
Viides ja osaltani viimeinen vuosi Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry:n hallituksessa on käynnistynyt. Olen oman panokseni antanut erityisesti somen ja nettisivujen (www.disso.fi ) pyörittämiseen. Myös sähköposteihin on tullut vastailtua.
Tämä yhdistys syntyi vertaisteni toimesta pääkaupunkiseudulla lokakuussa 2017. Itse liityin joukkoon elokuussa 2018. Valtavan työmäärän olivat perustajajäsenet jo siinä kohtaa ”talkoilleet”. Oli nettisivut, somekanavat jne. ja lisää projekteja tulossa hyvällä ”pöhinällä”. Minut bongattiin mukaan, kun olin pyörittänyt järjestyksessä toisena henkilönä Onks sul traumoi? -sivua Facebookissa koettaessani jotenkin löytää tietä yli omien traumojeni.
Loimme Disso ry:ssä ennen koronapandemian alkua todella monia projekteja, mm. traumainformoitua joogaa ja kehoryhmää, vertaiskahviloita, sähköpostitse toimivia Voimaheimo-vertaisryhmiä jne. (näistä kiitos kuuluu pääosin muille kuin itselleni). Haimme silloin jo toiminnalle STEA-rahoitusta, jolla olisi voitu palkata hanketyöntekijä. Mutta emme sitä saaneet, mikä on tyypillistä tuoreelle yhdistykselle.
Sitten tuli korona, ja tämäkin toiminta kärsi. STEA päätti ottaa aikalisän vuodelle 2021 myönnettävien rahoitusten hakemisen osalta. Perustajajäsenistä moni lopetti vuoteen 2020. Itse päädyin tässä kohtaa yllättäen varapuheenjohtajaksi, ja siinä roolissa olin myös vuonna 2022.
Noita koronavuosia voi kuvata yhdistyksen osalta paljolti eloonjäämisenä. Omakin panos oli lähinnä sitä tasoa. Kun kaikki kokoukset pidettiin etänä, jäi ympäri Suomea asuvassa hallitusporukassa vähälle vertaisuus ja ryhmäytyminen, joiden voimalla isoksi kasvanutta yhdistystä oli pyöritetty vapaaehtoisvoimin ja kutsumuksesta. Hyväksyimme hallituksessa vertaisten kesken, että meidän porukassa välillä uuvutaan, ja jokainen antaa kulloinkin sen panoksen, kun aidosti jaksaa. Olihan se toimintaperiaate toki erilainen kuin hallitustyöskentely kuorossa, jossa vastaavia ongelmia ei ollut (ainakaan läheskään samassa mittakaavassa). Toki monesti yhdistyksissä tuppaa olemaan, että yksittäiset ihmiset tekevät valtavia työmääriä ja sitten siihen väsyvät.
Vuoden 2022 loppu toi Disso ry:lle lupaavan uutisen: STEA oli hyväksynyt hakemuksemme. Odotetusti STM sen meille myös myönsi. Nyt on aloitettu kolmivuotinen hanke, johon voitiin palkata yhdistyksen ensimmäinen työntekijä Jenni. Nyt minä voin ”kaikkeni antaneena” panostaa uusin tavoin omaan toipumiseeni. Omasta toipumisen tiestänii kerron tässä alla.

Tässä omakohtaisempaa mietiskelyä vuoden 2023 ensimmäisiltä päiviltä:
Aioin siis kertoa omasta taustastani. Miksi minä traumoihin ja dissosiaatioon liittyvään yhdistykseen päädyin? Ne mun traumat olivat – monille lapsuudentraumoille ja omalle selviytymiskeinolleni eli dissosiaatiolle tyypillisesti – piiloutuneet minulta lähes kolme vuosikymmentä.
Toki jälkeenpäin paremmalla ymmärryksellä ne selittivät, miksi olin niin ”erilainen nuori” ja nuori aikuinen. Miksi pikkuveljeni kaverit olivat kutsuneet minua koulussa ”neutraaliksi” – koska ilmaisin niin vähän tunteita. Miksi en esimerkiksi ollut juuri koskaan vihainen, miksen löytänyt sisäsyntyisesti suuntaa elämälleni tai seurustellut ym.
Lähtiessäni noista asioista huolimatta rakentamaan elämääni 2004-2007, aloin törmätä sisälläni ”odottaneisiin” asioihin. Koska jos on aikuisessa elämässä esim. surua, ei välttämättä voi välttyä käsittelemästä aiempia, käsittelemättä jääneitä suruja. Sellainen tuli, kun rakastuin palavasti. Samalla sisältäni kuitenkin alkoi nousta traumoja, koska nyt menin niin lähelle tunteita ja tuntemuksia, joihin traumani liittyvät. Kun tuota rakastumista piti alkaa surra, mentiin jo ”rajan yli”.
Viimeinen niitti oli aivan samoihin aikoihin vuonna 2007 kuulla lapsuuteeni liittyen asioita, joista minulla ei ollut tietoisia muistikuvia. Ne aloittivat kuitenkin matkansa tietoisuuteeni – parantuakseen. Paluuta ”muistamattomuuteen” (dissosiatiiviseen amnesiaan) ei enää ollut.
Vuonna 2009 sain oireille selityksen – ja diagnoosin. Hain nimittäin psykoterapiaa, ja arviointijaksolla kohtaamani traumapsykoterapeuttina toiminut ps. sh tunnisti oireiden liittyvän traumoihin ja dissosiaatioon. Tuo dissosiaatio oli aiemmin suojellut minua kohtaamasta omia traumamuistojani, mutta samalla väistämättä muuttanut elämäni suuntaa todella paljon siitä, mikä ilman niitä traumoja olisi ollut tyypillistä kulloisessakin ikävaiheessa.
Valitettavasti – kuten moni muukin – jouduin vielä odottamaan psykoterapiaan pääsyä. 2010 vuoden lopusta kesään 2015 kävin traumapsykoterapiassa. Valtavan iso tuki tuli myös silloiselta seurustelukumppanilta, kunnes suhde tuli hänelle liian kuormittavaksi ja päättyi eroon.
Tuon terapian loppuessa koin, että voisin palata asiaan myöhemmin, JOS kokisin sen tarpeelliseksi. Mutta käsittelemättömiä asioita oli vielä, ja elämä kriisiytyi etäsuhteessa, eikä siitä ollut yksin tietä ulos. Reilun vuoden päästä ekan terapian loppumisesta olin taas terapiassa.
Tuolla terapiatiellä olen edelleen. Joskus olen valtavan turhautunut hitaaseen etenemiseen. Joskus olen satuttanut ihmisiä, kun en uskaltanut (triggeröityneessä) tilassa alkaa puhua rehellisesti siitä, mitä sisälläni tapahtuu. Se kun rikkoo samalla sen kuvan, minkä minusta saa niissä tilanteissa, joissa voin hyvin. En ole esim. tällä fysioterapeutin työuralla juuri koskaan ollut ongelmissa traumojeni takia (ne vähät olen käsitellyt terapiassa).
Samalla tavalla kuorot / lauluyhtyeet ovat minulle pitkään henkirenkä ja voimavara. Tanssista flowkokemuksineen on tullut vielä suuremmassa määrin minulle kosketuspintaan sellaiseen oloon, mitä parhaimmillaan voin tuntea. Mutta mitä kun alan kiintyä / ihastua? Edelleen tilanne on haastava – koska traumani tapahtuivat lähimmissä ihmissuhteissani.
Haluaisin todella, että traumojen ketju pysähtyisi minuun (kuvakaappauksen teksti ”break the cycle”). Olen nyt päätynyt siihen, että ainoa keino estää sitä, on olla asiasta avoin. Vaikka se rikkoo illuusion hyvinvoivasta ”salsa-Antista”. Vaikka se yllättäisi, jos on kohdannut työssään pärjäävän ja siitä aidosti tykkäävän Antin.
Ne puolet minusta ovat toisaalta totta, mutta toisaalta vaatineet myös peittelyä. Enhän minä töihin tullessa kerro, että juu, heräsin taas puoli viideltä voimakkaisiin tunnetiloihin. Tai kerro ennen tanssia, että hei koska mulla on univelkaa / mielen päällä oli juuri stressaava asia, niin ainakin herkempi ihminen voi minusta kokea tiettyä fyysistä jännitystä.
Tosin tuossa ekan terapian aikaisessa Kokkolan kuorossa kerroin kerran kaikille, että mulla on nyt menossa rankkoja asioita, ja jos en niistä mainitse, niin kurkkua kuristaa. Se kurkun kuristaminen loppui muuten siihen yhteen kertomiseen. Kun myöhemmin toisella paikkakunnalla vastaava kertominen estettiin ”toisten opiskelukyvyn varmistamiseksi”, niin siitäpä tuli sitten minulle raskasta – ja taloudellisesti hyvin kallista – päästä yli. Mielenkiintoista oli, että kivessyövästä sai samassa tilaisuudessa puhua ja kaikkia vannotettiin olemaan ko. henkilön tukena (kuten oikein on), mutta lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö (siinäpä paljastus lopuksi) oli ”kielletty” aihe.
Siinä kohtaa olisin tarvinnut tervettä aggressiota omien rajojeni puolustamiseksi. Senkin opettelua terapia on ollut. Minä kun en ole vastuussa muiden tunteista (toki raskaista asioista voi ja kannattaa kertoa menemättä yksityiskohtiin), mutta olen vastuussa itsestäni ja siitä, että haen tukea, kun en yksin pärjää. Varsinkaan kun on kyse asioista, joista lähtökohtaisesti ei toivuta yksin. Kun ihminen satuttaa, toisen ihmisen tuki parantaa.
Ja käänteisesti: kun minä salailen oma-aloitteisesti: minä en tässäkään kohtaa ole vastuussa toisten tunteista, ja kertomatta jättäminen voi olla pahimmillaan – jos toiseen voi sen seurauksena sattua – jopa toisen näkemyksen (minusta) manipuloimista. EDIT: Ja ainakin se voi olla kerta toisensa kertaa itseni hylkäämistä.
Toisaalta nykytietämyksellä traumoista sen toimintamallin voi ajatella lapsuuden tapahtumisen valossa myös myötätuntoisesti. Nämä ajatukset ovat joululomalla kuuntelemistani Gabor Maté haastatteluista: jos vanhempi ei ole kyennyt auttamaan negatiivisten tunteiden kanssa, lapsi oppi ilmaisemaan niitä vähemmän. Jos sen sijaan positiiviset tunteet auttoivat vanhempaa jaksamaan, lapsi ilmaisi niitä enemmän – vaikka joutuisi kuoppaamaan autenttisen minänsä alitajunnan syövereihin. Vastaavasti jos kaltoinkohtelu jatkui, lapsi saatoi oppia miellyttämään toista hyvin epäterveellisillä tavoilla.
Jälkikirjoitus:
Traumoista johtuvan liallisen miellyttämisen (englanniksi fawn response) vuoksi tämä uusi avoimuus on ollut myös haastavaa. Olen ollut usein kehollisesti kosketuksissa tuon vasteen kanssa. Sen työn toivon kääntyvän kyvyksi astua ”ulos” tuosta toimintamallista.
Ja toki edessä on uuden, itseä kaikissa tilanteissa kunnioittavan vuorovaikutuksen opettelu niissä tilanteissa, joissa olen aiemmin lähes aina toiminut liiallisen miellyttämisen kautta, esim. käyttäytymällä tavalla, joka ei kunnioittanut omia rajojani, vaan ”piti rauhaa” yllä. Osa ihmisistä voi haluta kanssani avoimuuden sijaan vain kevyttä ja pinnallista vuorovaikutusta. Ja joku jopa asettaa minulle tiukan rajan, ettei missään olosuhteissa muuta välillemme halua. Hänellä on oikeus tuottaa minulle sellainen pettymys – olla miellyttämättä minua liikaa.
Itse saan nyt makustella, millainen reaktio siihen minun taholtani tuntuu liialliselta miellyttämiseltä , mikä (passiivis)aggressiiviselta, mikä omia rajojani kunnioittavalta. Vain viimeinen tuntuu hyvältä pitkällä aikavälillä.
Käännösartikkeli Disso ry:n sivuilla liiallisesta miellyttämisestä monimuotoisessa PTSD:ssä (linkki)