Tämä teksti syntyi dialogina. Se on alun perin vertaishenkilöni teksti, jonka sain luettavakseni juuri ennen kuin lähdin vaativalle useamman päivän työmatkalle. Onneksi! Luin tekstin kerta kerran jälkeen ennen matkaa.
Olin saanut kutsun kiinnostavaan kansainväliseen tapaamiseen. Työminäni on pystyvä, eikä tämä tehtävä tuntunut sille edes erityisen haasteelliselta. Mutta disso! Toisessa todellisuudessani lamaannuin täysin matkan lähestyessä, eikä minulla ollut yhtään luottamusta itseeni ja siihen, että voisin onnistua. Pelotti ja jännitti, enkä todellakaan halunnut lähteä kotoa ja tavata uusia ihmisiä.
Kaikki tunteeni olivat yhtä todellisia ja samalla toisilleen vastakkaisia, osin todenvastaisia ja paradoksaalisia. Lähtöä ei enää ollut mahdollista peruuttaa, mutta saamani teksti auttoi kestämään sisäisiä ristiriitoja. Se ei poistanut niitä, mutta kevensi. Joku ymmärtää. Ei vähättele, kaunistele tai ihmettele.
Työmatkasta selvittyäni ajattelin, että olisi mukava tuoda tekstiin jotakin myös omasta kokemuksestani. Näin tästä tekstistä tulikin dialoginen. Tai oikeastaan polyfoninen, sillä meissä on kummassakin monta ääntä. Matkani jälkeisessä uupumustilassa lohduttavinta, mitä olen koskaan kuullut, olivat vertaiseni kolme sanaa: ”Minä niin tiedän”.
Yhteinen kokemus
Olen syvästi kiitollinen Disso ry:n kautta saamastani vertaistuesta. Olen yllättynyt, miten jaksan ja haluan olla yhteydessä samojen ongelmien kanssa kamppailevaan vertaiseeni, vaikka muuten koen tarvetta eristäytyä ja pitää etäisyyttä kaikkiin vähänkin vieraampiin ihmisiin. Olen oppinut keskustelujemme ja viestittelymme myötä paljon uutta traumojen luonteesta ja dissosiaation kanssa elämisestä. Teoreettiset, tieteellisen julkaisun raameihin sovitetut kuvaukset dissosiaatiosta jäävät esimerkkitapauksista huolimatta tunnetasolla laimeiksi ja tavoittamattomiksi verrattuna vertaisten kokemiin ja jakamiin arjen haasteisiin tässä ja nyt. Mitä tarkoittaa esimerkiksi käytännössä se, että häiriö on luonteeltaan krooninen? Triggeri kesken työpäivän, raastavat sukujuhlat, bussilla matkustaminen, Facebook tai kaupassa käynti tekevät dissosiaation kanssa eläville maailmasta taistelutantereen tänään, joka päivä. Persoonan dissosioituneet osat kulkevat aina mukana havaitsemassa ja kokemassa tätä kaikkea.
Pelkästään traumatisoitumisesta johtuvien ongelmien jakaminen määrittelisi meidät häiriön edustajiksi. Olemme myös puolisoita, ystäviä, vanhempia, kollegoja. Iloitsemme ja suremme häiriöstämme huolimatta, vaikkakin se sävyttää kokemuksiamme. Meillä on tunteita, ja jokaisella on ainutlaatuinen luonteensa. Jaamme toisillemme myös sen todellisuuden.
Dissosioiminen tuo helvetin päivänvaloon. En pyri väitteelläni rienaamaan, eikä se ole liioittelua. Se on taistelua hirmuvoimia vastaan. Maailma on mustavalkoinen, ja siinä hyvikset ja pahikset tekevät hyviä ja pahoja tekoja. Keho on toistuvasti äärimmilleen viritetyssä hätätilassa, jossa ymmärtää oman pienuutensa ja voimattomuutensa. Oljenkorret ovat harvassa tai näkymättömissä, ja uuteen hetkeen herääminen on suuri ihme. Tietoisesti vältän puhumasta uudesta päivästä; se olisi monesti liioitellun pitkä ajanjakso kuvaamaan sykliä, jolla hätätila aktivoituu. Ajantajukin hämärtyy usein, joten miellän elämän etenevän hetkittäin.
Uusi hetki on toisinaan linnunlaulua ja höyhenenkevyttä leijailua. Nauruni lähtee vatsanpohjasta ja leviää koko kehoon pirskahdellen sormenpäistä ja varpaista. Se levittää ripsivärini poskipäille tulviessaan kyynelkanavista. Ilo ja onni on kokonaisvaltaista. Ennemmin tai myöhemmin taivas taas pimenee.
Jatkuvan äärilaidoilla elämisen ymmärtää parhaiten sellainen, jonka oman mielen sääkartta on samalla tavalla epävakaa ja arvaamaton. ”Meillä kaikilla on tämämme”, kirjoitti dissotuttavani minulle eräässä viestissään. Se on juuri näin ja pätee tietysti kaikkiin ihmisiin. Vertaissuhteessa holtittomuutemme on normaalia.
Luvalla kerron vielä tärkeitä hetkiä kahdenkeskisestä vertaissuhteesta. ”Ihana disso!”, vastaa vertaiseni sähköpostiini, jonka olen hädissäni lähettänyt selventämään edellistä viestiäni. Olen ehtinyt löytää aiemmasta kirjoituksestani vaarallisia ilmaisuja, koska ne voisi tulkita väärin, vaikken ole missään nimessä halunnut sanoa mitään loukkaavaa. Ahdistun omista ajatuksistani. Hätääntymiseni pakottaa minut lähettämään nolon viestin, jossa korjaan vastaanottajan mahdollisia, virheellisiä tulkintoja. Ajattelen mokanneeni joka tapauksessa, tämä oli tässä. Olen joko loukkaava tai tyhmä tai molempia. Voi itkujen itku! Eipä sittenkään! Olen sen sijaan ihana disso! Saamani vastauksen myötä olen yllättäen ja järjenvastaisesti hyväksytty häiriöni kanssa, sen vuoksi ja siitä huolimatta. Tämä tapahtui tuttavuutemme alkumetreillä. Olin myyty vertaistuelle.
Raastavat tunteet Muotoilu
Syyllisyys ja häpeä ovat osa omaa identiteettiä; itsesyytökset ovat automatisoituneita. Vertaistaan katsoessa ei näe jälkeäkään mistään pahasta, vaikka tämä näkee itsensä yhtä lailla huonossa valossa. Toisen kohdalla on helppoa kieltää vääristyneitä uskomuksia, jotka istuvat niin kovin tiukassa. Se on valtava askel kohti sitä, että uskaltaa kyseenalaistaa negatiivisen käsityksen itsestään.
Milloin ja miksi peiliin katsomisesta tuli niin tuskallista? En pysty katsomaan itseäni peiliin, koska silloin näkisin itseni sellaisena kuin kuvittelen muiden minut näkevän: rumana, pahana ja arvottomana. Kaikkein vaikeimpia ovat tuplapeilikokemukset, joissa minun pitäisi katsoa itseäni peilistä muiden katsoessa minua. Mitä he silloin minusta ajattelisivat, kuvittelenko itsestäni jotain hyvää? Itsensä näkemisen häpeää ja pelkoa ei voi parantaa pelkästään hyvillä neuvoilla, olivatpa ne miten hyvässä tarkoituksessa sanottuja. Arvottomuuden tunne paranee vain korjaavien kokemusten kautta. Niitä taas ei dissosiaatiohäiriöisen ole helppo saada, koska oman sisimpänsä paljastaminen tuntuu liian vaaralliselta. Terapia toimii parhaimmillaan oikeana korjaavana kokemuksena – sitten kun luottamus terapeuttiin kasvaa niin isoksi, että itsen eri puolet uskaltavat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Vertaisen kanssa luottamus rakentuu luontevasti yhteiseksi koetun varaan. Vertaisen silmien kautta voi oppia näkemään itsensäkin: ”Voi miten toivoisin sinun näkevän itsesi niin kuin minä näen sinut. Loppuisivat peilituskailut siihen paikkaan.”
Minulla on vahva kokemus kuulumattomuudesta. Näen ja koen itseni lapsena, jolla on usvainen olomuoto. Hän on hädin tuskin olemassa todellisessa maailmassa, ja runossa hän rinnastuu huonekaluihin ja mattoihin. Ne ovat näkyvissä aikuisten maailmassa, mutta ne ovat objekteja, joihin arkikatse ei usein kohdistu, saati tarkenna. Ympäristöönsä voi sulautua myös kameleontin tavoin, mikä on ollut vertaiseni strategia: ”Olin kaikkien seurassa erilainen. Käyttäydyin niin kuin minun oletettiin käyttäytyvän ja silti tunsin olevani aina vääränlainen. Minulle ei tainnut oikein valjeta oma ydinminuuteni, ajattelinkin olevani aina eri ihminen.” Voi joko ottaa näkymättömyysviitan tai sulautua tapettiin, mutta kummallakin strategialla on hintansa. Se on omien tarpeiden ja tunteiden unohtaminen ja irrottaminen pois arkitodellisuudesta.
Ja viha. Miten syvälle sovun ja hymyn taakse oma viha ja katkeruus onkaan tarvinnut piilottaa! Tunnen voimaantumista, kun vertaiseni kirjoittaa: ”Me aikuiset sen teemme. Me pakotamme lapset dissosioimaan. Me opetamme, mitä saa olla ja mitä ei saa olla. On traumatisoitunutta syyllistävää esittää asia niin, että tällä on sitä heikompi integraatiokyky, mitä enemmän täytyy dissosioida. Paskanmarjat! Sitä enemmän on dissosioitava, mitä enemmän sellaista kuormaa on kannettavana, mitä ei saa olla olemassa. Voi helvetti! Olen vihainen.”
Vielä aikuisinakin me suojelemme muita, kirjoittaa vertaiseni. Yhä vain irrotamme itsestämme haavoittuneet puolet, jotta voisimme olla yhteiskunnan kelpo jäseniä, veronmaksajia, kunnollisia ihmisiä, jotka hoitavat asiansa hyvin ja mieluummin täydellisesti sekä muita vaivaamatta. Niin totta! Dissosiaatiohäiriötä käsittelevät julkaisut korostavat, miten kuormittavaa ja kallista traumatisoituneiden ihmisten hoitaminen on. Voi helvetti, voisin nyt puuskahtaa itsekin. Me työssä käyvät, työhömme ripustautuvat ja tukehtuvat sekä työkykyiseksi itseämme kuntouttavat traumatisoituneet dissosioimme yhä aina ja kaikkialla, jotta kunnollisten ihmisten ei vain tarvitsisi kantaa meidän taakkaamme.
Dissosiaatiota käsittelevissä artikkeleissa on myös kuvattu lukuisia häiriöön kuuluvia piirteitä. Haluan haastaa hiukan tuota rajoittunutta häiriöluokitusta. Kokemukseni mukaan dissoporukkaan voisi liittää kollektiivisesti valtavasti myös positiivisia ominaisuuksia. Me emme missään nimessä halua loukata toista, joten tavaksemme on tullut huomioida ja ennakoida kattavasti toisten ihmisten tunteita ja tarpeita. Se heijastuu kohtaamisiimme ja toimintaamme vilpittömänä välittämisenä. Turvallisuuden tunne on ensiarvoisen tärkeä. Tiedämme sen, joten pyrimme tietoisesti ja tiedostamatta luomaan kohtaamiset toisten ihmisten kanssa turvallisiksi, jolloin korostuvat toisen hyväksyminen, kunnioitus ja arvostus. Ymmärrämme dissosioimisen järjettömän luonteen. Teemme kärpäsistä härkäsiä, ja ahdistuneisuuden välttely sekä osien tarpeet synnyttävät todella merkillisiä toimintamalleja. Niihin on pakko suhtautua huumorilla. Itseironia ja sarkasmi tuntuvat istuvan luonnollisesti ja hykerryttävästi dissojoukkoon, ja yhteinen nauru on hyväntahtoista. Haasteet läheisissä ihmissuhteissa ovat totta kuvattaessa dissosioimisesta johtuvia hankaluuksia, mutta se on vain osatotuus. Mielestäni dissotyypit ovat helposti lähestyttäviä ja hauskoja. Intergroituminen on pyrkimyksemme ja päämäärämme, joten välttäkäämme joko–tai-ajattelua. Me olemme sekä–että.
Ilmaiset kilometrit
Rationaaliseen tietoon ja järkeen tukeutuvalle dissosiaation hyväksyminen osaksi itseään on vaikeaa. Se on kontrolloimattoman, alitajuisen, intuitiivisen ja mielikuvien varaan perustuvan hyväksymistä omaan maailmaansa, jossa on tottunut tukeutumaan loogisuuteen, syihin, seurauksiin ja objektiiviseen näyttöön. Kaikkein hauraimpien puolien hyväksyminen itsessä on erityisen vaikeaa. Miten minussa, aikuisessa ja järkevässä, voi välillä laueta niin voimakkaana kokemuksena pienen lapsen tilat, joissa olen täysin avuton ja turvaton?
Kaikki sellaiset hankalilta tuntuvat asiat, jotka lopulta voi hyväksyä toteamalla, että ”sitten se asia on niin”, ovat integraatiota. Eikö vaan? Pari vuotta sitten melkein kaikki mielen myllerrykset olivat niin pelottavia, kauheita ja noloja, että ajattelin, etten koskaan kerro niistä kenellekään. Olen kulkenut valtavan matkan tuosta pisteestä. Nyt ajattelen edistyväni vertaistukesi avulla sellaisilla osa-alueilla, joihin muut kontaktini eivät tarjoa puitteita. Ja ihan paras palkinto on tietysti se, jos pystyn auttamaan sinua matkallasi ja saan vielä seurata sitä.
Olenko puhunut tai kirjoittanut sinulle ”ilmaisista kilometreistä”? Tuo ilmaisu on niin taajaan käytössäni ja ajatuksissani, etten muista, olenko sanonut sinulle siitä. Se tuntuu lähestulkoon elämän tarkoitukselta. Juoksin maratonin 2009, ja siihen harjoitellessani ajattelin, että harjoittelun päämäärä on kyetä saavuttamaan mahdollisimman paljon ilmaisia kilometrejä. Juoksulenkin alku ennen lihasten lämpiämistä tuntuu tahmaiselta. Lihasten lämmettyä hengitysrytmin sovittaminen juoksuun onnistuu niin, ettei sitä tarvitse enää ajatella. Sitten tulee vaihe, jolloin juokseminen onnistuu energiatehokkaasti kuin itsestään. Se on nautinto. Etenen ilmaisia kilometrejä. Maraton on pitkä matka, ja jossain vaiheessa energian väheneminen tekee juoksemisesta jälleen työlästä. Mitä nopeammin pääsen käsiksi ilmaisiin kilometreihin, ja mitä kauemmin osaan tuota tilaa ylläpitää, sitä helpommin saan pitkän urakan taitettua. Vertaan dissoelämää hyvin usein maratoniin, jonka suorittaminen on henkistä ja fyysistä taistelua, omien voimavarojen säätelyä ja virstanpylväitä. Ilmaisia kilometrejä saa vain harjoittelemalla, ja toisaalta tankkauspisteet helpottavat matkan taittamista. Sanoit, että vertaistuki on mekanismi, joka auttaa jaksamaan omaa outoutta. Maraton-kielikuvaan se asettuu mielestäni sekä tankkauspisteenä että harjoitteluna. Minä juoksen pitkiä matkoja mieluiten yksin, mutta toiset kokevat yhdessä juoksemisen helpottavana ja seuran itsessään ilmaisia kilometrejä tarjoavana asiana.
Montakohan kilometriä minulla nyt olisi takana? Tai edessä? Tiedän vain, että sinun avullasi ohitin juuri sen kääntöpaikan, jonka jälkeen on mahdollista oppia näkemään hauraat puolet itsessään, nimetä ne ja oppia kuuntelemaan niiden tarpeita.
Vain maasta voi ponnistaa
Koen olevani etuoikeutettu saatuani vertaiseltani Whatsapp-valokuvan hänen työhuoneestaan sammakkoperspektiivistä. Ymmärrän joka solullani, miten tämä häiriö toisinaan pakottaa lukitsemaan oven työkavereilta ja koko maailmalta, ja hetkeen on tartuttava vaaterista lattialla. Ja sieltä käsin sain kannustusviestin selvitäkseni omasta työpäivästäni. Samalla tiedämme molempien näkevän tilanteen hillittömän nurinkurisen luonteen. Mikään ei voisi lämmittää tai kannatella enempää. Olemme omien alojemme päteviä ammattilaisia. Kykenemme tuottamaan tarvittavaa jargonia ja esiintymään asiantuntevasti muita kannustaen. Osaamiseen ja esimerkilliseen pärjäämiseen on hankalaa mahduttaa järjettömältä näyttäviä, pakottavia toimintamalleja. Siihen kuvaan ei sovi vuosikymmenien taisteluväsymys. Vertaissuhteessa se on mahdollista.
Lähetit minulle tämän ajatuksen vastauksena yhteen tuskailevaan meiliini: ”Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi.” – Martti Siirala.
Tähän haluaisin lisätä vain, että se mikä tulee yhdessä jaetuksi, kevenee, voi nousta ilmaan ja vähitellen kadota yhteiseen maailmankaikkeuteen.
Lämmin kiitoksemme vertaistuelle!
(Kuvat: Pezibear/Pixabay)