Dissosiaatiohäiriö ei sovi järjestelmään

...

Dissosiaatiohäiriö ei sovi järjestelmään

 

”Ei se ole järjestelmän vika, ettei sulle ole sopivaa hoitoa.” Se on siis minun vikani, ei sitä voi mitenkään muuten tulkita, eihän? Minä olen siis itse syypää siihen, että traumataustani on tehnyt minusta tällaisen. Sama melkein kuin sanoisi, että olen itse syypää traumoihini.

Näin unen kuolleesta lapsesta

Heräsin elokuisena sunnuntaiaamuna outoon uneen. Siinä oli kuollut tyttölapsi. Nousin hämilläni ja hiukan pahoinvoivana, ja yhtäkkiä olin varma, että minä olen lapsena surmannut tuon näkemäni tytön. Olin kauhuissani! Hiljalleen sain koottua mieleeni nousseista kuvottavista välähdyksistä jonkinlaisen kokonaisuuden. Enää en ollut ihan varma, olinko ollut vain passiivisesti mukana tuossa kauheassa tapahtumassa vai olinko ihan aktiivinen osallistuja. Minun on täytynyt olla tapahtuma-aikaan 7–10-vuotias. Muistin käyneeni poliisiasemalla kuulusteluissa isäni kanssa, ja saattoi siinä olla lastensuojelukin mukana. Selasin nettiä tuskaisena yrittäen löytää etsimäni. Mietin, pitäisikö minun soittaa poliisilaitokselle vanhaan kotikaupunkiini ja mihin yksikköön. Oksensin parikin kertaa päivän aikana, ja iltapäivällä pakotin itseni soittamaan porukoilleni. He olivat kummissaan. Ei täällä ole koskaan tapahtunut mitään sellaista, ei edes koko lähiössä tai koko kaupungissa. Kyselin tietyistä esineistä kuten peileistä, kasseista ja kaapeista kahdenkymmenenviiden vuoden takaisessa asunnossamme. Isäni vastasi mihin pystyi, ja huomasin omien todisteideni käyvän vähiin. Jos olisin ollut rauhallisempi, olisin huomannut jo googletellessani alaikäisenä tehtyjen henkirikosten selvittelykäytäntöjä, että tarinani muuttui koko ajan mielessäni. Rauhoituin. Minulla oli tuona päivänä nestehukka ja katsoimme illalla tv:stä raa’an väkivaltaisen elokuvan. Siksi mieleni teki tepposet. Se oli silti minulle totta, täysin totta! Tuosta päivästä lähtien tunnen kulkeneeni köysi taskussani, varmuuden vuoksi.

Kolmen viikon kuluttua mieleni tarjosi toistamiseen tuota kauhukuvaa kuolleesta lapsesta, ja päädyin etsimään netistä selvittämättömiä henkirikoksia. Olin siihen mennessä pähkäillyt, että näkyni on täytynyt olla toistuva uni lapsuudessa, jota en ole kenellekään kertonut, ja uskon niin vieläkin. Aloin pelätä psykoosisairautta ja hakeuduin matalan kynnyksen mielenterveys- ja päihdekeskuksen ensiohjaukseen.

Heimoneuvoston vanhimmat tupruttelevat piipuillaan

Ensiohjauksen vastaanottava sairaanhoitaja kyseli ja kirjasi taustatietoja. Hänen vieressään istui miespuolinen kandi tai joku muu opiskelija, jonka läsnäolon ohitin. Aiemmin kirjattuja psykiatrisia diagnooseja olivat vaikea-asteinen masennus sekä pitkittynyt traumaperäinen stressihäiriö. Näiden taustalla on pitkäaikainen seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena. Lapsuuden perheväkivallasta, alkoholismista tai emotionaalisen tuen puutteesta kukaan ei ollut koskaan kysynyt, joten siitä ei ole kirjauksia. Olin saanut hoitoa yleissairaalapsykiatrisella osastolla kuusi vuotta aiemmin. Traumapainotteista psykoterapiaa sain osastojakson jälkeen kaksi vuotta, ja jakso oli päättynyt lähes neljä vuotta aiemmin. Kerroin lopettaneeni terapian, koska minun ja terapeutin välille ei syntynyt luottamusta. Sen sijaan aloin lopulta pelätä terapeuttiani. Traumaattisia kokemuksia jaksolla ei käsitelty. Ajattelin ja päätin tuolloin, etten enää koskaan hakeudu hoitoon traumaattisten kokemusteni vuoksi. Pärjään paremmin ilman mielenterveyden asiantuntijoita, jotka saavat minut hätääntymään enemmän ja voimaan huonommin. Psykoottiset oireet olivat kuitenkin ylivoimaisia, enkä alkuun osannut niitä edes traumataustaani yhdistää. Lääkehistoriani on mittava, enkä ole säännöllisestä lääkityksestä koskaan hyötynyt. Viimeiset neljä vuotta olivat kuluneet lääkkeittä. Päivystävä lääkäri tuli käymään vastaanotolla ja kirjoitti varmuuden vuoksi Ketipinor-reseptin. Sairauslomaa en halunnut, vaikka vaativasta työstä suoriutuminen oli univaikeuksien vuoksi jo hankalaa. Pidin työssä pysymistä erittäin tärkeänä. Olin itseeni lähes tyytyväinen selvittyäni kolmen uuden ihmisen kohtaamisesta vastaanotolla. Jäin odottamaan yhteydenottoa.

Kaupungin arvioivaan psykiatriseen yksikköön pääsi varsin nopeasti, jo kahden viikon odottamisen jälkeen. Erikoistuva lääkäri oli miellyttävä. Täytettävien lomakkeiden pino oli raskas. Minua lähinnä huvitti yksikön toimintatapa, jossa erikoistuva lääkäri käy tiimissä konsultoimassa omien sanojensa mukaan yksikön senioripsykiatreja asiakkaidensa diagnooseista, lääkkeistä ja hoidoista. Minulle syntyi mielikuva heimoneuvostosta, jossa kylän vanhimmat piippuaan tuprutellen tekevät savumerkkejä, joista löytyvät universaalit ja yksilöihin sovellettavat totuudet. Miten muuten voisi asiakasta näkemättä ja kuulematta tietää, mikä tälle on parasta hoitoa? Lääkevastaisuudestani huolimatta lupasin kokeilla tarjottua valmistetta ahdistuneisuuden lievittämiseen. Vatsani ei kestänyt lääkettä. Työni edellyttää paljon autolla ajamista, enkä uskaltanut syödä ennen työpäivän päättymistä. Syöminen oli helpointa unohtaa kokonaan. Ahdistusoireet pysyivät, joskin voinnissa oli äärimmäistä vaihtelua jopa yhden vuorokauden sisällä. Paino laski huimaa vauhtia, ja kahdeksan viikon jälkeen sairausloma ja muutama päivä sairaalassa olivat välttämättömiä alhaisen painoindeksin ja nestetasapainon järkkymisen vuoksi. Sairaalassa kerroin tarinani neljälle uudelle ammatti-ihmiselle.

Psykiatrinen yksikkö tarjosi lääkärikäyntien lisäksi tiiviin, reilun kolmen kuukauden mittaisen keskustelujakson psykologin kanssa, ja koin hyötyväni siitä paljon. Pääsin ensimmäistä kertaa purkamaan traumaattiseksi muodostunutta psykoterapiaani. Keskustelun lisäksi harjoittelin psykologin ohjauksessa soveltavaa rentoutumista ja tietoisuustaitoja. Kirjoitin paljon. Se auttoi ahdistuneisuuden etäännyttämisessä, ja saatoin traumataustani paperille ensimmäistä kertaa niin kattavasti kuin sen muistin.

Yllättäen erikoistuva lääkäri siirtyi lyhyellä varoitusajalla toisaalle töihin. Ei voi mitään, onneksi psykologikäynnit jatkuivat. Puoli vuotta tuossa psykiatrisessa yksikössä alkoi olla täynnä, ja hyvin pian minulle ilmoitettiin siirrosta toiseen yksikköön. Miten he voivat tehdä näin? He sanoivat sen olevan harkinnanvaraista. Hoitoajoissa tehdään poikkeuksia, niin minulle sanottiin. Pysyn hengissä, kun saan käydä täällä. En halua uusia ihmisiä. En uskalla tavata enää uusia ihmisiä. Toleranssini uusien ihmisten suhteen on ylitetty jo moninkertaisesti. Heimoneuvostokäytäntö ei tuntunut enää lainkaan huvittavalta. Nuo mahti-ihmiset, ennustajaeukot, senioripsykiatrit, joita en ollut koskaan tavannut, olivat sitä mieltä, että minun tulee siirtyä toiseen yksikköön, koska en ole mitä ilmeisimmin lähiaikoina kuntoutumassa. Tunsin pyhää vihaa ja pelkoa noita mystisiä tossavaisia ja hakkaraisia kohtaan, jotka seikkailivat käyntiteksteissäni.

Traumaheimo ja diagnoosien kirjo

Minut siirrettiin toiseen psykiatriseen yksikköön ja vieläpä traumatiimiin. Se kuulostaa taustojani ajatellen täsmällisimmältä mahdolliselta paikalta. Ei se ole. Minut otti jälleen vastaan erikoistuva lääkäri saman lomakenivaskan kanssa, jonka olin edellisessä yksikössä ruksinut. Heimopössyttelyt edellisessä yksikössä tuottivat diagnooseiksi traumaperäisen stressihäiriön sekä määrittämättömän ahdistuneisuushäiriön, tai saattoi se olla sekamuotoinen ahdistuneisuus- ja masennustila. Sama tuli uudelleen arvioitua tässä traumoihin erikoistuneessa heimossa. Tiesin alusta lähtien lääkärin siirtyvän pian toiseen paikkaan, joten en edes yrittänyt pitää hänestä. Lääkärin nuori ikä ja puolihuolimattomat ilmaisut ahdistivat. ”Tästä ahdistuneisuustestistä tulee niin paljon pisteitä, että kyllä joku lääke olisi tärkeä aloittaa.” Niitä pisteitäkö sitten tainnutetaan rohdoilla, jotka saavat mahan sekaisin tai aiheuttavat lamaannuttavan väsyn? En ollut kuulemma vielä kokeillut kaikkia haittaprofiililtaan erilaisia lääkkeitä. Minulle riittivät ne haitat, joita olin parinkymmenen lääkkeen siivittämänä kokeillut.

Olisi pitänyt jättää kokonaan menemättä uuteen yksikköön. Olin niin tuskainen ja peloissani, etten olisi ehkä kestänyt siirtoa mihinkään, ja sitten vielä ilmoittivat saavani MIESpsykologin. Toki sain monenlaisia takaumia ensimmäisessäkin hoitoyksikössä tuon puolen vuoden mittaan liittyen hyväksikäyttökokemuksiin, mutta siirryttyäni traumatiimiin ja kuultuani minulle olevan varattuna miespsykologin käyntejä, menin suunniltani. Sain ihan uudenlaisen kauhukohtauksen, johon ajattelin ja toivoinkin kuolevani. Minä NÄIN setäni autotallissaan tämän tehtyä itsemurhan pakokaasulla. Näin serkkuni kuolleena ampumavälikohtauksen myötä kapakassa. Näin taannoisen käsipallojoukkuetoverini roikkumassa köydessä puun oksalla, tosin en tiedä, vastaako tuo mielikuva puusta todellisuutta. Näin lapsuuden naapuripariskunnan makaamassa asunnossaan miehen ammuttua ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Veljeni näin seisomassa raiteilla kädet ylhäällä selin lähestyvään junaan nähden. Tuo kuvakollaasi pyöri filminä silmissäni, makasin sängyllä ja katsoin itseäni vaatekaapin peiliovesta. Kasvoilleni nousi punaisia länttejä, ja näytin siltä kuin minua olisi kuristettu koko ajan tiukemmin. Katseeni oli silkkaa kauhua. Epämääräisesti huomasin rukoilevani, että minua joku auttaisi ja vapauttaisi tuosta kidutuksesta. En saanut liikautettua mitään kehoni osaa, kunnes vihdoin huomasin hengittäväni, veren kiertävän käsissäni, ja sain noustua ylös. Mieheni katsoi minuun pelästyneenä keittiössä. Kerroin kauhukohtauksestani päällisin puolin ja pyysin viemään minut hoitoon, jos vointini yllättäen heikkenisi. En ole eläessäni nähnyt tai koskettanut kuollutta ihmistä. Veljeni kuolemaa lukuun ottamatta en ollut muistanut noista kohtaloista ainakaan vuosikymmeneen ainuttakaan.

Peruin kauhukohtaustani seuraavana aamuna miespsykologille sopimani ajan. Muutaman päivän kuluttua yritin selittää lääkärille, että pelkkä ajattelu miespuolisen työntekijän vastaanotolle menemisestä saa oloni tuntumaan niin turvattomalta, etten koe siihen kykeneväni. Hän sanoi ymmärtävänsä ja kirjasi käyntitekstiini, etten halua miespuolista työntekijää tavata kuten oli suunniteltu, ja että olen tilanteeseen tyytyväinen. Sovitaan seuraava käynti kuukauden päähän. Tervetuloa suuren kaupungin psykiatrisen poliklinikan traumatiimiin! Turhauduin, hätäännyin ja raivostuin. Millä oikeudella lääkäri kirjaa minun olevan tilanteeseen tyytyväinen? Sanoin tarvitsevani tiivistä keskusteluapua. Tarvitsin sitä vielä puoleksi vuodeksi ennen kuin saatoin hakea uutta Kelan tukemaa psykoterapiajaksoa. Lääkäri totesi, että sitä on tarjottu, mutta en ottanut sitä vastaan. Sitten hän sanoi sanat, joita en unohda koskaan: ”Ei se ole järjestelmän vika, ettei sulle ole sopivaa hoitoa.”

”Ei se ole järjestelmän vika, ettei sulle ole sopivaa hoitoa.”

Se on siis minun vikani, ei sitä voi mitenkään muuten tulkita, eihän? Minä olen siis itse syypää siihen, että traumataustani on tehnyt minusta tällaisen. Sama melkein kuin sanoisi, että olen itse syypää traumoihini. Se on aika kurjaa ajatellen, että on tuon syyllisyyden tunteen kanssa jokusen kerran jo kuopan reunalla seissyt. Kuitenkin sama lääkäri väitti, että olen ihan oikeassa paikassa. Itseni ja oireiluni tuntien tuo järjestelmä ei sovi minulle lainkaan, ja se kävi toteen huonontaen vointini niin pohjalle, että en oikeasti uskonut selviäväni. Miksi laittavat noin kokemattomia ja nuoria erikoistuvia lääkäreitä etulinjaan aivan vieraan asian äärelle? Olin pahoillani, että hän joutui kohtaamaan minut.

Kerran kävin sitten vielä naispuolisella psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja päätin lopullisesti hoitoni julkisella puolella. Kokonaisvaltaisen pahassa olossa aistiyliherkkyydet astuvat mukaan kuvioon, ja pahoista hajuista tulee triggereitä. Oikein vereslihalla pelkään esimerkiksi oksennusrefleksini laukeavan, mikäli taakseni asettuu kassajonossa vahvasti tupakanhajuinen ihminen. Kovat äänet ovat tikareita. Olin todella huonovointinen ja jännittynyt mennessäni tapaamaan sairaanhoitajaa. Sillä sekunnilla, kun astuin vastaanottohuoneeseen ja haistoin siellä tupakan, tuntui koko tapaaminen kidutukselta. Huone muistutti vankilaa ja ihminen pahansuopaa noitaa. Olin käynnin suhteen täysin Omakanta-kirjauksen varassa, en muistanut siitä oikein mitään. Sairaanhoitaja oli kirjannut muun muassa, että potilas ei halua täyttää tarjottua BDI-kyselyä, kertoo täyttävänsä sen aamu- ja iltapalaksi. Eikö ole hulvaton yksikkö! Kiitän lämpimästi vääräleukaista teiniosaani, joka tuli avukseni. Onneksi käyntitekstissä luki myös, ettei potilas halua jatkaa hoitoa koko psykiatrisessa yksikössä.

Selviän ehkä sittenkin

Yksityiselllä sektorilla toimiva psykiatrini kirjoitti dissosiaatiohäiriödiagnoosin vailla ensimmäistäkään lomaketta, eikä hän ole kertaakaan suositellut säännöllistä lääkitystä. Löysin myös luotettavan ja turvallisen psykoterapeutin. Lisäksi kirjoitan säännöllisesti tukihenkilöni kanssa; kirjeenvaihtomme käsittää jo satoja sivuja. Olen kertonut dissosiaatiohäiriöstäni lähimmilleni. Verraton tukijoukkoni uskoo minuun silloinkin, kun en itse siihen pysty. Selviän ehkä sittenkin, toivun. Uskon eheytymisen olevan mahdollista. Olen työkykyinen ja minulla on hyvä sairauskuluvakuutus, joten pystyin hakemaan apua yksityiseltä puolelta. Miten käy niiden, joilla ei ole mahdollisuutta samaan?

(Kuvat: Pixabay)

Lisää Disso ry:n kirjoituksia

Uuden työntekijän tervehdys

Uuden työntekijän tervehdys

Olen Irene Palomino, Disso ry:n uusi järjestökoordinaattori ja haluan jakaa teille pienen kurkistuksen elämääni. Kotipesäni on tällä hetkellä Raahessa, missä jaan arjen puolisoni, esikoisemme ja pienen eläinlaumamme kanssa. Olen tiedonjanoinen ja innostun uusista asioista helposti. Eläimet, musiikki, tanssi ja huonekasvit ovat pysyviä asioita elämässäni. Ne antavat voimaa arjen keskelle ja pitävät minut jalat maassa.

lue lisää
Matalan kynnyksen keskusteluapua traumatisoituneille ja heidän läheisilleen

Matalan kynnyksen keskusteluapua traumatisoituneille ja heidän läheisilleen

Matalan kynnyksen henkilökohtainen keskusteluapu ja neuvonta traumatisoituneille ja heidän läheisilleen.
Keskusteluapuun voi varata ajan contact@disso.fi osoitteesta.

Tapaamiset järjestetään etänä zoom-alustan välityksellä.
Keskustelun tarkoituksena on olla vertaistukena, kuuntelijana ja antaa psykoedukaatiota traumatisoituneille ja heidän läheisilleen.
Traumoja tapaamisissa ei käsitellä.

lue lisää
Asiantuntija-chat Discordissa

Asiantuntija-chat Discordissa

Ensimmäisessä asiantuntija-chatissä Disson Discord-kanavalla torstaina 29.2. klo 17.00-18.00 Minka kertoo kokemustarinansa syrjäänvetäytyvästä ja syrjäytetystä nuoresta kohti osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Tarinassa keskitytään toipumiskokemukseen. Minka on koulutettu kokemusasiantuntija ja sanataideohjaaja. Kanavalla voit keskustella ja kysyä aiheesta.

lue lisää
Disso ry:n toimijoiden uudet nimet

Disso ry:n toimijoiden uudet nimet

Yhdistyksessä alettiin pyörittelemään syksyn alussa ajatusta siitä, että yhdistyksen vertaistukiohjaajille ja vertaisille olisi mukava olla jokin oma, yhteinen nimi. Yhteisen nimen käyttäminen voisi lisätä yhtenäisyyden tunnetta ja yhteishenkeä. Meille Disso ry:ssä on tärkeää, että kaikki yhdistyksen toimijat ovat mukana toiminnan kehittämisessä. Siksi pyysimmekin vertaistukiohjaajat mukaan ideoimaan sopivaa nimeä. Tämän jälkeen yhdistyksen jäsenet äänestivät nimiehdokkaista mieluisimmaksi Voimaheimolaisen.

lue lisää
Disso ry:n hallitustiimi 2024 esittäytyy

Disso ry:n hallitustiimi 2024 esittäytyy

Yhdistyksen syyskokous valitsee aina seuraavan kalenterivuoden ajaksi hallituksen jäsenet ja puheenjohtajan. Vuonna 2023 puheenjohtajana toimii Anu Miettinen. Hänen ja muiden hallituksen jäsenten esittelyt löydät tältä sivulta. Vuonna 2023 käynnistyi kolmivuotinen, STEAn rahoittama hankkeemme ”Vakauttava Voimaheimo emotionaalisesti traumatisoituneille aikuisille 2023–2025″. Sen toiminnanjohtajaksi on palkattu sairaanhoitaja, yhteisöpedagogi Jenni Lara-Ochoa, joka vuonna 2022 teki Disso ry:ssä opintoihinsa liittyneen harjoittelun ja opinnäytetyön.

lue lisää

Liity yhdistyksen jäseneksi!

Copyright © 2024 Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry