Kirjoitus käsittelee kokemuksia, jotka saattavat toimia traumatriggereinä.
Synnyin alkoholistiperheeseen 40 vuotta sitten. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini täysin kyvytön tekemään asialle mitään. Sitä jatkui vuosia. Perheessämme lapsia rangaistiin kaikenlaisista tunteista ja niiden näyttämisestä. Rankaisukeinot olivat fyysistä väkivaltaa isäni puolelta. Hän hakkasi meidät hiljaisiksi. Äitini puolelta väkivalta oli mitätöintiä ja hiljentämistä: jos ei muuten, niin pilkkaamalla isoon ääneen ja avoimesti tunteiden näyttämistä kaikkialla ja kaikille. Sukulaisillemme, kaupan kassalle, opettajilleni, kavereilleni, heidän vanhemmilleen sekä naapureillemme.
Kasvaminen tuollaisessa ympäristössä voi vaikuttaa eri tavoin eri ihmisiin. Minuun se vaikutti niin, etten oppinut koskaan luottamaan keneenkään, ja opin piilottamaan tunteeni kokonaan. Opin, että tunteiden näyttäminen on merkki äärimmäisestä heikkoudesta ja tyhmyydestä, eikä sellaisen ihmisen kuuluisi olla olemassakaan. Jos ei tuntenut mitään, saattoi säästyä selkäsaunalta. Tai sitten ei. Ei sitä osannut koskaan ennakoida. Opin kuitenkin, että tunteissa on jotain pahaa. Minun tunteeni tekevät muiden olon niin piinalliseksi, etteivät he voi omalle käytökselleen mitään. Minussa on jotain pahaa. Minä vahingoitan ihmisiä tuntemalla jotain.
Opin eristämään tunteeni pois nykyhetkestä. Niitä ei enää ollut. Siitä kai dissosiaatiossa pohjimmiltaan onkin kysymys: pystyy elämään normaalia arkea vailla ikäviä asioita ja toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa. Olemaan äärimmäisen tehokas tunteettomuudessaan – kunnes jokin sana, esine, ääni, tuoksu tai mikä tahansa muu mitättömän oloinen asia saa tunnetilan aktivoitumaan. Silloin maailmassa ei ole mitään muuta kuin se yksi tunne, ja kaikki muu värittyy sen mukaan. Se on tuskaisa olotila. Siihen pieneen lokeroon ahtautuvat kaikki asiat, jotka herättävät sen saman tunteen. Jos suru tulee päälle, surraan samalla kaikki 40 vuoden aikana tapahtuneet surulliset asiat. Loputonta surua, joka ei lopu. Ei ennen kuin jokin pieni ja mitätön asia laukaisee jonkun toisen tunteen tai tunteettomuuden, jolloin tuntuu siltä kuin surusta olisi vain nähnyt unta.
Minua ei ole kukaan koskaan lohduttanut. Ei lapsenakaan. En oikeastaan tiedä, mitä lohdun saaminen on ja miten se tapahtuisi. Onko se sitä, kun joku sanoo, että koita jaksaa ja moi, ja lähtee pois? Vai onko se sitä, kun sanotaan läheisen kuollessa, että otan osaa ja annetaan suruaikaa eli eristetään ihminen yksinäisyyteen. Ehkä en edes osaisi ottaa lohdutusta vastaan. Saatan torjua sellaiset yritykset tiedostamattani. Minulle lohdutus tarkoittaa sitä, että päätän olla tarvitsematta mitään tai ketään ja teen itsestäni täysin tunteettoman. Samalla tiedän, että lakaisen maton alle jotain sellaista, mihin kompastun myöhemmin
Kuinka ihmisten kanssa kuuluu olla?
Mitä on ystävyys? Minun on pakko myöntää, että en oikeastaan tiedä, kuinka ihmisten kanssa kuuluisi olla. Ihmissuhteisiin liittyy niin isoa pelkoa, että helposti eristän itseni sinne tunteettomaan maailmaan kokonaan läheisissä ihmissuhteissani. Tilanne voi toimia hetken. Menen liian lähelle liian nopeasti ja hirvittävää vauhtia karkuun. Sitten ehkä taas lähelle, jos toinen antaa siihen vielä mahdollisuuden, ja uudestaan karkuun pian kuitenkin. Saatan jossain vaiheessa provosoida tahallani tilanteen sellaiseksi, että se toinen ihminen haluaa luotani pois. Mietin silloin itsekseni, että tavoite saavutettu, olen taas turvassa. Mutta oikeasti läheiset ihmiset, joista välitän, tekevät minulle sietämättömän olon. En osaa elää omaa elämääni, vaan menen helposti heidän imussaan ja muutun heidän kaltaisekseen. En tiedä, kuka olen, enkä välttämättä ole kukaan – ja silti vähän kaikkea. Teen kaikkeni, jotta en ripustautuisi ihmisiin liikaa. En tiedä, mikä on sopiva määrä kontaktia mihinkin tilanteeseen. Ja joku käskee pään sisällä ottamaan enemmän etäisyyttä, ettei toista ahdistaisi liikaa olemassa oloni. Todellisuudessa se taidan olla minä itse, jota ahdistaa läheisyys, kiintymys, välittäminen ja se, että toisesta on tullut tärkeä. Joku sanoo alitajunnassani, että tästä seuraa pelkkää kipua. Kohta joku rankaisee. Jotain pahaa tapahtuu, jos uskaltaa välittää kenestäkään. Ihmiset ovat uhka: niistä ei ole saanut koskaan turvaa, eikä sitä turvaa ole osannut hakeakaan. On helpompi olla yksin – ja samalla inhoan yksinäisyyttä.
Tiedän, että olen itse vastuussa toiminnastani. Sen tiedostaminen on jo askel parempaan suuntaan. Aloitan kohta traumapsykoterapian toisen vuoden. Ensimmäinen vuosi on mennyt nopeasti ja luottamusta etsien. Välillä sitä on paljon ja joskus siitä katoaa iso osa. Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Joskus vähän enemmänkin taaksepäin, mutta sitten taas muutama harppaus eteenpäin. Ja tämä on se hetki, kun olen enemmän peloissani kuin koskaan aiemmin. En osaa sanoa yhtään mitään siitä, mitä tulevaisuus paranemisen tiellä tuo tullessaan. Olenko matkalla kohti eheämpää minää vai kohti täydellistä tuhoa? Kiintymys ja tarvitsevuus ja niiden mukanaan tuoma täysin avuton olo. Miten helppoa olisikaan eristää nuo kamalat tunteet tunteettomuuden taakse ja olla kuin niitä ei olisikaan. Samalla tiedän, että on vain yksi tie. Joudun astumaan muurini ulkopuolelle ja kohtaamaan sen avuttomuuden ja haavoittuvuuden, jota se tuo tullessaan. Ja oikeastaan taidan jo kurkistaa siitä pienestä aukosta ulos, jonka olen saanut nakutettua siihen valtaisaan muuriini, joka minut ympäröi vielä vuosi sitten terapiaa aloittaessani.