Toipumismatkastani

Ja mikä ihme se onkaan, kun pystyn tuntemaan nämä osat ja olemaan läsnäolossani niille kuiskaten: ”Olen tässä. Minä olen nyt…...

Toipumismatkastani

2.10.2022

Minun matkani toipumisen ja avun piirissä alkoi reilut neljä vuotta sitten. Olin päättänyt tehdä kaikkeni, mitä ikinä se vaatisikaan, jotta saisin elämän. Olin käyttänyt vuosia huumeita ja elänyt syvällä huumemaailmassa. Olin valmis lopettamaan tämän tavan elää ja aloittaa matkani uuteen elämään.

Pääsin pitkään yhteisöhoitoon, missä sain ensimmäisen kerran harjoitella luottamista ja avun vastaanottamista. Olin haastavassa kunnossa. Tuntui, että mielenterveyteni oli mennyttä ja minusta ei ollut jäljellä oikein mitään. Tuntui, etten ymmärtänyt elämästä mitään ja olin aivan hukassa itseni kanssa. Koin tilanteeni epätoivoisena, mutta jokin piti minut alusta alkaen hyvin sitoutuneena itseeni.

Tilanteesta teki haastavan myös se seikka, että en luottanut ihmisiin. Sisälläni velloi jatkuva painajaismainen kauhu ja koin usein vihaa ja pelkoa muita kohtaan. Löysin itseni usein pelokkaan pienen lapsen tilasta, joka häpesi ja itki. Traumatodellisuudet vaihtelivat ja niissä oleminen oli normaali tilani.

Kielsin myös ehdottomasti olevani traumatisoitunut. En missään nimessä halunnut hyväksyä, että minulle olisi joskus tapahtunut jotain, jonka seurauksena olisin nyt traumatisoitunut.

Jossain vaiheessa totuus paljastui minulle ja matka sen hyväksymiseen on ollut vaiherikas.

Pitkään en saanut kiinni siitä mitä minulle oli tapahtunut.

Tunnistin ja hyväksyin, että olin huumemaailmassa kohdannut asioita, jotka olivat jättäneet traumatisoivan jäljen minuun, mutta silti jotain puuttui.

Kuva PublicDomainPictures Pixabaystä

Yhteisöhoidon jälkeen asetuin omilleni asumaan. Tein parhaani niillä kyvyillä mitä minulla oli selviytyäkseni elämästä. Sain apua kerran kuussa terapeuttiselta valmentajalta. Määrällisesti se oli vähän, mutta minulle hyvin tärkeää ja arvokasta. Oli tärkeää nähdä toisen ihmisen olemuksesta turvaa ja rakkautta. Se vahvisti minulle sen, että on olemassa toisenlainenkin todellisuus kuin tämä missä itse elän. Olin varma siitä, että myös minulle on mahdollista tulla tällaiseen tapaan olla, vaikka nyt elämäni näyttäytyikin kaaoksena ja jopa helvettinä.

Puolitoista vuotta sitten tapahtui elämässäni käännekohta. Sisälläni oleva paine alkoi voimistua ja halusin löytää itselleni lisää apua. Tunsin etten selviäisi tästä yksin. Onnekseni elämääni saapui juuri minulle oikea auttaja. Hänen avullaan aloitin matkan osieni integroimisen ja kokonaiseksi tulemisen parissa. Koko kuva elämästäni alkoi avautua minulle.

Pienet pelokkaat lapset sisälläni olivat odottaneet tätä jo jonkin aikaa. Nämä osat olivat olleet koko elämäni piilossa minulta.

Kuva John Hain Pixabaystä

Muistan aina ensimmäisen tapaamisen uuden auttajani kanssa. Hän ohjasi minut rauhalliseen myötätuntoiseen hengitykseen. Hengitykseen, josta on tullut kulmakivi toipumisessani ja integraationi mahdollistamisessa. Hengittäessäni hänen kanssaan tunsin sisälläni olevan metelin, pelon ja kauhun.

Siihen minä olin tottunut, mutta tunsin myös jotain muuta. Sain tuntea keskustassani, vatsan seudulla paikan, jossa tunsin rauhaa, myötätuntoa ja turvaa. Sen turvan avulla olin valmis menemään suoraan sydämeeni, josta pursusi kauhua ja pelkoa. Sieltä alkoi pulputa esiin pieniä lapsiosia, joilla oli kerrottavana tarinoita seksuaalisista hyväksikäytöistä. Minulla kesti tuoda nämä tarinat esiin sanojeni kautta. Mieleni taisteli vastaan, ei voi olla, ei voi olla totta. Auttajani läsnäolon ja oman syvemmän myötätuntoisen viisauteni avulla olin kuitenkin valmis tuomaan nämä tarinat julki. Olin valmis pitelemään näitä pelokkaita lapsia käsivarsillani. Olin valmis kuulemaan ja tuntemaan heidän kauhuaan. Olin valmis vihdoin kohtaamaan totuuden lapsuudestani.

Tulen aina muistamaan miten kaiken tämän jälkeen nousin istumaan, avasin silmäni ja itkuisten silmieni takaa tunsin pienen hymyn nousevan kasvoilleni. Hymyilin rohkeudelleni, sille voimalle mikä minussa asuu ja sille totuudelle, että olen vihdoin saattamassa itseni takaisin kotiin, kokonaiseksi.

Siitä päivästä alkaen on matkani osien integroimisen parissa todella alkanut. Siihen on mahtunut ylä- ja alamäkiä.

Yksi asia mikä on tullut minulle erittäin selväksi, on se tosiasia, että oikotietä tai pikaista fiksausta ei ole. Tämä on matka. Matka, jota kuljetaan yksi hengenveto kerrallaan.

 

Kuva Susann Mielke Pixabaystä

Mitä olen omasta toipumisestani ja osien integroimisesta oppinut on se, että nämä osat, jotka kantavat syviä haavoja, pelkoa ja häpeää tarvitsevat kuulluksi ja nähdyksi tulemista. Ne eivät tarvitse sitä, että niiden kärsimys ja kokemus yritetään ratkaista. Ne eivät tarvitse korjaamista eikä niitä tarvitse yrittää vakuuttaa mistään. Ne tarvitsevat vain sen, että ne tuntevat olevansa turvassa. Tämä on ollut itselleni haastavaa.

Olen niin pitkään vain halunnut päästä osistani eroon, jotta voisin olla ”normaali”.

Olen pitkään paennut ja yrittänyt vain vaimentaa sisälläni olevan tuskan ja metelin.

En ole oikeasti halunnut pysähtyä sen äärelle ja kuunnella sitä. Se on pelottanut minua ja olen uskonut, että minusta ei ole siihen. Haastavaksi toipumisen on tehnyt myös se, että minussa ei ole ollut juurikaan läsnä aikuista tasapainoista autenttista minua. Olen ollut samaistuneena osiini ja viimeiset vuodet olen usein elänyt elämääni pienen pelokkaan lapsen roolista. Lapsen, joka yrittää olla aikuinen ja selvitä aikuisten maailmasta. Se on valtava taakka ja elämä tuntuu silloin selviytymiseltä ja taistelulta. Nämä lapset tarvitsevat aikuisen ohjaksiin. Ja sen aikuisen täytyy olla minä. Ennemmin tai myöhemmin. Muuta tietä ei yksinkertaisesti ole.

Uskoin pitkään, ettei minusta ole olemaan aikuinen. Vastuunottaminen on ollut vaikeaa ja sen seikan hyväksyminen, että vain minä voin tehdä sen valinnan yhä uudelleen ja uudelleen, pakenenko vai hyväksynkö sen mitä tunnen ja valitsen auttaa itseäni menemään sitä kohti. Tämän vastuun todentuminen on muuttanut toipumistani. Se on suurin lahja mitä voin itselleni ja osilleni antaa. Harjoitella olemaan itselleni läsnä pakenemisen sijasta. Se kysyy päättäväisyyttä sekä myöskin myötätuntoa. Mikään ei tapahdu hetkessä, mutta onneksi täällä maailmassa saa opetella ja harjoitella uusia taitoja, vaikka lähtökohta olisi mikä.

 

Kuva Victoria_rt Pixabaystä

Ja mitä enemmän pysyn myötätuntoisen aikuisen roolissa, sen autenttisen osan, joka pohjimmiltani olen, sitä enemmän turvaa nämä osat tuntevat. Niitä ei nimittäin voi hoputtaa integroitumaan.

Nämä osat odottavat niin kauan, että ne aidosti tuntevat, että nyt on turvallista tulla takaisin.

Auttajani sanoin: ”Ei kukaan halua palata kotiin, jossa ei ole turvallista.” Ja niin se on.

Nämä lapsi- ja teiniosat ovat viisaita. Ei riitä, että sanon, nyt on turvallista, tulkaa vain luokseni. Niiden täytyy todella tuntea se. Niille täytyy teoin ja läsnäolon avulla osoittaa, että olen tosissani.

Lopun viimein nämä osat tulevat yhä uudestaan ja uudestaan luokseni kysyen ”Kuuntelisitko minua? Voisitko olla vihaamatta, pelkäämättä tai torjumatta minua? Olen vain sinä. Sinä. Voisitko nyt rakastaa minua? Voisitko nyt hyväksyä minut?”

Ja mikä ihme se onkaan, kun pystyn tuntemaan nämä osat ja olemaan läsnäolossani niille kuiskaten:

”Olen tässä. Minä olen nyt vihdoin tässä. Kerro rakkaani, minä kuuntelen sinua. Se on ohi nyt. Tule kotiin. Tule kotiin luokseni.” Ja tämä on syvintä rakkautta mitä olen ikinä tuntenut. Minun rakkauttani.

 

Lisää kirjoituksia kokemusasiantuntijoilta

Jukka Packalen, Traumasta henkiseen kasvuun (kirja-arvostelu)

Jukka Packalen, Traumasta henkiseen kasvuun (kirja-arvostelu)

Jukka Packalenin Traumasta henkiseen kasvuun. Kokemustietoa traumatisoitumisesta, masennuksesta, ahdistuksesta ja niistä eheytymisestä on kirja lapsuudenaikaisesta vakavasta traumatisoitumisesta ja toipumisen prosessista. Se on kirjoitettu ensinnäkin vertaisille ja traumatisoituneiden henkilöiden omaisille, ja se kuvaa paitsi kirjoittajan omaa terapia- ja toipumisprosessia myös hänen hyväksi kokemiaan keinoja tunnetilojen vakauttamiseen. Teos tarjoaa myös ammattilaisille neuvoja ja käytännön ohjeita trauman kanssa elävien ihmisten turvalliseen kohtaamiseen. Se ohjaa lukijoita omaan reflektointiin ja ajatusten jakamiseen.

lue lisää
Kolme ajatusta siihen, miten paraneminen aktivoituu rikkoutuneessa mielessä

Kolme ajatusta siihen, miten paraneminen aktivoituu rikkoutuneessa mielessä

Kun mieli on rikkonainen sitä elää jonkinlaisessa hologrammissa, mihin on piilotettu tieto menneestä ja tulevasta. Näin sen itse koen. Paraneminen on kulkua kohden nyt hetkeä, menneen ja tulevan lisäksi. En ole ollenkaan varma siitä, onko aikaa olemassa vai ei, mutta ajattelen nyt hetken olevan alkuperäisen ajan mittaamisen keksijän Galilein huomion mukainen. Aika on heilurin liikettä sydämen tahtiin.

Olen huomannut, että usea traumatisoitunut ja eri tavoilla dissosioiva ihminen elää omassa erikoislaatuisessa todellisuudessa. Nuorena pidin hyvin normaalina sitä, että rinnallani kulki monia muita ja että sain heiltä apua kaikenlaisiin tilanteisiin elämässä. Mitä sitä maailmaa pelkäämään, kun on oma ”armeija” mukana koko ajan.

lue lisää
Osien vuosi – Seitsemäs luku – kesäkuu

Osien vuosi – Seitsemäs luku – kesäkuu

Osien tai joidenkin niistä hyväksyminen osaksi itseään on hidasta. Kun matka on jo niin pitkällä, että niistä on uskaltautunut kertomaan, tukihenkilö voi työskennellä suoraan niiden kanssa ja puhutella niitä suoraan. Mutta uskaltaako hän antaa niille omaa ääntä? Hän on aina pyrkinyt rakentamaan itselleen rikkumattoman fasadin – entä jos osien tapa puhua ja kommunikoida paljastaa hänestä inhimillisyyksiä, väsymystä, heikkoutta ja haurautta, tahdittomuutta, rumuutta, pahansuopaisuutta. Entä jos hän tuleekin vahingossa loukanneeksi toista? Osat ovat minuus, se mitä minä olen, kokonaan. Miten paljon minuudesta uskallan paljastaa, etten tule uudelleen satutetuksi?

lue lisää

Liity yhdistyksen jäseneksi!

Copyright © 2024 Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry