Rikkinäinen tiiliseinä – traumasta toipuminen
Ovelta kuuluu hento koputus. Säpsähdän ja huomaan, kuinka sykkeeni nousee – ei minun oveeni kukaan ole koputtanut pitkään aikaan. Tuijotan ulko-ovea kuin varmistuakseni, että koputus oli todellinen. On kuitenkin aivan hiljaista. Ulko-oveni sisäpuoli on täynnä lukkoja: isoja, pieniä, vanhoja, uusia, sileitä ja rosoisia. Ne ja paksu metalliketju pitävät huolen siitä, että ovi pitää kutsumattomat vieraat varmasti ulkopuolella. Jokainen lukko on tarkasti harkitulla paikallaan syystä, ja jokaisella lukolla on tarina. Yksi lukko jokaista niitä kertaa kohti, kun kotiini tunkeuduttiin ilman minun lupaani.
Hengitystäni pidättäen katson ovisilmästä ulos. Ei ketään. Samassa silmäkulmastani vilahtaa hahmo, joka kävelee kohti taloni takapihaa. Samassa tajuan, kuka tulija on. Ei, ole kiltti äläkä mene sinne! Juoksen nopeasti taloni perimmäisen huoneen ovelle ja alan hädissäni avata oven kymmeniä ja taas kymmeniä lukkoja auki. Avainnippu tärisee kädessäni, enkä ole tarpeeksi nopea. Kuulen, kuinka tulija astuu sisään rikotusta aukosta irrottaen taas uuden tiilen seinästä. Tunnen kylmän ilman virtaavan oven alta. Hän on täällä. Kutsumaton vieras, joka taas kerran tuli kotiini pyytämättä. Kutsumaton vieras, joka taas kerran rikkoi minun rajojani.
Hän kävi aikoinaan luonani usein, toivottuna ja tervetulleena. Hänen kanssaan uppouduin keskusteluihin, jotka saivat minut avautumaan yhä lisää. Hän oli yksi harvoista, joille päätin näyttää taloni pimeimmän huoneen. Hänelle paljastin synkimmät salaisuuteni ja erityisesti tarinan rikkinäisen, julmasti rikotun seinäni takana. Hän tiesi, kuinka paljon rohkeutta minulta vaati avata tuon huoneen ovi ja paljastaa, että kodissani – turvapaikassani ja suojamuurissani – on kohta, josta pääsee sisälle lupaa kysymättä. Heikko kohta, jota en koskaan voisi paljastaa aivan kenelle tahansa.
Mutta siellä hän taas oli – omin luvin rikkinäisessä huoneessani ja suojamuurini sisäpuolella piittaamatta siitä, halusinko päästää häntä sinne vai en. ”Mene pois!” Huudan niin kovaa, että säikytän itsenikin. Hän ei sano sanaakaan, astelee vain ympäri huonetta. Sitten kuulen yllättäen, kuinka hän poistuu tismalleen samasta kohdasta kuin oli tullutkin. Jännityksen jähmettämät jalkani eivät lopulta enää kanna, ja putoan polvilleni käytävän lattialle. En saata uskoa, että hän lopultakin totteli minua. En saata uskoa, että kaikkien näiden vuosien jälkeen löysin itsestäni voiman seistä taas oman suojamuurini vartijana.
Kokemuksen vahvistamana päätän pitkästä aikaa avata rikkinäisen huoneeni oven. Astun sisään huoneeseen ja valtava suru vyöryy ylitseni. Kerran niin paksussa ja vahvassa suojamuurissani on rikkinäinen kohta, enkä yrityksistäni huolimatta ole saanut sitä entiselleen. Astun seinän läpi sen ulkopuolelle, ja huomaan pieniä valkoisia kukkia kasvavan rikkinäistä tiiliseinää pitkin. Kasvoilleni nousee vieno, helpottunut hymy. Niin tietenkin. En ehkä koskaan löydä keinoa paikata seinää yhtä vahvaksi kuin se oli, mutta voin kasvattaa sen eteen paksun kukkamuurin. Tehdä siitä jotain uutta ja kaunista heijastamaan sitä vahvuutta, joka sisälläni on. Rikkinäinen seinäni sai vihdoinkin merkityksen. Ennen se oli talossani kohta, jota häpesin ja piilottelin. Jonain päivänä tuo kohta muurissani on se, joka erottaa ainutlaatuisuudellaan minut muista. Ja ennen kaikkea minä saan jatkossa päättää, kenelle haluan rikkinäisen kukkamuurini näyttää.
Sini Kirvesmäki
koulutettu kokemusasiantuntija, sosionomi (AMK)
Disso ry:n hallituksen jäsen 2025
Sinin tekstejä on julkaistu myös aikasemmin verkkosivuillamme. Käy lukemassa myös ne:
– Särkynyt enkeli – sirpaleista voi syntyä jotain uutta ja arvokasta
– Vielä jonain päivänä – Traumasta toipuminen ja vertaistuki
– Loppuelämäni ensimmäinen päivä – toipumisen taitekohta
Seuraathan meitä somessa?
AI-kuvitus
