Yle julkaisi vuonna 2011 artikkelin ”Kaiken takana onkin trauma?”, jossa kerrotaan rakennusarkkitehti Jukka Lehtosen traumatarina sekä kokemuksia epäonnistuneesta hoitopolusta. Vuonna 2018, yli seitsemän vuotta myöhemmin, artikkeli on valitettavasti edelleen ajankohtainen. Myös Disso ry:n jäsenillä on vastaavia kokemuksia.

Mira Pelo / YLE 18.10.2011: Kaiken takana onkin trauma?

Traumatietoisuuden lisäämiseksi on tärkeää tehdä työtä, jotta vältytään vääriltä diagnooseilta. Traumatisoituneet saavat valitettavan usein vääriä diagnooseja, kuten tapahtui myös artikkelissa elämäntarinaansa avanneelle Jukka Lehtoselle. Hänen tarinansa alkaa jutussa näin:

”… Lehtosen kokemus on valitettavan yleinen traumatisoituneiden keskuudessa: varsinkaan rankkoja väkivallan ja hyväksikäytön kertomuksia ei uskota tai haluta kuulla liian ahdistavina.

Vuonna 1984 Lehtonen yritti ensimmäisen kerran sairastuttuaan kertoa, että hänen äitinsä pahoinpiteli häntä sadistisesti läpi lapsuuden. Pahaksi onneksi pöydän toiselle puolelle osui naispsykiatri, jonka maailmankuvaan sadistinen äiti ei mahtunut. Niinpä lääkäri kirjoitti diagnoosiksi ”borderline case” eli rajatilatapaus, ja epikriisiin, että potilas yrittää syyllistää äitiään ongelmistaan.

– Pahinta oli se, että se käänsi hoidon päälaelleen: minä aloin syytellä taas itseäni, vika onkin minussa.”

Vasta 2000-luvun alussa, sairaalajakson jälkeen, Lehtonen tapasi lääkärin, joka ymmärsi Lehtosen olevan pahasti traumatisoitunut ja totesi hoidon olevan retuperällä. Kun Lehtonen vihdoin tuli kohdatuksi ja nähdyksi, olisi toivonut, että hänen tarinansa olisi saanut onnellisen jatkon. Pysyvää hoitosuhdetta ei valitettavasti kuitenkaan päässyt syntymään.

Traumatisoituminen tulisi saada näkyväksi psykiatrisessa tautiluokituksessa ja diagnostiikassa

Yle:n jutun asiantuntijana esiintyi LT Klaus Lehtinen, joka toimi kirjoitushetkellä psykiatrian toimialajohtajana Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä. Hän toivoi, että tuolloin menossa olleen psykiatrisen tautiluokituksen ja diagnostiikan päivitystyössä huomioitaisiin trauma yhtenä keskeisenä ulottuvuutena. Jutussa tuotiin esille professori Readin työryhmän metatutkimus (2005), jota varten oli koottu yli 10 000 psykiatrista tutkimusartikkelia vuosilta 1872–2004. Tutkimuksen mukaan ainakin kahdella kolmesta psykoosiin sairastuneesta on traumatausta.

JL Herman, JC Perry ja BA van der Kolk (1989) puolestaan ovat esittäneet tutkimustietoa, jonka mukaan 87 prosentilla rajatilahäiriöpotilaista oli taustallaan vakavaa lapsuudenaikaista kaltoinkohtelua ja/tai heitteillejättöä. Vastaavaa näyttöä on löytynyt myöhemmin myös mm. MC Zanarinin (1998) työryhmän tutkimuksessa  ja MI Korzekwan (2009a, 2009b) työryhmien tutkimuksissa. Persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation teorian perusteella voidaan selittää niin väärin diagnosoituja psykoosin, skitsofrenian, rajatilahäiriön, kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuin ADHD/ADD:nkin tapauksia. Tätä käsittelemme lisää tämän artikkelin lopussa.


YLE:n artikkelin julkaisun jälkeen trauma ei kuitenkaan ole saanut – Disso ry:n ja monen trauma-asiantuntijan mielestä – riittävän merkittävää roolia ainakaan DSM-5 (American Psychiatric Association. Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, 5. painos) -tautiluokituksessa. Miten tähän päädyttiin? Kathy Brous kertoo esimerkin Aces Connection (Adverse Childhood Experiences) -nettisivustolla:

Ehdotus uudeksi diagnoosiksi trauma-asiantuntijoilta – kehityksellisen trauman häiriö

Kathy Brous / ACEs Connection 5.7.2018 – Developmental trauma – what you can’t see…

Jäljet kehossa (The Body Keeps the Score 2014, ilmestynyt suomeksi 2017, suom. Teija Hartikainen, Viisas Elämä oy) on ollut kolme vuotta peräkkäin maailman myydyin psykiatrian alan kirja. Kirjan kirjoittanut psykiatri (MD) Bessel van der Kolk yritti kollegoineen vakuuttaa yhdysvaltalaiset tautiluokitusten päivittäjät uudesta diagnoosista. Tätä traumojen merkityksen tieteellisen todistusaineiston pohjalta huomioivaa diagnoosia he kutsuivat nimellä kehityksellisen trauman häiriö (developmental trauma disorder, DTD). Neuropsykologian tutkija Allan Schore, joka on tehnyt merkittävää työtä kiintymyssuhteiden parissa, kuvaili jo aiemmin DTD:tä “vuorovaikutukselliseksi traumaksi, [varhaisissa] ihmissuhteissa tapahtuvaksi traumaksi”. Bessel van der Kolk listaa DTD:n oireita, jotka ovat ihmissuhteisiin liittyviä ja kroonisia: kyvyttömyys keskittyä tai säädellä tunteita, krooninen viha, pelko ja ahdistus, itseinho, aggressio ja itsetuhoinen käytös. Nämä Schoren ja van der Kolkin kuvaamat DTD:n piirteet mahtuvat harvoin PTSD-diagnoosin (post-traumatic stress disorder) alle, joka syntyi viisi vuotta Vietnamin sodan jälkeen kattotermiksi sodasta palanneiden sotilaiden kokemille psyykkisille ongelmille ja häiriöille.

Vuonna 2012 Yhdysvaltojen kansallinen lasten traumaattisen stressin verkosto (The National Child Traumatic Stress Network, https://www.nctsn.org) jätti van der Kolkin johdolla Yhdysvaltojen psykiatriselle yhdistykselle, APA:lle (American Psychiatric Association), DTD:tä dokumentoivan aineiston, joka pohjautui verkoston keräämään 200 000 lapsen aineistoon. Bessel van der Kolk puhui lisäksi kansalliselle osavaltioiden mielenterveysjohtajien yhdistykselle (National Association of State Mental Health Directors), joka hoitaa 6,1 miljoonaa potilasta vuodessa käyttäen 29 miljardin dollarin budjettia. He kirjoittivat APA:lle suosituskirjeen DTD:n lisäämiseksi DSM-5:een. APA kieltäytyi ja julkaisi DSM-5:n kesäkuussa 2013 ilman mainintaa kehityksellisestä traumasta. 

Bessel van der Kolk ja APA kiistelivät DTD:stä

Bessel van der Kolk kritisoi myöhemmin Yalen yliopistolla pitämässään puheessa APA:a:

Van der Kolk toteaa APA:n kysyneen DSM-5:ää valmistellessaan vain kaksi lasten traumoihin liittyvää kysymystä: ”1. Voimmeko olettaa, että elämä oli ihan hyvää kasvaessasi? ja 2. Oliko kukaan perheestäsi huumeriippuvainen tai alkoholisti?” Hän jatkoi:

”Selkeästi ammattikuntamme haluaa olla välittämättä sosiaalisista tosiasioista ja tutkia geenejä tai biologisia toimintoja – koska jos todella ottaisimme selville, miten ympäristö muovaa aivoja, joutuisimme hyvin vaikeisiin tilanteisiin”.

Bessel van der Kolk, psykiatri, MD

Itse asiassa APA:n lähettämä kielteinen vastaus sisälsi verhoiltua kritiikkiä DTD-aineistossa viitattuja ACE Study (adverse childhood experiences eli haitalliset lapsuuden kokemukset) -tutkimuksia kohtaan: APA kielsi, että lapsuuden haitalliset kokemukset olisivat ”oleellinen” ongelma.

Bessel van der Kolk luki APA:n vastauskirjeen ääneen Yalen luennollaan, eikä säästellyt sanoja sitä kommentoidessaan:

APA: ”Konsensus [kokouksessamme] oli, että todistusaineistoa oli yksinkertaisesti liian vähän DTD:n sisällyttämiseksi DSM-5:een. Ei ole yhtään julkaistua tapausta lapsista, joilla olisi tämä häiriö.”

Bessel van der Kolk: “Ei, koska sitä [DTD:tä] ei ole oppikirjoissa!”

APA: “Käsitys siitä, että lapsuuden haitalliset kokemukset johtaisivat oleellisesti kehityksen heikentymiseen, on enemmän kliinistä intuitiota kuin tutkimukseen perustuva tosiasia.”

Bessel van der Kolk: “Me toimitimme 200 000 lapsen tietoihin perustuvan aineiston osoittaaksemme DTD-diagnoosimme todeksi.”

APA: “Esitettyjä väittämiä ei voida tukea prospektiivisin tutkimuksin [etenevä tutkimus, seurantatutkimus, jossa tutkittavaa ihmisryhmää (kohorttia) seurataan siinä mahdollisesti ilmenevien sairaustapausten tai annetun hoidon tehon osalta].”

Bessel van der Kolk: ”Itse asiassa, kyllä voidaan.”


Persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation teoria tarjoaa selitysmallin väärille diagnooseille

Persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation teorian perusteella voidaan selittää niin väärin diagnosoituja skitsofrenian, rajatilahäiriön, kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuin ADHD/ADD:nkin diagnooseja. Tästä on kirjoittanut mm. psykoterapeutti Janina Fisher kirjassaan Healing the Fragmented Selves of Trauma Survivors: Overcoming Internal Self-Alienation (Routledge 2017). Alla on lyhentäen lainattuna osa Janina Fisherin tähän ongelmaan liittyvästä kuvauksesta:

Persoonallisuuden rakenteellisen dissosiaation teoria on mm. neurobiologisen tutkimusaineiston pohjalta rakennettu teoria. Siinä ajatellaan, että lapsuuden kiintymyssuhteissa tapahtuvissa traumatisoitumisissa lapsi, joka ei pärjäisi itsenäisesti maailmassa, vaan tarvitsee huoltajiaan, joutuu hylkäämään osia itsestään sekä näiden osien kantamat kielteiset tunteet omia huoltajia kohtaan. Näin tapahtuu, jotta lapsi kykenee yhä rakastamaan huoltajiaan.

Yksinkertaisimmillaan tällaisen itsestään vieraantumisen voi selittää vasemman, verbaalisen aivopuoliskon, ja oikean, kehollisemman ja tunteellisemman aivopuoliskon, erillään pitämisen kautta. Sen sijaan, että aivopuoliskojen välille kehittyisi ihmisen kasvaessa elämäntilanteisiin sopeutumista yhä paremmin tukevaa integraatiota, ne pysyvät traumaattisina tallentuneiden kokemusten välttelemiseksi erillään. Tällöin vasemmasta, verbaalisesta ja loogisesta aivopuoliskosta, tulee enemmän aivojen ”arkielämää jatkava osa”, joka ei ei ole tietoinen traumoista. Oikeasta aivopuoliskosta, joka on enemmän yhteydessä fyysiseen eloonjäämiseen liittyviin vaistoihin, tulee puolestaan ”traumoihin liittyvä osa”.

Jakautumisesta tulee kroonisesta ja toistuvasta traumatisoitumisesta johtuen vielä monimutkaisempaa: eloonjäämisvaistoihin, joihin on vahvemmat yhteydet oikealla aivopuoliskolla, kuuluu monenlaisia toimintoja: taisteleminen ja valppaus, pakeneminen, jähmettyminen ja pelon tunne, alistuminen ja häpeän tunne, kiinnittyminen, avun hakeminen huoltajalta ja tarvitsevuus. Myös nämä toiminnot jäävät integroitumatta kokonaiseksi persoonallisuudeksi. Sen sijaan ne tuntuvat ”arkielämää jatkavasta osasta” vierailta.

Ihmisen triggeröityessä dissosioituneet osat ohjaavat traumatisoitunutta ihmistä toimimaan ja tulkitsemaan maailmaa: tunnemme ja käyttäydymme ehkä vain tuon eloonjäämisvaiston ”silmälasien” kautta. Se ei ole kosketuksissa koko persoonallisuuden voimavaroihin ja erilaisiin näkökulmiin ennen terapian tai muun avun tuomaa tukea. Jos mielenterveyttämme ja persoonaamme arvioidaan ilman traumatietoisuutta silloin, kun olemme edellä kuvatuissa mielen ja kehon tiloissa, saatamme saada ainakin osittain väärän diagnoosin. Samalla saatamme, nykyisiä hoitokäytäntöjä sovellettaessa, jäädä ilman traumojemme hoitoa.

Kuvassa 1 on esitetty, miten rakenteellinen dissosiaatioteoria antaa mallin ymmärtää voimakkaat reaktiot dissosiaatio-oireina. Janina Fisherin suosittelemassa hoitokäytännössä oletetaan kaikkien nykytilanteeseen nähden voimakkaiden reaktioiden olevan peräisin persoonallisuuden osista. Terapeutin tulisikin rohjeta uteliaasti kysyä ihmisen elämää koskevia yhä syvemmälle meneviä kysymyksiä – traumaterapeutti Kathy Steelen sanoin ”pyhiä kysymyksiä”. Tätä kautta esimerkiksi itsetuhoisuuden, syömishäiriön, paniikkikohtausten, masennuksen tai epätoivoisen tarvitsevuuden alkusyyt ihmisen elämäntarinassa saattavat alkaa hahmottua. 

Kuva 1. Dissosioituneiden osien tunnistaminen niiden roolin perusteella. (Lähde: Kuva 4.2. Janina Fisher, Healing the Fragmented Selves of Trauma Survivors. Overcoming Internal Self-Alienation, Routledge 2017. Kääntänyt Antti Leskelä.)

Loppukaneettina:

Tehtävää siis riittää ennen kuin traumojen merkitys on täysin yleisesti tiedostettu ja huomioon otettu. Edistäkäämme, niin Disso ry:n jäsenet, läheiset ja ammattilaiset, yhdessä #traumatietoisuus-asiaa, sillä #traumastavoitoipua .


Muut lähteet:

Lapsuusiän kaltoinkohtelu ja/tai heitteillejättö ja myöhempi rajatila-diagnoosi:
http://psycnet.apa.org/record/1989-29555-001 (abstrakti)
https://www.researchgate.net/publication/20226009_Childhood_Trauma_in_Borderline_Personality_Disorder (koko artikkeli)

Bessel van der Kolkin kirjan myyntitiedoista:
http://besselvanderkolk.net/curriculum-vitae-of-bessel-van-der-kolk-md.html

Prospektiivisen tutkimuksen  määritelmä:
https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ltt02754