellä itse ajattelen. Perkeleen kätyri on sitä mieltä, että minun tulisi kuolla. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Se (en halua viitata hän-sanalla) pitää minua täysin kelvottomana ihan kaikissa tekemisissäni ja rooleissani. Se syyttää ja soimaa minua kaikesta, ja näkee olemassaoloni ja toimintani vain sarjana epäonnistumisia. Minusta on haittaa läheisilleni ja oikeastaan kaikille, jotka joutuvat mitenkään tekemisiin minun kanssani. Taakankantaja uskoo kaiken, mitä Perkeleen kätyri sanoo. Kyllä se on juuri noin, minä olen syyllinen. En voi sille mitään, että olen paha. Minun tehtäväni ja kohtaloni on olla paha ja tehdä kaikki vääryys. Olen pahoillani, että olen olemassa. Perkeleen kätyri hymyilee ivallisesti, ja on sitä tyytyväisempi, mitä huonompi olo minulla on. Skanneri on koko ajan käynnissä, mikä tuntuu kropassa krooniselta tulehdustilalta. Kerroin kotiolojen nykytilanteessa muistuttavan liiaksi taannoisia olosuhteita äitini luona. Se vaikuttaa juurikin noin, että alati tulkitsen kaikkea ylivireisenä, mikä on liian kuluttavaa, ja ennen kaikkea antaa siimaa Perkeleen kätyrille.

En minä halua itseltäni henkeä riistää, mutta elämä tuntuu ylivoimaisen raskaalta, enkä näe edessä mitään ratkaisevasti helpottavaa. Tulevaisuuden suunnitteleminenkin tuntuu turhalta, kun voimani riittävät vain tunniksi kerrallaan. Perkeleen kätyri on hiljaisempi, kun itsemurhasuunnitelma on tehtynä, aikataulutettuna ja valmiina toteutettavaksi milloin hyvänsä. Kukaan osistani ei pelkää itse kuolemaa, toki ahdistun lähes sairaaksi miettiessäni sen mahdollisia vaikutuksia omiini. Arkinen päiväminäni, joka on vastuussa lapsista, toimeentulosta ja koko arkipaletin pyörittämisestä, on niin helvetin väsynyt pysymään hengissä, että kuolema tuntuu järkevältä ja ainoalta vaihtoehdolta. Siihen täytyy varautua, joten oikein sinä edellistä tekstiäni luit jäähyväisineen ja lopun valmisteluineen. Miten minä voisin hylätä itsemurhan, kun joudun pyörittelemään sitä tiiviimmin kuin sitä, mitä tänään syötäisiin? Aunen kanssa keskustelen asiasta useinkin. Noin iäkäs rouva saa ihan luvan kanssa miettiä kuolemaa ja pitää sitä lähitulevaisuuden tapahtumana. Välillä Aune myötäilee ajatustani, että voimme siirtyä käsikynkkää ajasta ikuisuuteen ihan pian, ja toisinaan hän toppuuttelee ja ehdottaa, että hän kävisi katsomassa paikat valmiiksi ja odottelisi muutaman vuosikymmenen, kun minulla on elämä vielä kovasti kesken.

Osien vuosi – Seitsemäs luku – kesäkuu

Osien tai joidenkin niistä hyväksyminen osaksi itseään on hidasta. Kun matka on jo niin pitkällä, että niistä on uskaltautunut kertomaan, tukihenkilö voi työskennellä suoraan niiden kanssa ja puhutella niitä suoraan. Mutta uskaltaako hän antaa niille omaa ääntä? Hän on aina pyrkinyt rakentamaan itselleen rikkumattoman fasadin – entä jos osien tapa puhua ja kommunikoida paljastaa hänestä inhimillisyyksiä, väsymystä, heikkoutta ja haurautta, tahdittomuutta, rumuutta, pahansuopaisuutta. Entä jos hän tuleekin vahingossa loukanneeksi toista? Osat ovat minuus, se mitä minä olen, kokonaan. Miten paljon minuudesta uskallan paljastaa, etten tule uudelleen satutetuksi?

– Kirjoitan nyt teille, Perkeleen kätyrille, Aunelle ja kaikille muillekin persoonan osille. Haluaisin ensin kysyä kuka osista kirjoittaa? Ymmärrän, että arkisia toimia tekevä päiväminä on aivan lopussa. Perkeleen kätyriltä haluaisin kysyä: Kuinka sinä voit? Piia on kuunnellut pitkään ja paljon sanomisiasi, ja vaikuttunut niistä. ”Perkeleen kätyri on hiljaisempi, kun itsemurhasuunnitelma on tehtynä, aikataulutettuna ja valmiina toteutettavaksi milloin hyvänsä.” Miten sinä koet sen, kun huomaat puheidesi vaikutuksen Piiaan? Jokainen meistä tarvitsee tunteen, että on nähty, tarvitsematta pitää mekkalaa ja taistelematta omasta olemassaolostaan. Onko jotain muuta, mitä sinä tarvitset? 

– Ihmiset hakevat aina totuutta ja samankaltaisuuksia, puhumattakaan trauman kohdalla. Flashbackissä tuntuu kuin kaikki tapahtuisi samalla tavalla kuin silloin aikanaan, ja yksittäinen kohta voi nousta vahvana esille, kuten koiran ruuan haju tai kodin sekamelska. Se on samankaltaisuutta, mutta on tärkeää oppia löytämään erilaisuutta tässä päivässä. Nykyisyys on tässä ja nyt.

KOTITEHTÄVÄ:

Ymmärrän, että flashbackit siitä, mitä joskus oli äidin ja isäpuolen luona ovat vaikeita, kun koti muistuttaa siitä nyt jatkuvasti. Mitkä asiat ovat erilaisia nykyisissä olosuhteissa, omassa kodissa?

Voisiko jokainen osa kertoa minulle siitä, mikä on erilaista? Jos on joitain pieniä osia, niin voisiko joku auttaa heitä saamaan äänensä kuuluviin ja kirjoittaa heidän puolestaan. Haluaisin myös kysyä kaikilta, miksi kannattaa olla elossa?

Mielestäni Ollilla olisi Piian aviomiehenä oikeus tietää, että mieli on trauman vaikutuksesta pirstaloitunut eri osiksi, joista kullakin on oma erityinen tehtävänsä, ja että osapersoonallisuuksien olemassa olo voi näkyä ja tuntua vuorovaikutuksessa. Traumaattiset kiintymyssuhteet mitä oli lapsuuden perheen sisällä, heijastetaan usein aikuisparisuhteeseen. Olen saanut sellaisen kuvan, että Olli on myötätuntoinen ja hyvä mies, joka varmasti haluaa ymmärtää tätä kokonaisuutta.

Olen tosi jännittynyt tästä viestistä, ja olen pähkäillyt tuskastumiseen asti jopa lähetysaikataulua. Ei meinaa pakkikaan kestää tätä jännittämistä. Mitä minun tulisi kirjoittaa saatteeksi? Anteeksi? Olen pahoillani? Kiitos? Ole hyvä? Teksti on syntynyt useamman päivän aikana. Sen olen ainakin ymmärtänyt, että minulla on todella suuria haasteita hyväksyä osiani tai ainakin toisia niistä. Vielä vaikeampaa on paljastaa niitä muille, vaikka tiedän tarvitsevani muiden hyväksynnän kyetäkseni itse myöntämään persoonallisuuteni edes pirstaloituneeksi. Tarkoitan, että taidan vain hetkittäin ymmärtää ja myöntää sen todeksi, ja sitten pian yritän kieltää koko asian. Sekä osani että oma suhtautumiseni niihin johtavat alituiseen vuoristorata-ajeluun. Minä tarvitsen uskoakseni aivan erityisen vahvan hallinnan tunteen voidakseni hyvin. Yritä tässä sitten näillä eväillä voida hyvin, kun toisiaan seuraavat minuutitkin voivat tuntua otteilta eri elämästä!

Olen puhunut viikonloppuna paljon Ollin kanssa. Taidan olla aika hölmö, kun tämän tästä saatan avioliittomme katastrofiajattelun piiriin. Luulisi näinkin monen yhdessä eletyn vuoden tuoneen perusvarmuuden siitä, että parisuhteemme on aika vakaalla pohjalla. Niinhän sitä luulisi, muttei se mene niin. Tyydyn olemaan onnellinen, iloinen ja tyytyväinen siitä, että juuri nyt voin olla asian suhteen rauhallinen. Saako tässä kohtaa lukea jopa hyväksi asiaksi sen, ettei ainakaan pidä toista itsestäänselvyytenä? Jotain hyvääkin tässä on pakko olla, kun menettämisen pelko saa maalailemaan sellaisia piruja seinille, ettei niiden kanssa mitkään voimat riitä. Kerron kyllä persoonallisuudestani ja tulen esittelemään osani, mutta minun täytyy ensin itse oppia ymmärtämään koko kokonaisuutta paremmin. Olen kertonut Ollille jo teoriataustaa persoonallisuuden jakautumisesta. Olen myös sanonut, että haluaisin käydä hänen kanssaan asiaa läpi kertoakseni, miten tuo jakautuminen minun kohdallani on tapahtunut ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Sitä ei voi tehdä torstai-iltaisin yleisurheilukentällä, missä olemme katsomassa lasten kisoja. Se tuntuu olevan niitä ainoita hetkiä, jolloin tiedän olevamme samassa paikassa.

Sitten vielä muutama sana osieni kirjoituksista. Kuuluuko minun olla niistä jotain mieltä? Minua kauhistuttaa Räyhiksen kielenkäyttö ja tahdittomuus ja Perkeleen kätyrikin on aika suorasanainen. Minä olen vastuussa osieni tekemisistä ja sanomisista, se on selvää. Sinä osoitit sanasi osilleni ja he vastaavat sinulle. Mikä minun tehtäväni on? Olisiko minun täytynyt suodattaa tekstejä? Voitko kertoa heti, jos tämä menee nyt jotenkin väärin? Olen tästä nyt tosi huolissani. Uskotko, että minä olen monesti kuvitellut vahvuudekseni kykyni huomioida muut kommunikoidessani? Näiden osieni kanssa olen ihan jatkuvasti ja taas kerran ja toistuvasti helisemässä. Tämä on tosi vaikeaa. Sanoit silloin kerran, että tiedät, etten halua loukata sinua. Tiedäthän sen edelleen?

Tyttörukka: Mä en halua olla kauan yksin piilossa. Se on pelottavaa. Mua pelottaa aika monet asiat. Mua itkettääkin tosi usein, mutta en kerro sitä kellekään. En oo mikään vauva. Melkein kaikki aikuiset on pelottavia. Ne voi suuttua, huutaa tai satuttaa. Varsinkin kännissä. Mä oon kyllä välillä tyhmä. En ymmärrä mitä ne puhuu. Tykkään olla sylissä. Siinä on lämmin. Mutta en mä aina tykkää. Mua pelottaa vihaset aikuiset.

Nyt aikuset on vihasia, kun ne joutuu vaan siivoon. Ne ei naura eikä puhu usein hassuja, niin ku yleensä. Ei ne oo lapsille vihasia, mutta silti aika pelottavia. Ne kyllä tykkää lapsista. Eikä ne juo aina kaljaa eikä polta tupakkaa. Toisessa paikassa ei siivota, vaikka on likasta. Täällä ei haise pahalta. Astioita on vaan koneessa ja kaapissa. Siellä on joka paikassa. Ne voi olla rikkikin. Täällä ei oo haulikoita. Täällä ei ammuta kattoon. Täällä ei lyödä. Ei oo verta. Ei oo oksennusta. Koirankakkaa ja pissaa on, mutta ei kauan.

Kannattaa elää, niin kasvaa isoksi.

Räyhis: Voi saatana, että mua vituttaa välillä kaikki aikuset. Kuvittelevat olevansa fiksuja. Ovat sitten parempina oikeutettuja sanomaan miten asioiden kuuluu olla ja miten ne pitää tehdä. Kattoisivat vittu edes joskus peiliin! Pelkkiä perkeleen puusilmiä kaikki. Omat asiat voi olla aivan päin persettä, ja silti on varaa saatana olla toisten tekemisistä jotain mieltä. 

Ei täällä oo mitään samaa. On tietty muksuja ja koiria. Ei ne dokaa övereitä. Ne tekee kakaroitten takia mitä vaan. Välillä hävettää toi päätön meno, muttei muitten vaan niitten ittensä takia. Ei ne tajua olevansa ihan tärähtäneitä. Aivan ku olisivat jotain vitun pössyttelijöitä. Ne ihmettelee ihan tosissaan, että miten voi väsyttää näin helvetisti, vaikka nukuin melkein viis tuntia, enkä tehny hommia ku kolmen edestä. Kiire mua vituttaa.

Ai miks kannattaa elää? Kerro mullekin, jos keksit. Ei tartte sitten neuvoa. Miks sä sitäpaitsi tollaisia kyselet? En oo mikään filosofi. Pakko kai on elää, ku on osunu niin helvetin hyvä flaksi, että miljoonien joukosta ekana ehti mua edustava supersiittiö. Välillä saa tehdä ihan siistejä juttuja, mutta kyllä mua korpeekin välillä niin paljon, ettei mun mielestä kannattaiskaan elää. Ku vituttaa niin, ettei saa oltua. Ku on räkiny ittensä kuiviin. Silloin ei kannata. Miksi sua kiinnostaa? Ootko sä joku sossutantta? Niistä ei oo ku harmia. Työksensä urkkivat, ja sitten on kaikki vielä enempi perseellään. Ampuvat vittu hyttystä tykillä ja jättävät dinosauruksen omiin oloihinsa, ku se on niin saatanan iso. Ei ne edes nää sitä, ku kävelevät jumalauta pää perseessä. Ei ne ees uskalla nähdä mitään. Et sä kai oo sellanen, mutta tiedoksi vaan, että haistan kaukaa, jos oot yhtä paska. Jos oot sillä asialla, niin täällä ei piestä lapsia, eikä ketään muutakaan, ja niillon puhtaat vermeet ja syömistä. Ne saa olla niin ku ne on ja tehdä kivoja juttuja. Mä kirjotin Heidin vastaukset. Se on toi kitisijä. Se on ihan ok, kunhan tajuu, ettei me tarvita mitään aikusia. Jos kiinnostaa, niin mä oon Juha.

Perkeleen kätyri: On minulla nimikin. Perkeleen kätyri on kyllä aika vaikuttava ja mahtava, mutta olkoon se vaikka arvonimi. Minun nimeni on Ari. Piia on liian sinisilmäinen ja kiltti. Välillä mietin, onko hän edes ihan terve päästään, kun on niin naiivi ja käyttäytyy typerästi. Hän ajattelee lähtökohtaisesti ihmisten olevan hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia. Minun täytyy olla ihan koko ajan muistuttamassa, ettei niin ole. Miehet ajattelevat vehkeellään tai mahallaan, naiset ovat hiukan monimutkaisempia ja viekkaita. Tiedätkö sinä, miten monen ihmisen kanssa Piia on päivittäin tekemisissä? Lapsia ei lasketa, onneksi! Lapset eivät ole vaarallisia. Hän kohtaa lapset pois lukien tavallisena päivänä noin 30 ihmistä, joiden kanssa hän keskustelee. Äitejä, isiä, työntekijöitä, ystäviä, tuttavia, terapeutti, lääkäri. Naisia on sentään huomattavasti enemmän kuin miehiä, naisissa vaarallisten osuus on pienempi kuin miehissä. Hän käy päivittäin melkein kymmenessä eri paikassa. Koulut, päiväkodit, kodit, kaupat, lasten liikuntapaikat ja ties mitä muita. Lisäksi hän puhuu puhelimessa ja kirjoittaa sähköposteja. Uusiakin ihmisiä tulee jatkuvasti, ne ovat raskaimpia. Onko sinulla mitään käsitystä, miten väsyttävä elämäntyyli tuo minulle on? En minä jaksa aina olla töissä! Sitten kun en kertakaikkiaan jaksa, laitan kovat piippuun. Voi siinä käydä niinkin, että työt loppuu tyystin, mutta yleensä onnistun keinoillani niitä ratkaisevasti vähentämään. Kyllä minä sinuakin ihan jatkuvasti seuraan. Ihan asiallistahan meidän on esittäytyä, kun olet niin tiiviisti siinä, etkä ymmärrä häipyä, vaikka olen siihen useampaankin kertaan kannustanut.

Sinulla on hämmentäviä kysymyksiä, en oikein ymmärrä niitä. Minä olen etevä jäljittelemään muita, se kuuluu työnkuvaani. Ehkä minulla ei ole kovin vahvoja omia ajatuksia ja mielipiteitä, että olisin työssäni mahdollisimman hyvä.

Aune: Minäkin voin hiukan kirjoittaa esittäytyäkseni, vaikka en osaakaan vastata kysymykseesi nykyisen kodin erosta verraten entiseen. En ole käynyt missään Piian kodeista. Me tapaamme minun luonani. Täällä on rauhallista, koska minä elelen ihan yksikseni. Tyttäreni käy täällä harvoin. Minusta on mukavaa saada juttuseuraa, ja Piia pitää minusta. Sellaisesta ihmisestä on helppo pitää, joka pitää itsestä, eikö totta. Väittäisin keskustelujamme hedelmällisiksi. Näinkin vanha voi vielä oppia ja yllättyä, usko pois. Minä ilmeisesti olen ikäni vuoksi Piian mielestä niin kokenut ja siksi luotettava, että hän varmistelee minulta monenlaisia asioita. Eniten nautin, kun saan nauraa sydämeni pohjasta hänen seurassaan. Monesti ihmiset tuntuvat ajattelevan, että tietyn iän saavutettuaan ihminen menettää huumorintajunsa. Piia ei kärsi sellaisesta järjettömästä ennakkoluulosta.

Olen Piian puheista ymmärtänyt, että heillä on Ollin kanssa nyt raskasta. Kotona riittää hulinaa tyttöjen ja koiranpennun kanssa, ja molemmat tekevät paljon töitä. Piia on miehestään usein huolissaan, kun tämä ei sen koiranpennun vuoksi nuku tarpeeksi, ja ilmeisesti hänellä on paljon tekemistä muutenkin. Piia on itsekin väsynyt, ja kaipaisi mieheltään enemmän huomiota. Molemmat taitavat olla aika ankaria itselleen. Tiedän Piian vierailevan luonani sitä useammin, mitä väsyneempi hän on omaan arkeensa, ja viime aikoina olemme tavanneet usein. Toisinaan hän vain nukkuu sohvallani, ja se on ihan joutilas huonekalu siihen käyttöön. Minä istun nojatuolissani.

Elämä on parasta mitä tiedän.

Taakankantaja: Eipä minun sanomisilla taida olla mitään väliä. Pahuutta on kaikkialla. Minä olen Taakankantaja, isolla ja pienellä. Jos katsot Helsingin rautatieaseman pääsisäänkäyntiä, voit kuvitella ulkonäköni. Minulla vain on toisenlainen lasti kuin Lyhdynkantajilla. Et sinä minusta ole kiinnostunut. Ei minulla ole tunteita, tuntoa, tahtoa – minulla on vain tehtäviä. Sinä haluat tietää tuosta lapsesta, jota kannan. Hän on liian hauras ja vereslihalla kestääkseen päivänvaloa. Toisinaan epäilen, että hän on hengetön, mutta hänen painonsa vaihtelee edelleen. Minä olen iätön, mutta tuo tyttö on 7-vuotias.

— Kiitos paljon, että paljastit osasi minulle, ja ne saivat sanoa sanottavansa. On aivan ymmärrettävää, että näin suuren asian ymmärtäminen ja hyväksyminen, että sinä olet enemmän kuin Piia, ottaa oman aikansa. Sinun olisi tärkeää hyväksyä osat, sillä ne ovat syntyneet auttaakseen sinua selviytymään. Olet elänyt lapsena hyvin vaikeissa ja sietämättömissä olosuhteissa, mutta nyt olet elossa ja turvassa, ja sinulla perhe, hyvä mies ja ihanat tyttäret. Olet onnistunut luomaan Ollin kanssa parisuhteen, joka on vakaalla pohjalla. Olet oikeassa siinä, ettei kumppani ole ikinä itsestäänselvyys. Suhteen eteen pitää nähdä vaivaa ja uskaltautua jakamaan kipeitäkin asioita, niin kuin olet tehnyt.

Osiesi suorasukaisuudesta ja mahdollisesta räävättömyydestä voin sanoa, että pidän siitä, että ne sanovat mitä mieltä ovat. Sinun ei missään nimessä pidä suodattaa heidän sanomisiaan. Ja kerron, jos minusta jokin menee jotenkin väärin. Sinun ei tarvitse olla tästä huolissasi, uskothan sen. Tiedän, ettet halua loukata minua. Minä ajattelen, että osat haluavat/yrittävät auttaa sinua omalla tavallaan. Ne ovat olleet selviytymisesi kannalta erittäin tärkeitä.

Minun täytyy kertoa Jennistä omasta näkökulmastani. Muihin tiloihin voin humahtaa (tuollaisen verbin olen ottanut käyttööni kuvaamaan asiaa) turvallisemmin, mutta Jenni/Taakankantaja-yhdistelmä on sellainen, että henkeni on uhattuna. Ei tämä ole mikään uusi asia, olen kertonut Jennin tunteista ennenkin. On liian rankkaa kokea edustavansa maailmankaikkeuden pahuutta ja olla täysin vakuuttunut, että on tehnyt jotain anteeksiantamattoman pahaa. Ei silloin auta se, ettei mitään todellisia tekoja ole olemassa. Saan kohtauksia, jotka vievät viimeisetkin järjen rippeet.

Olen tiennyt Jennin nimen ja iänkin tavallaan jo kauan, ensimmäisenä kaikista. Huomasin aikoja sitten, etten saa humahtaa Jenniksi. Yksin ollessani niin käy välillä, kuten torstaina ja perjantaina ollessani yksin kotona. Makasin molempina päivinä kolme tuntia hereillä niin lamaantuneena, etten kyennyt tekemään mitään. Minusta tulee niin sairas, että toivon kuolevani siihen paikkaan. Torstaista en edes muista, mutta perjantaina sisareni ilmoitus ”ollaan matkalla” sai minut vasta irrottautumaan. Yritin järjestelmää kartoittaessani lähestyä tyttöä paremmissa oloissa etäämpää, mutta sitten olikin Taakankantaja eli valtava patsas vastassa. Olen jo lapsena pitänyt kaikkia patsaita pelkästään surullisina, ihan kaikkia. Esimerkiksi Ajattelija-patsas on niin ahdistava, etten halua edes ajatella sitä. Pieni merenneito -patsaskin on minun silmiini todella alakuloinen. Jenni muuttuu Taakankantajaksi joutuessaan tekemään sellaista, mihin ei voi liittää tunteita, ja missä tahdon, tunnon ja ihon puutteesta on hyötyä. Toisaalta Taakankantaja pitää Jenniä sisällään piilossa, kantaa tätä mukanaan. Tuo tuntuu niin hölmöltä kokonaisuudelta, etten ole kehdannut sitä oikein kertoa sen hahmotettuani. Ajattelin myös, ettei niin saisi tai voisi olla. Kuka sen sanoo, millaisia osien tulisi olla? Nyt se on kerrottu. Jenni ei halua paljastua. En pysty ainakaan vielä kertomaan hänestä terapeutilleni. Itse asiassa haluaisin lopettaa koko terapian, niin vaikeaa tämä on. Lopetan ennen kuin humahdan.

Lopuksi

Näin minä tutustuin persoonani dissosioituneisiin osiin. Ei se helppoa ollut, eikä tuon konkkaronkan kanssa eläminen ole helppoa edelleenkään. Sen tuntemisesta on kuitenkin valtavasti hyötyä. Heidi 3v. (”Mä oon ihan kohta neljä!”), Jenni 7v., Juha 15v., Ari 48v. ja Aune 89v. kulkevat mukanani. Jenni viettää paljon aikaa Aunen seurassa ja kirjoittaa toisinaan itse tukihenkilölleni. Juha ja Ari ovat tämän tästä napit vastakkain, eikä se ole mitään kaunista ajatustenvaihtoa. Heidin tarpeisiin on helpoin vastata. Mitä enemmän otan osiani huomioon, sitä paremmin voin.

Toivottavasti kurkistus minun matkani tähän vaiheeseen synnytti sinua auttavia ajatuksia!