Jos yhtenäistä kokemusta minuudesta ei ole, matka oman mielen sisälle voi olla suunnattoman pitkä. Hän tarkkailee itseään yhä enemmän ja rohkaistuu muistelemaan lapsuuttaan. Ihan lähellä – hänen omassa kehossaan – sijaitsevat kivut ovatkin outoja ja vieraita. Lapsuuden tapahtumat ovat valovuosien takana, avaruuspölyn himmentämiä. Hän pohtii terapeuttisen suhteen luonnetta ja aiempaa terapiakokemustaan. Hän uskaltautuu luottamaan uudelleen ja laulaa mielessään: ”I must have done something good.”
Olen tarkkaillut itseäni tunnistaakseni potentiaalisen dissosiaatiohäiriön piirteitä. Olen samaa miettien yrittänyt myös muistella lapsuuttani. Oudot kivut ovat selvä juttu, enkä ole niiden vuoksi vuosikymmeneen ajatellutkaan käydä lääkärissä. Ne ovat osa minua, tällä hetkellä fyysistä ja henkistä energiaa valtavasti kuluttava osa. Mielialojen ja tunnetilojen nopea vaihtelu on myös ilmeistä ja todella uuvuttavaa ja rasittavaa. Ahdistuspiikit ja hätätilat eivät pidä välipäiviä, ne lyöttäytyvät väsymyksen seuraan. Psykoottisilta tuntuvia harhaisia pakkoajatuksia, painajaisten sisällöistä ammennettuja hulluuksia minulla on ollut jo lapsena.
En tiedä, onko tämä mitenkään merkittävää tai kiinnostavaa, mutta kerron kuitenkin. Olen ajatellut, että välttelen niin paljon muistelemasta lapsuuttani, etten muista sitä. Olen nyt kuitenkin oikeasti yrittänyt muistella sitä. Kesälomapäivät mummoloissa ovat selkeitä. Osaisin kuvailla päiviämme siellä serkkujen kanssa. Siirryn muistelemaan arkea. Yritän saavuttaa siis ihan neutraaleja elämänvaiheita vailla viinankatkua. En näe kuin pieniä, kaoottisia hetkiä sieltä täältä, ihan pätkäinen koko aika. Se ei muodosta minkäänlaista jatkumoa. En osaa päätellä ikääni noissa muistamissani hetkissä millään vihjeillä. En muista, miltä sisaruksenikaan näyttivät tai minkä ikäisiä he olivat. Vanhemman sisareni ulkonäön tiedän rippikouluiässä, koska siitä on valokuva. Muistan katsoneeni ainakin kerran televisiosta Napakymppiä. En liene katsonut sitä vuositolkulla. Minun on täytynyt käydä koulussa säännöllisesti, mutta muistan sieltäkin vain yksittäisiä tapahtumia ”ei minkään ikäisenä”. Minulla oli kavereita, mutta en muista, miten vietimme aikaa sisällä. Pelasimme pesäpalloa pihapiirin lasten kanssa, sen muistan hyvin. Myöhemmin aloitin koripallon. Luin paljon, senkin muistan. Siinä on minun lapsuuteni arki yläasteikäiseksi: pelasin pesäpalloa ja koripalloa, luin, kävin ainakin parina päivänä koulussa ja katsoin ainakin kerran Napakymppiä. Naurattaa jotenkin hysteerisesti, vaikkei tuo tunnu mitenkään mukavalta.
Terapian ja terapeutin suhteen päädyin mielestäni ainoaan järkevään ratkaisuun. En lähde etsimään traumaterapeuttia. Tarvitsen terapiaa kipeästi ja juuri nyt. Saavutin kuin saavutinkin todella turvattoman ja yksinäisen olon, olipa yllättävää. Minulla ei ole tällä hetkellä voimavaroja lähteä rakentamaan uutta terapiasuhdetta, en pystyisi antamaan sille edes mahdollisuutta. Pelästyn kaikkea ja näen kummajaisia kaikessa ja kaikkialla, vaikka tiedän niiden kumpuavan omasta mielestäni. Kelan tukemaa terapiaa haetaan tai siis haettiin jo nykyiselle terapeutilleni. Hän sanoi valitsevansa jonkun sopivan traumaterapiakoulutuksen, ja pyrimme helpottamaan ja vakauttamaan oloani käytössämme olevilla työkaluilla. Terapeuttini muistutti ja painotti myös sitä, että minulla on oikeus ja mahdollisuus milloin tahansa vaihtaa terapeuttia, ja hän lupasi kertoa rehellisesti, mikäli kokee olevansa kanssani neuvoton. Pidän terapeutistani todella paljon ja koen hänet turvalliseksi.
Muistelin päätökseni tueksi edellistä terapeuttiani, jolla on VET-traumaterapiakoulutus, emdr-koulutus ja käsittääkseni valtavasti tietoa. Tämä oli loppusuoran tapaamisiamme. Veljeni oli kuollut hiljattain. Olin lähettänyt veljeni kuolinpäivänä tekstiviestin terapeutilleni tapahtuneesta, vaikka pohdin sitä laittaessani, mahtaako se olla hänen mielestään soveliasta. Yllätyksekseni hän vastasi viestiini, että voisin soittaa hänelle tiettyyn kellonaikaan. Soitinkin. Terapeutti sanoi, ettei ehdi puhua nyt pitkään, asiakas odottaa. Puhelu kesti ihan vähän aikaa, enkä sittemmin puhunut veljestäni. Saatoin mainita kyllä jotain hautajaisiin liittyvää. En olisi halunnut mennä terapiaan, koska en pystynyt puhumaan veljestäni, enkä oikein muuta miettinyt. Kerroin kai päivieni konkreettisista tekemisistä, taisin tehdä sitä kaksi vuotta, en muista. Kuitenkin tuollaisessa tilanteessa, jossa muistan vain ja ainoastaan miettineeni mahdollisuuksiani selvitä veljeni kuolemasta, terapeutti piirsi paperille ympyröitä, joihin kirjoitti sisälle ANP ja EP. Siinä oli ensikosketukseni rakenteelliseen dissosiaatioon. En ottanut sitä vastaan. Voisin oikeastaan kirjoittaa kaikki terapiasta muistamani lauseet, niitä on kymmenkunta. Kolme ensimmäistä lausetta liittyvät ensimmäiseen tapaamiseen, jälkimmäiset loppusuoraan.
Kysyin mahdollisuudesta kirjoittaa puhumisen tukena.
— Kyllä niitä kirjoituksia jotkut asiakkaat tuovat mukanaan, mutta minun mielestä asioista täytyy puhua.
Kysyin, onko terapeutillani lapsia.
— On.
Hiljaisuus. Selvästi kielletty puheenaihe.
Kerroin, että taannoisen terapeutin kanssa tavaksemme tuli hyvästellä lähtiessä halaamalla. Kysyin, koskeeko terapeuttini asiakkaisiinsa.
— Tuota kysytään aina välillä, ja vastaan siihen, että voin tarjota käteni.
Kättelin terapeuttiani ensimmäisellä ja viimeisellä tapaamisella, eikä olisi tullut mieleenkään koskea muuten, se olisi ollut todella vaivaannuttavaa. Olisinpa ymmärtänyt jo ensimmäisellä tapaamisella, ettei tuo terapia voi onnistua. Tänä päivänä tietäisin sen ihan varmasti jo noiden lauseiden perusteella.
Vuorovaikutustamme terapian loppusuoralta:
Totesin, että koen lähes mahdottomaksi puhua veljestäni terapeutilleni.
— Kieltämättä puhut siitä aika vähän ottaen huomioon, että veljesi tappoi itsensä.
Laskin pelanneeni koripalloa yli kymmenen vuotta, se oli tärkeä harrastus ja joukkuekaverit olivat läheisiä.
— Aika erikoista. Sinun kaltaisten ihmisten on yleensä vaikeaa sitoutua pitkäksi aikaa mihinkään.
Kerroin varanneeni ajan psykofyysiseen fysioterapiaan.
— Ethän sinä osaa rentoutua.
Peruin ajan.
Sanoin, etten koe hyötyväni terapiasta, enkä halua jatkaa sitä.
— Jos et käy terapiassa neljää tai viittä vuotta, kohtalosi tulee aina olemaan se, että pienenkin vastoinkäymisen kohdatessasi suistut raiteiltasi.
Totesin, että minulla on sellainen tunne, ettei terapeuttini pidä minusta.
— En ole sanonut, ettenkö pitäisi sinusta.
Terapeutti nauroi minun kuulleni ääneen yhden ainoan kerran, eikä sanomiseeni liittynyt silloin omasta mielestäni mitään huvittavaa. Minua ei naurattanut terapiassa oikeastaan mikään, eikä se ole minulle mitenkään luonnollista. Nuo kaikki lauseet nousevat yhä mieleeni jotenkin kammottavina, en tiedä synnyttävätkö ne ulkopuolisessa lukijassa minkäänlaisia tunteita. Enemmän omaan kokemukseeni taitaa tosin vaikuttaa se ahdistunut olo, minkä kanssa tuota terapiaa kävin. Sellainen traumaterapia, olenpa onnekas selvittyäni siitä. Pelkään terapeuttia vieläkin, joskus hän käy unissanikin.
Ajattelen edellisessä terapiassa yrittäneeni olla sellainen kuin terapeutti halusi minun olevan, ihan kuin aikoinaan olin kotonani. Ahdistavaa. Nykyiseltä terapeutiltani pyysin kertaalleen anteeksi, että olen niin hankala. Sinä saat olla tasan tarkkaan sellainen kuin sä olet, terapeutti vastasi. Niin saankin. Hän yllättää minut lähes jokaisella tapaamisella kumoten terapiaan liittyviä pelkojani yksi kerrallaan. Niitä ei taida enää edes olla. Hän ei laskisi matkaan ensimmäistäkään noista kertomistani lauseista, eikä toimisi missään tilanteessa kuten edeltäjänsä.
Lääkärini rauhoitteli minua toteamalla, että kaiken perusta on turvalliseksi koettu terapiasuhde, ja sehän minulla on. Kaikki terapeutit ovat tietoisia dissosiaatiosta puolustusmekanismina. Koen ja tunnen vahvasti, että sekä lääkäri että terapeutti haluavat ja toivovat parastani. Molemmat ovat suorasanaisia, lempeitä ja minua vanhempia – turvallisia ominaisuuksia. He ymmärtävät kamppailuni, ja jaksavat rauhoitella minua toteamuksilla, joita uskoisin heidän pitävän itsestäänselvyyksinä. He saavat minut tuntemaan itseni normaaliksi, eivätkä kyseenalaista järjenjuoksuani. Tuota samaa sinäkin teet, ja olen siitä sinulle valtavan kiitollinen.
Kerron pari lääkärini kommenttia, jotka rauhoittivat minua suuresti. Kuvailin hätäännyttäviä ahdistuskohtauksiani, joita olen saanut tarkkaillessani itseäni dissosiaatiohäiriösilmälaseillani. Minulle on alkanut valjeta, miten heikosti hahmotan aikaa nykyhetkessä, ja tiedostan muistamattomuuteni liittyen elämänvaiheisiin menneisyydessä kuten kerroin.
— Sehän on ihan selvää, ettet voi muistaa asioita. Et tietenkään voi muistaa. Jos on ihan järjettömän paha olo ja voimat tarvitaan selviytymiseen, ei ole tarkoituksenmukaista tallentaa sitä muistiin. Ei sun tarvi
muistaa, miten voit viime tapaamisella tai milloin se oli. Se lukee mulla täällä ylhäällä juuri siitä
syystä, ettei tarvitse muistaa.
Toinen rauhoittava kommentti liittyy häpeäntunteeseen, joka niin kovin herkästi aktivoituu mielensisäisistä reaktioistani, kun huomaan lapsellisen ajatteluni ja samalla muistan oman ikäni. Et sinä hätääntyessäsi olekaan aikuinen, sinun sisälläsi oleva lapsi on silloin vuorossa. Samalla hän kuitenkin pitää minua hyvänä äitinä ja pätevänä ammatissani. Eihän minun tuolla lääkärillä tarvitsisi säännöllisesti käydä, koska ei ole mitään lääkitystä ja lausunnot ovat kunnossa. Haluan kuitenkin käydä siellä. Lääkäri on ottanut kohdallani aktiivisemman roolin kuin kukaan aiemmin tuntemistani lääkäreistä. Hän sanoo tapaavansa minut mielellään ja osoittaa pitävänsä minusta, sitä ei tarvitse epäillä.
Ymmärrän, että kokemukseni ovat muokanneet uskomusjärjestelmäni kieroksi, ja tarvitsen korvaavia kokemuksia sitä suoristamaan. Kamalin ja ahdistavin haaste taitaa olla automatisoitunut ja nopea päättelyketju, jonka lopputulos on vakio: minä olen syyllinen. Se on kuin valtava tratti/suppilo, jonka torviosa eli tiedonkeruualue ulottuu kaikkialle, ja alaosa eli ulostulo on vain pieni piikki, josta mahtuu luikertelemaan näkyviin pelkkä oma syyllisyys. Tuohon sisältyy myös ajatus kaiken ansaitsemisesta. Olen paha, enkä ansaitse hyvää. Tasapainoisissa ystävyyssuhteissa tai parisuhteessakaan tuo syyllisyys ei tule niin herkästi, koska tiedän noissa suhteissa antavani jotain takaisin. Hoitosuhteet ovat tuosta syystä hankalia, olen sanonut siitä ennenkin. Ilmeisesti tarvitsen aina oikeutuksen hyvälle ololleni, ja päässäni alkaa soida The Sound of Music -pätkä, kun yritän pitää ja suoda itselleni hyvän oloni lääkäri- tai terapiatapaamisten jälkeen:
”Somewhere in my youth- or childhood I must have done something good.”
Kovin on äitelä kohtaus elokuvassa, mutta en ajattele sitä vaan kertosäkeen sanojen myötä tuota keinotekoista ansiota, joka oikeuttaa ottamaan tarvitsemansa tuki vastaan ilman omantunnontuskia. Onhan tuo hiukan hömppää.
— Olen pahoillani, että sinulla on noin huono kokemus traumaterapeutistasi. Myös terapia-alaan mahtuu erilaisia persoonia, ja kaikkien kanssa yhteistyötä vain ei synny. Itse näen terapiasuhteen olevan kuin ”lämmin syli”, josta käsin on turvallista käsitellä oman elämän kipupisteitä. Sinulla on nyt hyvä terapeutti ja lääkäri. Se on tärkeää. Tiedät keiden puoleen voit kääntyä. Sinä olet onnekas ja osasit nähdä terapeuttisi sopivuuden juuri sinulle.
