Kirjoituksia kokemusasiantuntijoilta

Artikkeli kertoo traumaperäisen dissosiaatiohäiriön kanssa elämisestä, peloista, vaikeuksista ihmissuhteissa, osien välisisistä ristiriidoista, mutta myös dissosiaatiosta supervoimana, joka on ylipäätään mahdollistanut eämän jatkumisen.

Kun mieli on rikkonainen sitä elää jonkinlaisessa hologrammissa, mihin on piilotettu tieto menneestä ja tulevasta. Näin sen itse koen. Paraneminen on kulkua kohden nyt hetkeä, menneen ja tulevan lisäksi. En ole ollenkaan varma siitä, onko aikaa olemassa vai ei, mutta ajattelen nyt hetken olevan alkuperäisen ajan mittaamisen keksijän Galilein huomion mukainen. Aika on heilurin liikettä sydämen tahtiin.

Olen huomannut, että usea traumatisoitunut ja eri tavoilla dissosioiva ihminen elää omassa erikoislaatuisessa todellisuudessa. Nuorena pidin hyvin normaalina sitä, että rinnallani kulki monia muita ja että sain heiltä apua kaikenlaisiin tilanteisiin elämässä. Mitä sitä maailmaa pelkäämään, kun on oma ”armeija” mukana koko ajan.

Osien tai joidenkin niistä hyväksyminen osaksi itseään on hidasta. Kun matka on jo niin pitkällä, että niistä on uskaltautunut kertomaan, tukihenkilö voi työskennellä suoraan niiden kanssa ja puhutella niitä suoraan. Mutta uskaltaako hän antaa niille omaa ääntä? Hän on aina pyrkinyt rakentamaan itselleen rikkumattoman fasadin – entä jos osien tapa puhua ja kommunikoida paljastaa hänestä inhimillisyyksiä, väsymystä, heikkoutta ja haurautta, tahdittomuutta, rumuutta, pahansuopaisuutta. Entä jos hän tuleekin vahingossa loukanneeksi toista? Osat ovat minuus, se mitä minä olen, kokonaan. Miten paljon minuudesta uskallan paljastaa, etten tule uudelleen satutetuksi?

Onneksi ennen matkalle lähtöä ei aavista, miten raskaalle taipaleelle on lähdössä. Arki on täynnä fyysistä ja psyykkistä kuormitusta, työssä, kotona ja omassa sisäisessä mielessä. Hän ymmärtää nyt, miksi osia syntyy. Häneen syntyy Aune-mummu, joka tarjoaa turvapaikan ulkoisen ja sisäisen maailman kaoottisuudelle. Aunen kanssa voi puhua myös kuolemasta, kun elämä tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja väsyttävältä. 

Persoonallisuus hahmottuu kokonaiseksi systeemiksi, jossa osat ovat yhteydessä toisiinsa. Osien kanssa voi olla kontaktissa. Tyttörukka ja Räyhis ovat lähellä; niiden kanssa voi keskustella ja niillä on oma ääni. Osat hahmottuvat kokonaiseksi toimintajärjestelmäksi....

Persoonallisuuden järjestelmä hahmottuu vähitellen. Hän tutustuu ensimmäisiin osiinsa, pieneen Tyttörukkaan ja räyhäävään teiniin Räyhikseen. Valtavan pitkä matka omaa identiteettiä kohti on takana, kun hän kuvailee ja esittelee persoonallisuuden osiaan terapeutille ja tukihenkilölle. Hyväksyminen on myös taipumista totuudelle: suru kaikesta, mitä on ollut tai puuttunut, tulee kohdattavaksi jossain vaiheessa. Yksi osista kantaa maailmankaikkeuden syntejä, ja se painaa ajoittain lyijynä. Hän tapailee: ”Oon tuomittuna kulkemaan, kulman taa ja seuraavaan”.

Traumatisoitumisessa persoonallisuus jakautuu osiin, jotka eivät ole tietoisia toisistaan. Hän perehtyy teoriaan persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta mutta todellisuuden järkeileminen hämmentää. Mikä lopulta on se maailma, jonka havaitsemme? Onko sitä edes olemassa sellaisenaan vai onko vain toisistaan poikkeavia tulkintoja? Hän pohtii, onko oikeasti edes olemassa.

Hänen mielensä pakenee sitä tuntematonta, jota kohti se on kulkemassa. Se pyrkii karkaamaan, lipeämään, livistämään ja välttelemään eteenpäin menemistä kaikin tavoin. Jännitys, pelko, kauhu, tuska, hätä ja huoli – hän alkaa luokitella ja nimetä ahdistusoireitaan. Tukihenkilö tiedostaa välttelyn, ja ohjaa häntä nyt aiempaa päättäväisemmin kohti oikeaa polkua tarjoamalla tietoa traumatisoitumisesta. Nyt hän uskaltaa ottaa uuden näkökulman vastaan. Hän alkaa tunnistaa itsessään yhä enemmän dissosiaatiohäiriön piirteitä. Hän kuitenkin vielä pelkää niitä ja kuvittelee mielessään orkesterin vääräleukaisen soittimen.

Jos yhtenäistä kokemusta minuudesta ei ole, matka oman mielen sisälle voi olla suunnattoman pitkä. Hän tarkkailee itseään yhä enemmän ja rohkaistuu muistelemaan lapsuuttaan. Ihan lähellä – hänen omassa kehossaan – sijaitsevat kivut ovatkin outoja ja vieraita. Lapsuuden tapahtumat ovat valovuosien takana, avaruuspölyn himmentämiä. Hän pohtii terapeuttisen suhteen luonnetta ja aiempaa terapiakokemustaan. Hän uskaltautuu luottamaan uudelleen ja laulaa mielessään: ”I must have done something good.”