Disso ry:n ensimmäisessä kevätkokouksessa huhtikuussa meillä oli kunnia kuulla kaksi hienoa, herkkää ja koskettavaa puhetta, jotka julkaisemme nyt kesän kynnyksellä täällä kotisivuillamme. Carita Kilpinen puhui eheytymisestä ja  vertaisuudesta ja Anssi Leikola traumatisoituneiden erityiskyvyistä, lahjakkuudesta sekä yhteenkuuluvuuden tarpeesta. Lämpimät kiitokset Caritalle ja Anssille upeista puheista!

Kevätkokouksen juhlapuheet sanoittivat monella tapaa kokemuksemme yhdistyksen alkuvaiheista. On ollut mahtavaa saada teidät “heimoomme”, tutustua teihin, nähdä teitä ja kokea yhteenkuuluvuutta. Lämpimät kiitoksemme vielä kerran kaikille kevätkokouksen osallistujille. Kiitos myös teille kaikille, jotka olette eri tavoin olleet aloittamassa yhdistyksen toimintaa: kirjoittamalla, puhumalla, kysymällä, kommentoimalla, lukemalla, kokemalla  ja kaikin eri tavoin mukana olemalla.

turvallisesti yhteisessä köysistössä

 

Viime aikoina on ollut vähän rankkaa. Eheytyminen ei ole ollut sellaista kuin sen ajattelin olevan. Sitä voisi verrata vuorikiipeilyyn: aina kun luulet saavuttaneesi huipun, näet edessäsi vielä korkeamman. Huipulla ollessasi ymmärrät myös, että olet vasta puolessa matkassa – vuorelta pitää myös laskeutua alas turvallisesti. Laaksossa voit taas levätä ja valita seuraavan vuoren, jos haluat.

Ilman turvaköyttä ja omaa tiimiä vuorikiipeily on vaarallista. Omassa elämässäni turvaköyteni on ollut terapiasuhteeni, ja sen antamilla työkaluilla olen onnistunut ankkuroimaan itseni tiukasti kallioon. Te vertaiset muodostatte minun tiimini. Ilman teitä en olisi uskaltanut lähteä korkeimmalle huipulle. Mikään elämässä ei ole varmaa; vahinkoja sattuu, eikä kaikki ole aina edes omissa käsissä. Vuorikiipeily vaatii valtavasti rohkeutta ja uteliasta mieltä, ja tieto siitä, että kuljemme samassa köysistössä, antaa minulle valtavasti turvaa ja voimaa.

Olin taannoin työmatkalla Lontoossa, jossa tapasin monta inspiroivaa ja tärkeää työtä tekevää selviytyjää. Solmin reissullani monta uutta yhteyttä ja vaihdoimme tarinoita. Opimme kukin toisiltamme varmasti yhtä paljon. Tunteeni siitä, että meillä on jotain todella arvokasta käsissämme, vahvistui. Palattuani minulle oli hyvin selvää, mitä meidän pitää tehdä. Suunta ja ennen kaikkea aika ja sen henki ovat oikeat. Meillä on kaikki tarvittavat ainesosat muutokselle, asiat, joille tulee kovin helposti sokeaksi: sananvapaus, tasa-arvo, toimiva ja korkealaatuinen koulutusjärjestelmä, sosiaaliturva… Mikään näistä edellä mainituista ei ole valmis, ei läheskään. Olisinkin halunnut laittaa jokaisen eteen sulkuihin sanan suhteellinen. On kuitenkin sanottava, että tässä meidän pienessä maassamme olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnallisia turvarakenteita, joita ei koko maailman mittakaavassa suurimmassa määrin ole olemassa. Ne ovat asioita, joista tulisikin nyt pitää kiinni kynsin ja hampain!

Meillä on myös internet ja erilaisia sosiaalisia medioita, jotka kohottavat sananvapauden mahdollisuudet moneen potenssiin. Tarinoiden yhteenliittämisellä on valtava voima. Voima, joka ravistelee ja purkaa valtarakenteita. Meillä on Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry, joka on jo lyhyessä ajassa osoittanut tärkeytensä ihmisten yhdistämisessä yli hierarkiarajojen. Yhteistyö on kaiken toiminnan ja onnistumisen ydin! Tässä tulemmekin yhteen itselleni henkilökohtaisesti vaikeimmista kohdista, mutta uskon, että jaamme tämänkin haasteen. Olen kipuillut puheeni kanssa monta viikkoa. Usko on ollut hukassa ja voimat lopussa. On ollut tunne siitä, että törmäilyni elämäni ihmissuhteissa on loputon suo, ja nurkan takana on vastassa aina vain uusi upottava silmäke.

Tultuani Lontoosta romahdin. Mieleni avasi viimeisetkin tulvaporttinsa, vaikka olin yrittänyt epätoivoisesti padota niitä kiinni. Tällä kertaa hyökyaalto ei kuitenkaan vienyt minua mennessään. Olen turvallisesti köysistössä kiinni, eikä minun tarvinnut ottaa aaltoa vastaan yksin. Vaikeita asioita vastaan ottaessani pystyin samalla toteamaan, että olen nyt niin turvassa, että kaikki osani uskaltavat tulla näkyviksi ja ottaa kädestä kiinni.

Ihmissuhteisiin liittyy aina riskejä

Ihmissuhteet ovat vaikeita – varsinkin jos niissä on alunperinkin mennyt rikki. Minua on kuitenkin hieman yllättänyt se, kuinka suurella varovaisuudella traumatisoituneiden vertaisuuteen suhtaudutaan ammattilaisten keskuudessa. Olen saanut saman vastauksen usein, en kaikilta, mutta yllättävän monelta. Meidän odotetaan hajottavan toisemme uudestaan, meidän odotetaan epäonnistuvan. Kuitenkin kun olen huomauttanut, että esimerkiksi Englannissa jo 20 vuoden ajan toiminut ja merkittäväksi kasvanut NAPAC (The National Association for People Abused in Childhood) on selviytyjien perustama, kehittämä ja ylläpitämä organisaatio, on reaktio ollut valaiseva. Moni oletus ei perustu omaan kokemukseen.

Mikään välirikko tai riita ei muuta sitä upeaa työtä ja niitä saavutuksia, joita kukin on jo tehnyt. Tämän ymmärtäminen auttaa taistelemaan myös sen puolesta, joka ei joskus pystynyt kohtaamaan sinua sillä hetkellä juuri niin kuin sinä olisit tarvinnut. Yhteys on aina mahdollista palauttaa, eikä meillä ole mihinkään kiire. Me voimme olla toisillemme niitä korjaavia kokemuksia, joita kaipaamme. Jokainen tämän uuden elämäni kautta tapaamani ihminen on ollut hyvä, kaunis, älykäs, ahkera ja todella rohkea! Meillä on myös jotain, mitä monella ammattilaisella ei välttämättä vielä ole: kokemuksen tuoma perspektiivi. Me tiedämme, miltä asiat näyttävät useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Me olemme ottaneet raskaat askeleet kohti eheämpää elämää. Me tiedämme, kuinka paljon raskaammat askeleet voivat olla, jos joudumme samalla yksin kahlaamaan vastavirtaan.

Nyt kun katselen elämääni ja maailmaa täältä huipulta, tiedän, että minun ei tarvitse laskeutua täältäkään yksin. Te olette minulle minun Voimaheimoni. Olen ylpeä saadessani seistä vertaisteni keskellä täällä, tänä merkittävänä juhlapäivänä: Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry:n ensimmäisessä vuosikokouksessa. Kiitos, että saan olla täällä tänään.

Voimallisin terveisin,

Carita Kilpinen, traumaselviytyjä
graafinen suunnittelija

EDIT 15.10.2019: poistettu Anssi Leikolan teksti.