Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Pirjo Lehtovuori tutki psykologian väitöskirjassaan psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitystä psykoterapian tuloksellisuuteen. Psykoterapeuteissa on eroja ja yleensä ne vaikuttavat psykoterapiasta koettuun…...
6 helmikuun, 2018

Kuva: Seija Hirstiö

Teksti: Jonna Södervall – Väyrynen

Pirjo Lehtovuori tutki psykologian väitöskirjassaan psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitystä psykoterapian tuloksellisuuteen. Psykoterapeuteissa on eroja ja yleensä ne vaikuttavat psykoterapiasta koettuun hyötyyn. Auttajan ominaisuuksien arvioinnin soisi leviävän koskemaan koko sosiaali- ja terveysalaa. Auttajan koulutustaustalla on tietysti merkitystä, mutta auttajan persoonallisuustekijät vaikuttavat siihen, miten hän saa ammatillisen tietotaitonsa käyttöön hoitosuhteessa. Mielenterveystyössä esimerkiksi auttajan kyky empatiaan ja erillisyyteen sekä kyky olla läheisessä ihmissuhteessa ovat ratkaisevassa asemassa siinä, miten autettava kokee tulleensa kohdelluksi ja hoidetuksi. Hoitojärjestelmissä tapahtuva autettavan traumatisoituminen on tabu, joka odottaa rikkomistaan.

Ystäväni on opiskelemassa sosiaalialan koulutusohjelmassa. Hän kääntyi puoleeni opiskeluihinsa liittyvän tehtävän merkeissä. Opiskelijoilla oli opintojakso mielenterveystyöstä ja heidän tehtävänään oli opiskella kaikki aiheeseen liittyvät Käypä hoito-suositukset. Opintojaksoon liittyvänä kirjallisena tehtävänä opiskelijoiden piti valita kaksi erilaista mielenterveyden häiriöitä ja kirjoittaa essee siitä, miten esimerkiksi ahdistunut ihminen kohdataan. Kysyin, kuinka pitkä esseen tulisi olla? Useamman sivun mittainen. Ystäväni totesi, että hän on joko ymmärtänyt tehtävän täysin väärin tai sitten mielenterveystyö on niin mahdottoman vaikeaa, ettei hän pysty siihen. Inspiroivien keskustelujen jälkeen kehotin ystävääni kirjoittamaan esseevastauksensa, joka mahtuisi parille riville: ”Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä ihminen kohdataan samoin kuin muutkin ihmiset. Häntä tervehditään ystävällisesti, pyydetään astumaan sisään ja kysytään, mitä hänelle kuuluu. Työntekijän tulee olla valmis kuuntelemaan ja aidosti kuulemaan hänen vastauksensa.”

Missä vaiheessa auttamistyöstä tuli rakettitiedettä? Tapahtuiko se siinä vaiheessa, kun kaikki haluttiin saada listattua hoitosuosituksiin? Vai siinä vaiheessa, kun joku laski rahat ja haluttiin saada lisää tehoa ja kustannussäästöjä? Kun alettiin ihannoida näyttöön perustuvaa hoitamista? Miten tervehtimisestä ja lempeästä hymystä saataisiin näyttöön perustuva hoitokäytäntö? Aivan. Auttamistyössä on paljon sellaisia elementtejä, joita ei nähdä tarpeelliseksi kirjata suosituksiin eikä kaikkea, mitä kahden ihmisen välillä hoitosuhteessa tapahtuu, saada ehkä koskaan tutkittua sillä tavoin, että se kelpuutettaisiin lääketieteellisiin suosituksiin.

Hoitosuositukset ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä. Ne ovat asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Auttamistyötä tekevien tulisi kuitenkin muistaa, että hoitosuositukset eivät korvaa terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta, hoidosta ja kuntoutuksesta hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun tähän lisätään vakavan traumatisoitumisen aiheuttamien häiriöiden puutteellinen huomiointi diagnoosijärjestelmissä, tullaan tietynlaisen rakenteellisen ongelman äärelle. Miten saada asianmukaista hoitoa sellaiseen vaivaan, jota ei diagnoosijärjestelmien mielestä ole olemassakaan? Tähän on toivottavasti tulossa muutoksia lähitulevaisuudessa.

Toinen hankaluus tulee näyttöön perustuvan hoitamisen vaatimuksessa. En tarkoita, että terveydenhuollon pitäisi olla Villi Länsi, jossa kaikenlainen hoitamiseen verhoiltu toiminta olisi sallittua ja hyväksyttävää. Tarkoitan sitä, että vankkaan kliiniseen kokemukseen perustuvan hoitokäytännön soisi olevan yhtä arvokasta kuin vaikkapa niiden menetelmien, joiden tieteellinen tutkiminen on helppoa niiden yksinkertaisuuden vuoksi (esim. käsikirjoihin perustuvat strukturoidut hoitomallit). Olen huomannut, että nykyään autettavan on oltava sopiva johonkin tiettyyn kustannustehokkaaseen menetelmään, jotta hän olisi hyvä potilas. Mutta miten ihmeessä on voitu luoda strukturoituja menetelmiä, jotka sopivat kaikille ja auttavat kaikkiin vaivoihin? Tämä alkaa kuulostaa jo yliluonnolliselta.

Onko ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus vain pelkkää sanahelinää laatukäsikirjoissa? On tieteellinen fakta, että traumatisoitumisen aiheuttamissa seurauksissa on havaittavissa tiettyjä lainalaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Tämä antaa auttajalle tukevan teoriaperustan oman työnsä laadukkaaseen ja tehokkaaseen toteuttamiseen. Auttajan ei kuitenkaan pidä olla siinä illuusiossa, että hän jotenkin tietäisi paremmin tai voisi ylhäältä päin määritellä, mikä kenellekin on hyväksi. Autettavan itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Jos oikeasti halutaan huomioida ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, huomataan, ettei ole mahdollista laatia sellaista menetelmää, jonka muottiin kaikki sopivat. Jokin aika sitten erään sairaanhoitopiirin uutislehdessä suositeltiin nettiterapioita. Nämä nähtiin erityisen hyvinä siksi, että etäyhteyden turvin ”turha empatia karsiutuu pois hoitosuhteesta”. Tässä esimerkissä tulee näkyväksi nykypsykiatrian koventuneet arvot, joiden pohjalta ei suinkaan saada aikaiseksi laadukkaampaa hoitamista. Eikä edes niitä kustannussäästöjä pitkällä aikavälillä.

Psykiatria on lääketieteen erikoisalana siinäkin mielessä erityislaatuinen, että laadukas ja turvallinen hoitaminen tapahtuu tasavertaisessa ihmissuhteessa. On todennäköistä, että kirurgilla on parempi tietämys oman erikoisalansa asioista kuin keskivertopotilaalla. Psykiatriassa näin ei kuitenkaan välttämättä ole ja auttajan tulisi sietää se. Traumapsykoterapeuttisessa työskentelyssä terapeutin rooli on mielestäni se, että auttaja auttaa ihmistä parantamaan itse itsensä. Tämä näkökulma tiputtaa auttajan jalustaltaan tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen autettavan kanssa, missä auttaja ei omista parempaa tietoa siitä, miten autettavan tulisi oma henkilökohtainen parantumiseen tähtäävä matkansa kulkea. Auttaja toki tarjoilee näkökulmia ja vaihtoehtoja, haasteitakin – antaa ammattitaitonsa autettavan henkilökohtaisen prosessin palvelukseen. Nykymaailmassa ei ole trendikästä antaa autettavalle tilaa ja kasvurauhaa yksilöllisyys ja ainutkertaisuus huomioiden. Mutta kun inhimillisyys jää auttamistyössä taka-alalle, hoitaminen voi muuttua kaltoinkohteluksi silmänräpäyksessä.

Kerroin alussa sosiaalialaa opiskelevasta ystävästäni. Hän oli pohtinut, pystyykö hän tähän työhön. Tämä on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Ammattitaidon syvää ydintä on tietää omat rajansa. Auttaja on se villi kortti, joka voi romahduttaa huolella rakennetun näyttöön perustuvan korttitalon. Jos auttajan henkilökohtaisia ominaisuuksia pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen, laittaisin tärkeimmäksi piirteeksi vahvan kyvyn itsereflektioon. Varhaista vuorovaikutusta koskevissa teorioissa vanhemman reflektiokyky nähdään erittäin keskeisenä tekijänä riittävän hyvän vuorovaikutussuhteen syntymisessä. Auttamistyössä on kyse samasta asiasta. Auttajan tulisi tohtia ja haluta kysyä itseltään säännöllisin väliajoin ”Pystynkö minä tähän työhön?”. Auttajan tulisi tohtia kuunnella ja aidosti kuulla oma vastauksensa. Kaikki eivät pysty kaikkeen eikä tarvitsekaan. Tätä työtä tekevät ne, jotka pystyvät tekemään sitä – tärkeintä on tietoisuus siitä, miten minä auttajana vaikutan toiseen ihmiseen. Tällä tavoin hoitamisesta tulee autettavalle turvallista. Turvallisuus on onnistuneen traumahoidon kivijalka. Hoitojärjestelmissä ihmiset traumatisoituvat niin kutsutun hoitamisen vuoksi. Tästä tulisi pystyä käymään reflektoivaa keskustelua.

Joku saattaa ajatella tätä lukiessaan, että mikä minä olen sanomaan auttajien ominaisuuksista yhtään mitään? En ole mitenkään erityinen. Olen täsmälleen yhtä epätäydellinen ja vajavainen kuin me ihmiset yleensä olemme. Teen joka päivä lujasti töitä sen eteen, että olisin turvallinen auttaja kaikille kohtaamilleni ihmisille. Traumailmiölle tyypillistä on välttely ja vaikeneminen. Ne eivät kuitenkaan edistä hyvien hoitokäytäntöjen kehittämistä eivätkä autettavien kokemusta turvallisuudesta. Vastalääkkeenä vaikenemiselle ja välttelylle toimivat esimerkiksi häpeän käsittely ja puheeksi ottaminen, joiden avulla kyetään ottamaan vastaan autettavien omakohtaiset kertomukset kokemuksistaan hoidon piirissä ja ohjaamaan nykypsykiatriaa kohti turvallisia hoitokäytäntöjä.

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

LÄHDE:

Lehtovuori, Pirjo: Psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitys psykoterapiassa ja niiden vaikutus tuloksellisuuteen identiteettihaastattelun perusteella. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 602.  http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7310-0

 

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 30.1.2018 dissociation.fi sivustolla

Lisää kirjoituksia ammatilaisilta

Kompleksinen trauma: 12 periaatetta traumasta toipumiseen kehollisen kokemuksen avulla

Kompleksinen trauma: 12 periaatetta traumasta toipumiseen kehollisen kokemuksen avulla

Traumaattisia tapahtumia sattuu monenlaisissa tilanteissa. Traumaattiset tapahtumat voivat järkyttää, musertaa ja lamauttaa äkisti, ja niistä voi aiheutua elinikäisiä psykologisia ja fysiologisia traumaoireita.

Koska vaaran ja ahdistuksen kokemukset ovat trauman olennaisia osia, traumasta toipuminen psykoterapian avulla vaatii paljon uskoa ja luottamusta.  Potilaan on tärkeää voida uskoa siihen, että traumakokemuksen aiheuttamasta kärsimyksestä voi parantua. Toimiva hoitosuhde psykoterapeutin kanssa perustuu luottamukseen. On myös tärkeää uskoa, että lopputuloksesta huolimatta traumatyö on tekemisen arvoista.

Tämä artikkeli perustuu Peter Levinen vuonna 1997 julkaistuun inspiroivaan kirjaan. Oma lähestymistapani trauman hoitoon on muodostunut mm. Levinen työn pohjalta.

Traumakokemuksille altistuminen vaikuttaa ihmisiin hyvin yksilöllisesti. Pähkinänkuoressa traumaoireet syntyvät, koska hermosto käsittelee menneisyyden traumakokemusta kuin se olisi edelleen vallitseva vaaratilanne. Trauman vuoksi harmittomat tilanteet voivat laukaista ahdistuksen tunteita. 

lue lisää

Liity yhdistyksen jäseneksi!

Copyright © 2024 Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry