Vielä jonain päivänä
En juuri nukkunut sinä yönä. Vähän väliä havahduin hereille ja vilkaisin puhelinta. Ei vieläkään mitään. Ehkä se oli hyvä merkki. Toisaalta jokin osa minusta tiesi, ettei hiljaisuus oikeasti ollut merkki mistään paremmasta. Hän lupasi ottaa yhteyttä, vakuutin itselleni ja pystyin taas vaipumaan levottomaan koiranuneeni. Kunpa pian olisi aamu.
Aamun auringonsäteet havahduttavat minut hereille. Yksi saapunut tekstiviesti. ”Käytävän päässä, huone kuusi. Tulisitko?” Kuittaan viestin ja hetkessä olen jo matkalla. Autossa minulla on muutama minuutti aikaa miettiä, mitä sanoa. Tajuan kuitenkin nopeasti, ettei tähän kohtaamiseen tarvita viisaita sanoja, selityksiä tai ratkaisua. Nyt on tärkeämpää olla läsnä ja lohduttaa. Antaa hiljaisuuden puhua. Tehdä parhaani valaakseni uskoa siihen, että vaikka pahuus on näyttänyt hänelle voimansa, hän ei ole kokemuksensa ja tunteidensa kanssa yksin.
Aukaisen osaston oven ja tyrmäävä tuoksu pysäyttää askeleeni. Miten paljon inhoankaan sairaaloita, niiden hajuja ja ääniä. Käytävän päähän tuntuu olevan pitkä matka ja huomaan kiihdyttäväni askeleitani. Lopulta näen oven, jossa on oikea numero. Seison muutaman sekunnin oven takana, suljen silmäni ja hengitän syvään. Tartun kahvaan ja avaan varovasti oven. Hän istuu sängyn laidalla selkä minuun päin. Tervehdin häntä hiljaa ja halatessamme hän romahtaa itkien syliini. Niin raastavaa, sydäntä särkevää itkua en ole kuullut koskaan aikaisemmin.
Sanoja ei todellakaan ole. Huoneessa vallitsevat epäusko, hämmennys, suru ja pelko. Pahuus on tullut pelottavan lähelle, iholle ja jopa sen alle. ”Miksi?”, hän kysyy ahdistuneena. Puristan häntä syliini yhä tiukemmin. Voi kuinka monta vuotta minä kysyin tuota samaa kysymystä. Etsin vastausta huutaen, itkien, välillä polvillani anoen. Eikä kukaan vielä tänä päivänäkään ole osannut antaa minulle hyväksyttävää vastausta. Tajuan, ettei hänkään odota sitä minulta. Tärkeintä on nyt, että hänellä on joku, jolle sanoittaa ajatuksiaan ja purkaa tunteitaan. Koska niin kauan kuin hän pitää tapahtumat ja tunteet sisällään, pahuus pitää häntä otteessaan. Totuus vapauttaa, vaikkei puhuminen missään nimessä helppoa olekaan.
Hän käpertyy sikiöasentoon ja asetun hänen vuoteensa vierelle istumaan. Tartumme toisiamme kädestä ja ristimme sormemme tiukasti yhteen. Nyt mennään hetki kerrallaan eteenpäin, sen enempää ei tarvitse jaksaa. Lopulta hän nukahtaa, vuode hiestä ja kyynelistä märkänä. Ulkona on jo pimeää ja tähdet syttyvät taivaalle. Sairaala hiljenee, käytävällä kulkevat äänet vaimenevat. Silitän hellästi ystäväni hiuksia, kun itku on taas aikeissa nousta unen läpi. ”Nuku vaan, olen tässä.” Vaikka sydämeni särkyy hänen puolestaan ja valtava tunneskaala virtaa mielessäni, sisälläni on silti vahva luottamus.
Luottamus siihen, että jonain päivänä pahuus ei enää lamaannuta häntä tai synkistä ympärillä olevaa maailmaa. Jonain päivänä häpeä, syyllisyys ja inho ovat poissa. Vielä jonain päivänä hän katselee laillani ylös tähtitaivaalle, eikä näe enää pelkkää pimeyttä. Lopulta tulee päivä, jolloin hänkin näkee kaikki ne lukuisat tähdet, jotka loistavat kauniina mustaa taustaansa vasten.
”Puoltakaan en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan: Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.”
-Juha Tapio-
Sini Kirvesmäki,
koulutettu kokemusasiantuntija, sosionomi (AMK)
Disso ry:n hallituksen jäsen 2025
Olethan lukenut Sinin aikaisemman blogikirjoituksen ”Särkynyt enkeli – sirpaleista voi syntyä jotain uutta ja arvokasta”?
