Osien vuosi – Viides luku – kevättalvi

Persoonallisuus hahmottuu kokonaiseksi systeemiksi, jossa osat ovat yhteydessä toisiinsa. Osien kanssa voi olla kontaktissa. Tyttörukka ja Räyhis ovat lähellä; niiden…...

Persoonallisuus hahmottuu kokonaiseksi systeemiksi, jossa osat ovat yhteydessä toisiinsa. Osien kanssa voi olla kontaktissa. Tyttörukka ja Räyhis ovat lähellä; niiden kanssa voi keskustella ja niillä on oma ääni. Osat hahmottuvat kokonaiseksi toimintajärjestelmäksi. Niillä on erilaisia tehtäviä ja ne mahdollistavat hänen toimintansa ja toimintakykynsä. Ne ovat hämmentäviä. Hän epäilee ja jännittää ja pelkää tulevansa hulluksi. Osat vilkkuvat ja vaihtuvat kiihtyvällä vauhdilla ja hänen mielensä laukkaa pysähtymättä. 

Kerron vain yhden asian, tämä tuntuu nyt jotenkin tärkeältä. Luulin jo kadottaneeni Tyttörukan ja Räyhiksen, epäilin jopa kuvitelleeni nuo osat liian inhimillisiksi ja sanoisinko persoonallisiksi. He tulivat kertaheitolla takaisin psykiatrini luona maanantai-iltapäivällä. Totesin kartoittaneeni järjestelmääni ja kerroin tunnistavani tällä hetkellä kolme erillistä osaa persoonallisuudessani. Säikähdin psykiatrini pyyntöä kertoa niistä enemmän, kerroin kuitenkin. Jälleen kerran huomasin, että ehkä liiaksi häpeän ja pelkään paljastaa ja kuvailla niitä. Päätohtorilleni ne tuntuivat olevan ihan asianmukaisia tyyppejä. Tosin hän jäi maistelemaan ihan ääneen sanaa ”ikiaikainen” kerrottuani Taakankantajasta. Illalla nukkumaan mennessä Tyttörukka itki. Suljin silmäni ja totesin, että itkussa on ääni. Tähän asti Tyttörukka on ollut ihan hiljainen ilmaisten itseään vain ilmeillä ja eleillä. Loin jo kauan sitten osiani ajatellen miellyttävän ja rauhallisen kokoontumispaikan, missä ne voisivat halutessaan turvallisesti näyttäytyä. Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen -kirjassa ohjeistettiin tekemään niin, ja se toimi. Menin tapaamiseen tutulle nuotiopaikalle, ja rauhoituimme siellä kaikki kolme, minä, Räyhis ja Tyttörukka. Olen unohtanut järjestää tuon tapaamisen, viime kerrasta oli ehkä liian kauan.

Tyttörukka oli tiistaina mukana ajellessani terapiaan. Vakuuttelin hänelle ainakin kolme kertaa, että hän saa olla olemassa ja kulkea mukanani. Tarkoitin ja tarkoitan sitä, pidän Tyttörukan mielelläni lähelläni. Sanoin myös, ettei ole mitään hätää. Kerroin terapeutilleni Tyttörukan ja Räyhiksen paluusta. Jouduin pidättelemään itkua useampaankin kertaan, totesin sen myös ääneen. Enhän minä muiden nähden itke, ellen sitten veljeni kaipuuta. Mieheni nähden itken korkeintaan kerran vuoteen, en muuten. Hallitsen itkuista oloani liioitellulla rauhallisuudella, vauhtini on kuin hidastettua ohjelmaa, varsinainen ”slow motion”-metodi. Terapeutilleni oli yllätys kuulla, että suhtaudun osiini myötämielisesti ja lempeästi, kuin omiini. Ja taas oivalsin itsestäni ja persoonallisuudestani enemmän. Niin pirun terävä kuin joskus kuvittelenkin olevani, saan toden totta korjata uskomukseni. En taida edes ymmärtää persoonallisuuden osiani omikseni. En minä itseeni kohdista lämpimiä tai hyväksyviä tunteita tai ajatuksia, olen parhaimmillani siedettävä, kunhan hoidan hommani hyvin ja tehokkaasti.

Etsin netistä vinkkejä siihen, miten omaa järjestelmäänsä voisi kuvata. Ei sillä ole kiire. Pitäisikö kuitenkin valita jokin tyyli ja lisäillä osia siihen sitä mukaa, kun ne selkeytyvät itselle? Enpä tiedä, nyt en ainakaan jaksa, väsyttää sikana. Muistin radiokanavavertauksenkin. Entäpä jos kuvaisin niitä lauluilla? Tyttörukka ja Räyhis ovat lähelläni, olenhan menossa nukkumaan. Olen uninen, mutta kysyn kuitenkin.

Onko teillä lempibiisejä?

Tyttörukka alkaa välittömästi laulaa.

Pii-pii pikkuinen lintu, paaleeleeko jal-

Hän ei ehdi pitkälle ennen Räyhiksen turhautunutta keskeytystä.

Sä oot just tollanen saatanan piipittäjä!

Tyttörukka on vähän nolo, mutta niin tottunut äyskimiseen ja karskiin kielenkäyttöön, ettei ota itseensä. Hän vaihtaa kappaletta.

Sängyssä lapsia on yksitoista ja hännät on solmittu yhteen.

Tyttörukka lopettaa katsoen varovaisen kysyvästi Räyhikseen.

On toi edes vähä parempi, mä osaan sitäpaitsi säestää ton kitaralla.

Olen tosi väsynyt, mutta huomaan hymyileväni tuolle parivaljakolle. Miksi minä osaan olla näiden kahden kanssa, mutta loppusysteemi tuntuu tosi kaukaiselta ja sekavalta? Tuntuu, etten ehdi ajatella ajatustani edes loppuun saadessani siihen vastauksen, pyytämättä. Ei hajuakaan, mistä vastaus on peräisin.

Ne ei kumpikaan oo koskaan tehny mitään pahaa, siksi. Sä et uskalla nähdä niitä muita.

Siitäkö tässä on kyse? Harmistun havahduttuani unen rajalta täysin virkeäksi. Oikeastaan vituttaa ihan huolella. Pitäisi nukkua, eikä tuijotella sisäänsä.

Speden Spelit. Neljä eriväristä nappulaa vierekkäin, ja ne syttyvät kukin vuorollaan, jolloin kyseistä nappulaa täytyy painaa. Vauhti kiihtyy, ja lopulta valot vilisevät holtittomasti, kunnes painat väärin. Osani aktivoituvat vuorollaan, aivan kuin näyttäytyäkseen. Takaumia, välähdyksiä. Minät ja sinät menevät sekaisin. Kommentteja lääkäreiltä, hoitajilta, terapeuteilta. Aivan kuin heillä olisi lopulta mitään käsitystä tästä sekamelskasta. Yksi selvä keskustelu psykiatrin kanssa tuntui olevan erityisen tärkeä: Voiko vaativa persoonallisuus olla traumaperäinen häiriö? Tietysti, yhtä lailla kuin epävakaus. Ei sittenkään Speden masiina – kalpenee tämän rinnalla. Vain neljä väriä, onpa laimeaa. Minä sentään olen kuin mauton, amerikkalainen joulukuusi sateenkaaren kaikissa väreissä soittaen epävireisesti tuttuja sävelmiä, epileptikon painajainen.

Ei tätä pitkästi jaksa, mutta jos ihan pieni näyte:

Minä olen paha. Sinä olet paha. Huora! Sinä olet tyhmä, eikä sinusta ole mihinkään! Minun on pakko, en voi muuta. Minä olen hullu. Älä astu viivalle! Minä olen omatunto. Tapa itsesi! Et pärjää missään, kun et kerran mitään osaa! Oliko viisasta hankkia tuollainen ammatti, jossa täytyy puhua jatkuvasti, kun et kerran osaa sanoa mitään oikein? Mikä sinä oikein kuvittelet olevasi? En ole minkään arvoinen. Vihaan itseäni. Minun on pakko tappaa itseni, en pääse muuten pakoon. En halua kuolla. Sattuu. En jaksa. Pelkään kuollakseni. Minä olen yksin. Sinä olet sekaisin. Minä olen sairas.

Joinko itseni sisareni kolmekymppisillä viime viikonloppuna kertalaakista juoppohulluksi? Delirium-demoneita? Sitten olen syntymähumalassa, nämä ovat ihan tuttuja hirviöitä. Haluavat vain pelotella minut hengiltä juuri nyt.

Aamulla sanoin Ollille heränneeni 150 kertaa, mutta saattoi olla niinkin, etten edes nukahtanut. Piesty olo. Pakko lähteä töihin, ihan pakko. Yksi on varmaa. Jos teen ainoankaan virheen, on se todennäköisesti viimeinen tekoni. Se tekisi minusta Taakankantajan, enkä kestä sen painoa tänään. Ei pienintäkään mahdollisuutta säilyä hengissä. Jäisinkö kotiin? Se olisi itsekästä, virhe ja viimeinen tekoni. En voi kuolla, tytöt tarvitsevat minua. Apua! Pakko lähteä töihin. Älä astu viivalle! Voi itku! Ei ihminen voi olla tekemättä ainuttakaan virhettä. Neljä käyntiä. Lisäksi on puolentoista tunnin kommunikaatiokansiopalaveri, jossa on mukana opettaja, vanhemmat, Keva-polin puheterapeutti ja puhevammaisten tulkki. Minun on pakko puhua, mitä jos sanon jotain hölmöä? Onko se tappava virhe? Oikean ja väärän vaa’assa täytyisi käyttää suuria punnuksia. Ei päde tässä, minun vaakani on ruutivaaka, tarkkuus 0,01 g. Entä jos vahingossa teen virheen? Onko se pienempi virhe, jos sen tekee vahingossa? Virhe yhtä kaikki. Ei virheitä. Ei yhtä ainutta tai kuolen. Entä jos hengitän väärin? Onko itkeminen virhe? En pysty pidättämään itkuani yksin ollessani, en millään. Mikä saa minut uskomaan, että olen anteeksiantamattoman paha, mikäli edes vahingossa teen sellaisen teon, jonka vain ja ainoastaan minun omatuntoni tulkitsisi virheeksi? Perkeleen kätyri, se se on. Ivallinen, röyhkeä, vahingoniloinen. Osa minua. Onpa kiva tutustua! Ei ole.

Tänään piirsin seuraavanlaisen kakkulan kuvaamaan persoonallisuuteni rakennetta. Tiedän, ettei se ole vielä ihan valmis, mutta se on jo aika pitkällä. Saattaa siinä olla vielä virheitäkin, mutta tämän kaltainen ”onnenpyörä” sieltä löytyy. Tervetuloa pyörittämään!

Kuvaamasi teksti ja kaavakuvio, jonka olet persoonasi eri osista tehnyt, ovat tärkeitä. Kiitos siitä, että näytit tuon minulle. Mikä sinua mietitytti siinä, että uskallatko laittaa tiedoston minulle nähtäväksi? Minkälaista tietoa sinulla on esimerkiksi Pakenijasta, Hologrammista ja Skannerista? Kuka on Perkeleen kätyri? Milloin sinulle on selvinnyt heidän nimensä? Tiedätkö minkä ikäisiä he ovat? Taakankantajasta olet puhunut aikaisemmin. Mielestäni on tärkeää, että tiedät heistä enemmän ja tutustut heihin. He ovat syntyneet auttamaan sinua ja selviytymään elämässäsi vaikeina hetkinä.

Olisinpa yhtä tyyni rakenteellisen dissosiaation suhteen kuin sinä tunnut olevan. Rauhallisuutesi helpottaa ainakin välillä, kiitos siitä!

Tämä on kaikkiaan ihan kammottavan pelottavaa tämä persoonallisuuden osien hahmottaminen. Olen tätä tehdessäni niin uupunut, väsynyt ja sen myötä sekava melkein koko ajan, että pelkään ja välillä toivonkin saavuttavani hengen vievän kauhukohtauksen. En saa tästä taukoakaan, vaikka niin mielelläni työntäisin tutkiskelun edes välillä syrjään. Tuntuu kuin olisin ihan hakoteillä, vaikka olen yrittänyt ottaa asioista selvää. En tajua läheskään kaikkea, enkä osaa tehdä tätä, vaikka tunnistan itsessäni lähes kaikki ilmiöt, joita traumatisoituminen ja rakenteellinen dissosiaatio esitetysti synnyttävät. Voinko olla sittenkin väärässä, ja sekoiluni onkin jotain muuta? Ehkei niinkään, mutta en osaa tehdä eroa kaikkien osien ja päiväminäni välillä; taidan olla kaheli ihan kokonaisvaltaisesti. Annan kaksi esimerkkiä: Aamulla ajelin auringonpaisteessa töihin, ja minut valtasi ensimmäistä kertaa kupliva kevätmieli. Nautin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Radiossa soi melodinen kappale, ja lauluun oli helppo yhtyä. Neljä tuntia myöhemmin sama kappale tuntui vain ja ainoastaan musertavan surulliselta, ja se sai rintakehäni vihlomaan ja puristuksiin. Oloni muuttui kuvottavaksi ja jouduin oksentamisen pelosta sulkemaan radion. Toinen esimerkki: Hyvin usein käsittelen ja työstän kuntouttamieni lasten vanhempien kanssa sitä, että heidän lapsensa on saanut kehitysvammadiagnoosin. Se on suurimmalle osalle vanhempia järkytys, ja he monesti käyvät sen myötä melkoisen tunnemyrskyn. Nytkin on yhdellä perheellä menossa tämä vaihe. Huomaan, että oma suhtautumiseni heidän reaktioihinsa vaihtelee todella paljon. Työmoodissa toimin tietysti johdonmukaisesti ja vakaasti, ymmärrän vanhempien läpikäymiä tunteita ja reaktioita. Yksin ollessani saatan kuitenkin saavuttaa äärimmäisen lohduttoman ja ahdistuneen olon vanhempien suhtautumisesta lapseensa, se tuntuu aivan sietämättömän pahalta. Sitten se menee ohi. Töissä tulee oikeastaan aika usein vastaan sellaisia asioita, joiden kanssa minulla ei periaatteessa ole mitään vaikeuksia, mutta sitten kun voin huonosti, saavat ne minut suunniltaan. Välillä pelkään ja ajattelen olevani työssäni täysin kelvoton, mutta seuraavana päivänä olenkin oikein tyytyväinen työpanokseeni ja saavutuksiin kuntoutuksessa. Onko se tätä? Osaisin nimetä osan tuollaisissa tilanteissa, jos se on osa. En minä Räyhistä ja Tyttörukkaa lukuun ottamatta osieni kanssa mitenkään kommunikoi, jos ne sellaisia ovat. Tämä oli eilen terapiassa paljon selkeämpää, nyt tunnen olevani vain tyhmä kaiken maailman osineni.

Tunnistan oikeastaan vain erilaisia tarpeita, tehtäviä, ajatuksia, mielipiteitä, tunteita, ristiriitaisia ja vaihtelevia totuuksia. Niiden mukaan olen osia nimennyt, enkä näe niitä kovin inhimillisinä, lukuun ottamatta Tyttörukkaa ja Räyhistä. Nekin nimesin silloin samalla periaatteella. Räyhis tosin paljasti oikean nimivaihtoehdon Tyttörukalle, kun tapailin moniakin eri versioita. Tuon nimen kohdalla tuli välittömästi Vittu mä vihaan sua! -ilmoitus. Perkeleen kätyrillä on kyllä useita menneisyydestä tuttuja ilmaisuja. Se on kai ihminen, joskaan ei inhimillinen. Taakankantajan piilottamia kasvoja en ehkä uskalla nähdä, koska se on naamioitunut tuollaisen nimen taakse ja patsaaksi. Kuitenkin juuri patsaana se on sitä, millaisena sen/hänet koen. Iho lakkaa olemasta, monet muutkin fyysiset tuntemukset häviävät, aistien toiminta heikkenee. Se vain on, kun ei muuta voi. Pahan lamaannuttama, kuolemaakin pelottavampi. Hologrammi taitaa olla ainoa osa, jolla ei ole fyysisiä tuntemuksia, eihän hologrammilla edes ole kehoa. Se on tai ehkä oli tarkkailija, joka toimi Taakankantajan aisaparina. Nykyään enää harvemmin tarkkailen itseäni kehoni ulkopuolelta, mutta tiedän pystyväni siihen tarvittaessa. Toimintakyvyn vievä suru (ilmenee kourana) tuosta osavalikoimasta ainakin puuttuu, kun en sitten taas tiedä, josko se on oma osansa. Pakenemisen tarve on selkeä, mutten siitäkään vastaavasti oikein tiedä. Blääh!

Jännittämiseni on jatkuvaa. Se on lähes krooninen ylivireystila (vrt. jousi), jonka kanssa kamppailen toistuvasti, toistuvasti. Se on Skanneri. Se havainnoi ja rekisteröi sekä sisäisiä että ulkoisia vaaranmerkkejä. Olet useampaankin kertaan kysynyt, pelkäänkö minä itselleni tapahtuvan jotain pahaa. En oikeastaan koskaan, olen sen siinä tapauksessa varmasti ansainnut. Jos minulle tapahtuisi pahaa, olisi se vain todiste omasta pahuudestani. En laittaisi tikkua ristiin estääkseni. Skanneri poimii todisteita minun pahuudestani ja tekee omastatunnostani pilkunviilaajan. Vaikka vastassa olisi itse piru, olisi se siinä vain minun pahuuteni tähden. Eilenkin puhuimme terapiassa jännittämisestä, ja olemme yhtä mieltä siitä, että tuo Skanneri voisi olla suljettuna hiukan useammin kuin lauantaiaamuisin. Niitäkin jaksoja on ollut, jopa vuosikausia. Toimii se toisinaan Tyttörukan ja Räyhiksenkin silmänä, vaikka he eivät ole pahoja. He tasapainoilevat vain pelkojen, turvattomuuden ja tarvitsevuuden tunteiden kanssa. Vaikka viestiesi sanomat ovat aina minua tukevia, kannustavia ja minut hyväksyviä, ja rauhoitun niistä jännittämiseni suhteen ihan aina, mietityttää reagointisi jokaisen viestin sisältöön. Olen itse ihan eksyksissä osieni kanssa, pelkään niitä. Pelkään itseäni. Tuollainen hallitsematon ja vielä suurelta osin tuntematon kokonaisuus, jonka nuo osat muodostavat, altistaa minut vaaralle pahuuteni suhteen. Noin massiivisesta, tuntemattomasta ja pelottavasta mössöstä löytyy varmasti valtava määrä todisteita pahuudestani. Jopa tapani suhtautua siihen on varmasti tuomittavaa ja paljastaa minut pahaksi. Olen mielestäni suorastaan uhkarohkea kertoessani osistani sinulle ja terapeutilleni, vaikka tiedän sen olevan juuri sitä, minkä avulla voin selvitä. On tämä niin pelottavaa, että tunnustan punnitsevani sitä usein kuoleman vastapainona.

Lisää kirjoituksia kokemusasiantuntijoilta

Jukka Packalen, Traumasta henkiseen kasvuun (kirja-arvostelu)

Jukka Packalen, Traumasta henkiseen kasvuun (kirja-arvostelu)

Jukka Packalenin Traumasta henkiseen kasvuun. Kokemustietoa traumatisoitumisesta, masennuksesta, ahdistuksesta ja niistä eheytymisestä on kirja lapsuudenaikaisesta vakavasta traumatisoitumisesta ja toipumisen prosessista. Se on kirjoitettu ensinnäkin vertaisille ja traumatisoituneiden henkilöiden omaisille, ja se kuvaa paitsi kirjoittajan omaa terapia- ja toipumisprosessia myös hänen hyväksi kokemiaan keinoja tunnetilojen vakauttamiseen. Teos tarjoaa myös ammattilaisille neuvoja ja käytännön ohjeita trauman kanssa elävien ihmisten turvalliseen kohtaamiseen. Se ohjaa lukijoita omaan reflektointiin ja ajatusten jakamiseen.

lue lisää
Kolme ajatusta siihen, miten paraneminen aktivoituu rikkoutuneessa mielessä

Kolme ajatusta siihen, miten paraneminen aktivoituu rikkoutuneessa mielessä

Kun mieli on rikkonainen sitä elää jonkinlaisessa hologrammissa, mihin on piilotettu tieto menneestä ja tulevasta. Näin sen itse koen. Paraneminen on kulkua kohden nyt hetkeä, menneen ja tulevan lisäksi. En ole ollenkaan varma siitä, onko aikaa olemassa vai ei, mutta ajattelen nyt hetken olevan alkuperäisen ajan mittaamisen keksijän Galilein huomion mukainen. Aika on heilurin liikettä sydämen tahtiin.

Olen huomannut, että usea traumatisoitunut ja eri tavoilla dissosioiva ihminen elää omassa erikoislaatuisessa todellisuudessa. Nuorena pidin hyvin normaalina sitä, että rinnallani kulki monia muita ja että sain heiltä apua kaikenlaisiin tilanteisiin elämässä. Mitä sitä maailmaa pelkäämään, kun on oma ”armeija” mukana koko ajan.

lue lisää

Liity yhdistyksen jäseneksi!

Copyright © 2024 Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry