Osallistuin viime marraskuussa Five survivors -tiimin kanssa Euroopan trauma- ja dissosiaatiokonferenssiin. Esityksemme otsikkona oli Hope from Finland ja sisältönä yksinkertaisesti viesti, että traumasta voi toipua. Palaute oli lämmintä ja liikuttunutta: saimme kiitoksia toivon ja ilon tuomisesta. Traumat ovat isoja osumia ja kipeitä kohtia yksilöille ja yhteiskunnille. Trauman menestyksekkään hoidon ja onnellisempien loppujen esille nostaminen tuntuu tärkeältä missiolta – trauman ympärille kuin itsestään verhoutuva synkkyys, toivottomuus ja näköalattomuus janoavat vastapainoa niin ammattilaisten kuin traumaselviytyjienkin keskuudessa.
Opin konferenssissa surukseni, että hyvä hoito – ihmisten tasavertainen, turvallinen ja todellinen kohtaaminen terapiasuhteessa – hautautuu helposti erilaisten menetelmien, mittaamisen ja testaamisen alle. Trauma kapeuttaa aina tietoisuutta. Mitä oikeastaan siis tapahtuu, kun kapeissa formaateissa kapeilla mittareilla ammattilaiset yrittävät saada tietoa itselleen asiakkaan trauman muodosta ja määrästä? Koko asetelma vaikuttaa hämmentävältä. Menetelmillä voi kyllä helpottaa oireita, mutta ei traumaa voi hoitaa hoitamatta koko ihmistä, pyrkimättä yhteistyössä tulemaan tietoiseksi kokonaisuudesta. Muodissa olevat menetelmät ja testaamiset vaikuttavat jopa kikkailuilta elämän suurimpien haavojen edessä? Menetelmiin on turvallista perehtyä, pysytellä kapealla alueella, määritellyissä vaiheissa, ammattilaisen roolissa. Tasavertaisessa kohtaamisessa ammattilaisen tieto ei ole arvokkaampaa kuin asiakkaan – mutta siihen ei ole olemassa helposti omaksuttavaa täydennyskoulutusta. Emotionaalisen trauman juuret ovat epätasavertaisuudessa, ja tällaisessa hoitosuhteessa ne ovat jälleen hedelmällisessä maaperässä.
Omissa ajatuksissani hyvän hoidon lähtökohdat ovat niin yksinkertaisia ja lähellä, että ne ovat jäädä huomaamatta. Ei välttämättä tarvita menetelmiä ja diagnooseja eikä oireiden loputonta testaamista. Eikä trauma edes ole se, mitä pitää hoitaa – hoidon tulee kohdistua meihin ihmisiin osissa ja osiin ihmisissä. Hoidon tulisi keskittyä elämäntarinaan ja sen myötätuntoiseen ymmärtämiseen, kaikkien osien tasavertaiseen kohtaamiseen ja kuulemiseen.
Sosiaali-, terveys- sekä terapia-alan oikeanlaisena pidetyn ammatillisuuden lokerot osoittautuvat toisinaan hämmästyttävän kapeiksi. Käsitykset siitä, millainen saa tai ei saa olla, jyräävät toisinaan alleen inhimillisyyden ja sen myötä myös eettisyyden. Seurauksena asiakkaalle on uudelleen traumatisoituminen kohtaamattomuuden kokemuksissa. Toinen vakavasti otettava seuraus lienee, että asiakkaan aitoon kohtaamiseen halukkaat ja kyvykkäät ammattilaiset jäävät työssään yksin. Byrokratian, menetelmäkeskeisyyden, säästösyiden, asiakkaan edun ohittamisen ja oikeanlaisena pidetyn etäisen ammatillisuuden jyrää väisteleviä ammattilaisia, jotka ovat aidosti asiakkaiden puolella, on toivottavasti joka työryhmässä! En tietenkään toivo sitä näiden yksinäisten ammattilaisten vuoksi, vaan asiakkaiden: jotta isoissakin organisaatioissa olisi toivoa tulla kohdatuksi. Salaa eettisesti ja korkeatasoisesti työnsä tekevät tai avoimesti tuulimyllyjä vastaan taistelevat ammattilaiset taitavat tarvita vertaistukea siinä missä asiakkaatkin? Meitä ei saisi olla olemassa – onneksi meitä on olemassa. Tervetuloa yhdistykseen voimaantumaan, verkostoitumaan ja vaikuttamaan!
Konferenssissa terapeutit kysyivät meiltä, mitä mieltä olemme vertaisuudesta ja vertaistuesta traumatisoituneiden ihmisten keskuudessa. Onko oikein suositella vertaistukea omille asiakkaille? Vai olisiko eettisempää olla suosittelematta, koska traumatisoituneet triggeröityvät toisistaan ja terapiatyössä voi tulla takapakkia? Ammattilaiset siis hapuilevat traumatisoituneiden suojelutehtävissä, vaikka heidän tehtävänään olisi ennen kaikkea opettaa meitä elämään tätä elämää tässä ja nyt, triggeröitymisine kaikkineen? Eihän terapian tarkoitus voi olla pysyä vakaana pelkästään vastaanotolla ja yksin omassa rajatussa elämässä? Toki vertaisuudessa on riskejä, mutta on vaikea keksiä, mikä muu voisi antaa edes mahdollisuuden yhtä tasavertaisesti parantaa erilaisuuden, epäluottamuksen ja yksinäisyyden haavoja. Ehkä meitä halutaan suojella myös pahalta, kun sitä on tapahtunut jo niin paljon. Ajatus on kaunis, mutta pahuus meissä ei taida kuitenkaan keskimäärin olla sitä stereotyyppistä elokuvien sarjamurhaajaosastoa. Ehkä voimme jopa erityisesti ymmärtää toistemme pahuuden kokemuksia ja synkkiä puolustautumisjärjestelmiämme alkuperäistä vääryyttä ja pahuutta vastaan.
Tulin varmaankin vähän surulliseksi – ja taisin saada tarmon puuskan. Disso ry:n Voimaheimon vertaispilottihankkeet alkoivat huhtikuun 1. päivänä. Vertaistuki missä tahansa ryhmässä tarvitsee rakenteet, kulttuurin ja arvot, ja nämä olemme pyrkineet luomaan. Muuten vertaissuhteissa on vaara, että niissä toistuvat samat haasteet, joihin vertaistukea tarvitaan. Meidän kohdallamme traumaan liittyvät ihmissuhdeongelmat, läheisyyden ja etäisyyden säätelyvaikeudet, hylkäämiset ja hylätyksi tulemiset. Onhan tässä haastetta kerrakseen, mutta on myös stereotyyppistä ajatella dissoihmisiä vain vaikeuksien kautta. Kenen kanssa uudenlaisia ihmissuhde- ja ongelmanratkaisutaitoja olisi parempi opetella kuin toisen samanlaisen? Idealistisesti uskon, ettei mitenkään voi olla niin, etteivät vertaistuen muodot voisi sopia myös dissoihmisille. Sehän on se suurin toteutumaton tarve: tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi, kuulua vihdoinkin johonkin ainaisen erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteen sijaan. Voimaantua siitä, ettei ole yksin. Kun ympäröi itsensä ihmisillä, jotka ovat kaikki joiltain kokemuksiltaan tai ominaisuuksiltaan outoja ja erilaisia, alkaa vihdoin tuntua kodilta, ihan tavalliselta. Miten vapauttavaa! Varmasti rapatessa vähän roiskuukin, mutta uskon, että tulemme todistamaan myös jotain uutta ja hienoa. Mahdollisesti jopa muutamme maailmaa ja rakenteellisesti dissosioituneen persoonallisuuden nykyistä olematonta käypää hoitoa. Tämän voimme tietää vasta myöhemmin kuten myös sen, kasvaako vai kutistuuko innostunut idealismini – koskaan se ei ainakaan kuole!
Kiitos rohkeille (n. 35) Voimaheimoon hakeneille. Hyvää ja turvallista jaettua matkaa!
Aprillipäivänä 2018 – epätyypillisesti ilman kepposen kepposta.
Mai Peltoniemi
Puheenjohtaja, sosionomi (YAMK)
(Kuva: pixabay)
