Ajatuksia traumasta ja kärsimyksestä
Traumasta ja kärsimyksestä puhuminen on viime vuosina lisääntynyt – niin kirjallisuudessa, mediassa kuin arjen keskusteluissakin. Tietokirjailija ja tutkija Teppo Turkki analysoi äskettäin traumapuhetta, mikä hänen mielestään alkaa muistuttaa uskontoa. Suomalaisten puheet ja sanat ovat jotenkin muuttuneet. Suomen on viime vuosina vallannut trauma- ja uhripuhe.
Suomalaisten minäkuva vaikuttaa perustuvan yhä enemmän henkilökohtaisten kokemusten, haavoittuvuuden ja selviytymisen varaan. Identiteetin ydin ei enää löydy yhteisöstä, uskonnosta tai kansakunnasta, vaan siitä, mitä ihminen on itse kokenut ja miten hän on kärsinyt ja toipunut.
Kirjailija Joel Haahtela puolestaan on todennut nykykirjallisuutta kritisoivassa esseessään, että kirjallisuudesta on tullut traumapuheen pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta. Media- ja somenäkyvyyttä ansaitaan paljastamalla itsestä jotain kipeää. Se takaa ihmisen autenttisuuden ja toimii pääsylippuna julkiseen keskusteluun. Tuntuu tutulta, eikö vaan? Nimenomaan ihmisten henkilökohtaiset tarinat kiinnostavat meitä.
Itsekin olen paljon pohtinut tätä samaa asiaa. Onko trauma-sana kärsinyt jonkinlaisen inflaation? Onko kynnys puhua traumasta ja traumatisoitumisesta madaltunut liikaa? Kuten tiedämme, trauman määrittely ei ole helppoa. Sitä paitsi yksilöllinen vaihtelu on suurta. Me ihmiset olemme vastoinkäymisten sietokyvyn ja niistä selviämisen suhteen kovin erilaisia. Resilienssikykymme vaihtelee varsin paljon yksilöiden välillä. Usein trauma yhdistetään aivan aiheellisesti väkivaltaan, sotaan, luonnonmullistuksiin, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, läheisen äkilliseen kuolemaan, vakavaan sairauteen jne.
Henkilökohtaiset kokemukset traumasta
Henkilökohtaisessa elämässäni on ollut useita traumatisoitumiselle altistavia vaiheita. Vauvaikäisenä jouduin olemaan tavallista pidempään ilman äitini läheisyyttä, mikä on epäilemättä jättänyt jälkensä ja muokannut persoonallisuutta. Noin kahdeksan vuotta sitten koin työyhteisön vakavien ilmapiiriongelmien takia loppuunpalamisen. Oireet olivat ikäviä ja monenlaisia, joita en käy kuitenkaan tässä yksityiskohtaisemmin luettelemaan. Jouduin jäämään sairauslomalle ja lopulta määräaikaiselle, osa-aikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Diagnoosina oli keskivaikea masennus, kuten tapana on tällaisissa tapauksissa.
Pahin tapahtui runsaat kuusi vuotta sitten, kun vaimoni menehtyi täysin yllättäen äkillisesti ehdittyämme olemaan avioliitossa vaivaiset 2 kk 8 pv. Olin hetki sitten muuttanut Mäntsälään omakotitaloon, jonka suhteen meillä oli paljon yhteisiä suunnitelmia. Kaikki luhistui hetkessä – ikäni Tampereella asuneena olin yksin paikkakunnalla, josta en tuntenut juuri ketään. Muutaman vuoden kuluttua muutin Lahteen ja vastikään Lahdessa toiseen asuntoon. Muuttaminen ei ole koskaan kuulunut harrastuksiini, mutta nyt olosuhteet ovat käytännössä pakottaneet siihen.
Edellä en suinkaan käynyt läheskään kaikkia kriisikohtia elämässäni läpi. Pelkästään pitkäaikaisesta omaishoitajuudesta olisi helppo kertoa useita traumatisoivia tapahtumia. Jokainen kuitenkin varmasti ymmärtää, että stressipisteet ovat olleet yleisesti ottaen pitkään varsin korkealla tasolla. Pelko, ahdistus, masennus, näköalattomuus, unettomuus yms. ovat tulleet valitettavan tutuiksi elämänkumppaneiksi. Aika ajoin seinät ovat uhanneet kaatua päälle.
Mutta olenko traumatisoitunut, vai onko kyse vain normaaliin elämään kuuluvista vastoinkäymisistä? Sitä olen alkanut vakavasti pohtia vasta oikeastaan vuoden 2024 aikana ja ennen kaikkea tultuani mukaan Disso ry:n toimintaan. Niin tai näin, olen joutunut kokemaan täydellistä avuttomuuden tunnetta, kun normaalia ajatusmaailmaani on järkytetty, mikä on altistanut minut hämmentyneeseen ja turvattomaan tilaan. Tällainen tunnetila syntyy usein traumaattisen tapahtuman seurauksena, kuten hyvin tiedämme. Kaiken kaikkiaan olen alkanut tunnistaa traumataustan itsessäni.
Traumapuhe ja yhteiskunnallinen näkökulma
Kiistämättä traumasta puhumisen kulttuuri on tuonut paljon hyvää vapauttamalla ihmisiä häpeän ja vaikenemisen taakasta sekä erilaisista stigmoista. On valitettava tosiasia, että traumatisoituneet kokevat olevansa oireidensa ja kokemustensa kanssa yksin. Näin ollen kulttuurimuutos lisää yleistä traumatietoisuutta ja helpottaa ymmärrystä oireita kohtaan ja oireiden hallintaa.
Me kaikki tiedämme sanonnan, että kärsimykset kasvattavat ja jalostavat ihmistä. Onko todellakin niin, että kärsimyksellä on aina jokin itseä kasvattava syvempi, miltei hengellinen tarkoitus ja merkitys? Kärsimysten kauttako voittoon? Tuleeko ihmisen elämästä kelvollista vasta, kun se on kärsimyksen kautta lunastettu? Onko traumapuhe luomassa uutta mittaria ihmisarvolle?
Kärsimys muodostaa ihmiselämän raskaimman ongelman jo varhaisesta historiasta lukien. Raamatun Jobin kirja kertoo koskettavalla tavalla, kuinka Job menettää lapsensa, omaisuutensa ja terveytensä. Kärsimystä on yritetty voittaa monin tavoin: työhön tai harrastuksiin uppoutuminen, henkisyys, uskonnot, terapiat, lääkkeet, alkoholi, huumeet, pakeneminen, itsemurha jne. Miten me suhtaudumme omaan kärsimykseemme? Entä toisten? Jokaisen kärsimys on hyvin yksilöllinen kokemus.
Minä en toistaiseksi ole löytänyt kärsimysten henkisesti kasvattavaa vaikutusta – tai sitten en vaan ole huomannut sitä. En voi sanoa Tapio Rautavaaran tavoin, että päivääkään en vaihtaisi pois. Entä miten on teidän kohdallanne?
Paljon kysymyksiä, mutta vähän vastauksia, kuten usein tuppaa olemaan. Näiden vaikeidenkin kysymysten kautta kuitenkin haastan meidät kaikki pohtimaan trauman & kärsimyksen tunnusmerkkejä omassa elämässämme ja yhteisen, yhteiskunnallisen puheen tasolla. Onneksi on olemassa Disso ry, joka voi toimia niin halutessaan aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana ja toimijana. Toivottavasti se tulee olemaan sellaisena pitkään…
Pertti Lahti
Seuraathan meitä somessa?
