Psykoedukaation merkitys trauman hoidossa – Janina Fisher

Seuraava teksti on katkelma Janina Fisherin tuoreesta kirjasta Transforming the Living Legacy of Trauma: A Workbook for Survivors and Therapists…...
19 kesäkuun, 2021

Seuraava teksti on katkelma Janina Fisherin tuoreesta kirjasta Transforming the Living Legacy of Trauma: A Workbook for Survivors and Therapists (2021). Janina Fisher (PhD) kuuluu kansainvälisesti tunnetuimpiin traumatutkijoihin ja -psykoterapeutteihin ja on ollut mukana kirjoittamassa alan avainteoksia. Katkelma käsittää kirjan johdantoluvun “Therapists – How you and your clients can use this book”. Katkelma on käännetty kirjailijan luvalla.

The following text was translated to Finnish with the written permission of the author, Janina Fisher.

Tämä kirja on saanut inspiraationsa kahden traumatutkimuksen vaikutusvaltaisimman edelläkävijän, Judith Hermanin ja Bessel van der Kolkin ajatuksista. Onnekseni olen saanut olla Judith Hermanin oppilaana 1990-luvun alussa ja Besselin pitkäaikaisena kollegana sekä mentoroitavana vuodesta 1995, jolloin trauman hoidon mullistava neurobiologinen vallankumous oli vasta aluillaan. Traumaattisten muistojen tutkimus, jota Bessel van der Kolkin teoria “jäljistä kehossa” innoitti, auttoi siirtämään tutkimuksen kiintopisteen tapahtumasta kokemukseen ja tunteista aivoihin. Kun traumaattisten kokemusten pitkän aikavälin vaikutuksia alettiin ymmärtää, oli selvää että tarvittaisiin uusia lähestymistapoja — sellaisia, jotka voisivat olla voimauttavampia ja vähemmän musertavia apua tarvitseville.

Mutta trauman hoidon suuntaa eivät muuttaneet yksin huippututkijat, vaan myös traumaselviytyjät itse.

Varhaisilla trauman hoidon menetelmillä, jotka keskittyivät tapahtumien mieleen palauttamiseen ja näiden muistojen jakamiseen puolueettoman todistajan kanssa, ei koskaan ollut toivottua vaikutusta. Opimme traumatisoituneilta asiakkailtamme, että tarinan kertominen ei tuottanut heille odotettua helpotusta. Kerrottaessa heränneillä ylivoimaisilla tunteilla ei ollut hoidollista arvoa, koska ne sananmukaisesti ylittivät useimpien yksilöiden kyvyn tuntea tunteita. Tarinan kertominen ja sen herättämät tunnereaktiot koettiin usein uudelleentraumatisoivina ja ahdistavina ennemmin kuin parantavina. Suuri osa ihmisistä ei kyennyt muistamaan kertomiaan tarinoita, koska he eivät pystyneet sekä puhumaan tapahtumista että pysymään läsnä samanaikaisesti. Toiset taas eivät kyenneet kokemaan tai muistamaan, että heidän kertomuksensa olivat tulleet kuulluksi. Se, mitä tarinoiden kertominen asiakkaissa aiheutti, herätti Judith Hermanissa suurta huolta. Osa ihmisistä alkoi käyttäytyä itsetuhoisesti tai käyttää huumeita ja alkoholia ylivoimaisten tunteiden hallitsemiseksi ja osa menetti toimintakykynsä kokonaan. Herman oli vankasti sitä mieltä, että trauman hoidon ei tulisi aiheuttaa lisää kärsimystä jo valmiiksi niin paljon kärsineille yksilöille tai sekoittaa heidän elämäänsä entisestään.

Niinpä Herman monien muiden alan pioneerien tavoin kääntyi 1800-luvun lopulla vaikuttaneen Pierre Janetin ajatusten puoleen. Hän paneutui Janet’n vaiheittaiseen hoitomallin, jossa asiakas ja terapeutti keskittyivät ensin vakauttamaan oireita ja tunteita rakentaen vahvaa perustaa, jonka pohjalta asiakas kykenisi käsittelemään traumaattista menneisyyttään voimaantuneemmasta asemasta käsin (Herman, 1992). Feministinä Herman kiinnitti erityistä huomiota valtasuhteita koskeviin kysymyksiin, ja puuttuakseen niihin sisäänrakennettuun epätasa-arvoon hän alkoi kouluttaa traumaselviytyjistä trauman asiantuntijoita. Tavoitteena oli palauttaa vallan tasapaino tekemällä tiedosta tasa-arvoista: jos traumaselviytyjillä olisi käytettävissään sama tieto kuin terapeutilla, olisi työskentely tasavertaisempaa. 1990-luvulla tämä oli radikaali ajatus. Tuolla aikakaudella psykoedukaatiolla ei ollut sijaa psykoterapian maailmassa. Sitä pidettiin liian älyllisenä — se ei ollut terapiaa.

Siitä huolimatta minun tuli tutkijatohtorina Judith Hermanin klinikalla opetella tarjoamaan asiakkaille psykoedukaatiota, joka tekisi heitä piinaavista tunteista ja oireista vähemmän epänormaaleja. Judith uskoi, että itsetuhoisuuden, epätoivon, eristäytymisen, epäluottamuksen ja hylätyksi tulemisen pelon normalisoiminen hälventäisi häpeää ja auttaisi asiakkaita kokemaan itsensä kyvykkäiksi selviytyjiksi häpäistyjen uhrien sijaan. Aina se ei ollut helppoa, mutta vain harvoin kohtasin asiakkaita, jotka olisivat vastustaneet psykoedukaatiota, kunhan se perustui empatialle — ei niinkään heidän haavoittuvuuttaan vaan nimenomaan heidän selviytymistään kohtaan. Psykoedukaatio mahdollisti koettujen asioiden hyväksymisen ilman ahdistavien yksityiskohtien läpikäymistä ja ylivoimaisten tunteiden uudelleenkokemista. Sen avulla  ihmisten oli helpompi tarttua toivoon ja uskoa toipumiseen. Olivathan he joka tapauksessa selviytyneet!

Toisen tärkeän opetuksen sain Bessel van der Kolkin klinikalla. Yksittäisten traumaattisten tapahtumien sijaan hänen klinikallaan keskityttiin lapsuuden kiintymyssuhdeongelmien, laiminlyönnin, kaltoinkohtelun ja perheväkivallan kumulatiiviseen vaikutukseen. Oli harvinaista, että asiakkaamme olisivat kokeneet vain yhden traumaattisen tapahtuman. Useimmilla oli taustallaan monia ja useiden eri ihmisten aiheuttamia laiminlyöntiin tai häiriintyneeseen kiintymyssuhteeseen liittyviä traumaattisia kokemuksia. Besselin klinikan viikottaisten tiimikokousten ansiosta pysyin perillä uusimmasta traumaa koskevasta tutkimustiedosta, jota saatiin alan ensimmäisistä aivojen kuvantamistutkimuksista. Besselin ensimmäisessä traumamuiston ominaislaatua koskevassa tutkimuksessa aivojen etuotsalohkon toiminta hiipui (erityisesti vasemman aivopuoliskon verbaalisesta muistista ja ilmaisusta vastaavat alueet), kun taas aivojen nonverbaalisilla alueilla (limbinen järjestelmä, erityisesti mantelitumake) toiminta kiihtyi huomattavasti. Toisin sanoen tutkimushenkilöt menettivät kykynsä muistaa sanoin ja alkoivat sen sijaan muistaa kehollisesti ja emotionaalisesti. Viimeinkin tutkimus toi selvyyttä siihen, miksi niin monet asiakkaistamme eivät muistaneet kokemiaan tapahtumia ja miksi he kuitenkin samanaikaisesti oireilivat. He kokivat traumansa pirstaloituneina aistimuksina, ilman sanoja (van der Kolk & Fisher 1995, s. 516) ja aikajanalle sijoittuvaa muistoa tapahtuneesta.

Nämä traumaattisten kokemusten sanattomat, aistimukselliset elementit olivat joskus ainoa jälki tapahtuneesta — elävä perintö, jota ei voitu ratkaista, koska tunteet ja keholliset reaktiot eivät tuntuneet menneisyydeltä, vaan joltain joka todellakin tapahtui tässä ja nyt. Jopa ne oireet, joiden takia asiakas oli hakeutunut hoitoon, olivat usein todiste traumamuiston toiminnasta. Judith Hermanin työtoverilla Mary Harveylla oli tapana sanoa, että “traumaselviytyjillä ei ole muistoja, vaan oireita” (henkilökohtainen tiedonanto, 23.9.1990). Bessel van der Kolkin tutkimus osoitti nämä sanat todeksi, mutta useimmat asiakkaat eivät tienneet, että heidän kokemansa pelko, häpeä, raivo tai kauhu liittyivät muistoihin. Eivätkä useimmat terapeutitkaan.

Tämän valossa minusta oli yhä tärkeämpää valistaa asiakkaitani heidän oireistaan ja reaktioistaan. Mutta psykoedukaatio edellytti aivojen toiminnan selittämistä asiakkaille. Meidän oli yritettävä avata monimutkaisia käsitteitä siitä huolimatta, että asiakkaiden työmuisti ja kyky sanalliseen ilmaisuun olivat tutkitusti heikentyneet traumareaktioiden seurauksena. Opin yrityksen ja erehdyksen kautta, että yksinkertaistaakseni monimutkaista tutkimustietoa, jotta voisin tuoda sen asiakkaideni saataville, minun oli työstettävä sitä paljon.

Yllätyksekseni useimmat asiakkaat ymmärsivät “Aivotiedettä aloittelijoille” -tyylistä lähestymistapaani, ja yleensä he kykenivät keskittymään helpommin, kun havainnollistin käsitteitä piirrosten avulla enkä sanallisesti. Itse asiassa, mitä vähemmän sanoja käytin, sitä parempi! Sen jälkeen, kiitos työtoverini, joka pyysi minua julkaisemaan kaaviot muiden työntekijöiden käyttöön, kehitin ensimmäisen opetustaulusarjan, jonka otsikoksi tuli “Psykoedukatiivisia apukeinoja psykologisen trauman hoitoon” (“Psychoeducational Aids for Treating Psychological Trauma”). Kaavioiden täytyi olla opetustaulujen muodossa, koska psykoedukaatio tapahtuu yhteistyössä. Siinä sekä asiakkaan että terapeutin on kyettävä tarkastelemaan kaavioita yhdessä. Kuvat tuli pystyä asettamaan telineelle, jotta niiden katselu ei edellyttänyt fyysistä läheisyyttä, ja niiden tuli olla tarpeeksi isoja, jotta molemmat osapuolet näkisivät ne hyvin.

Kymmenen vuotta myöhemmin julkaisemme tämän kirjan opetustaulujen rinnalle selittämään kaavioita perusteellisemmin ja tarjoamaan strategioita traumareaktioiden käsittelemiseksi niin terapiassa kuin kotonakin.

Maksulliset opetustaulut ovat tilattavissa Janina Fisherin sivuilta: janinafisher.com/flip-chart ja kirjan voi ostaa toistaiseksi englanninkielisenä esimerkiksi Amazonista. Janina Fisher tarjoaa psykoedukaatiota myös wisemind.com -sivustolla kokonaisen videokurssin verran.

Janina Fisher: Transforming the Living Legacy of Trauma – A Workbook for Survivors and Therapists (2021)

Lisää kirjoituksia ammatilaisilta

Liity yhdistyksen jäseneksi!

Copyright © 2024 Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys Disso ry