Lomamietteitä
Arki pyörii tavallaan automaattiohjauksella, siksi loma-aika luo minulla eteen aivan erilaiset haasteet. Ajatuksille on yhtäkkiä aikaa, liikaakin. Tarve pakoilla itseään ja tunteitaan sekä sisäinen pakko ”suorittaa” loma täysillä valtaa mielen. Some pursuilee muiden lomakuvia ja oma taloudellinen ahdinko lävähtää kasvoille. En vain voi elää lomaani niin kuin tahtoisin, siis paeten kauas pois, tutustuen uusiin paikkoihin ja kulttuureihin, unohtaen kaiken muun. Ei, minä olen pakotettu pysymään lähiympyröissä ja tämä pysähtyminen pelottaa. Eihän lomaa voi vain tuhlata paikoillaan olemiseen, se menee hukkaan? Vai meneekö? Olisiko sittenkin tärkeää vain olla, kohdata itsensä täysin avoimena? Se ahdistaa. Jos en tee tarpeeksi, ajatukseni lähtevät rullaamaan liikaa ja tukahdetut tunteet saavat tilaa pyrkiä pintaan. Miten selviän niiden kanssa, kun en pääse pakoon työn kiireisiin?
Haluaisin keskittyä perheeni kanssa olemiseen, hetkissä elämiseen ja niistä nauttiseen, mutta silloin suru valtaa mieleni. Omien traumojeni vuoksi en ole osannut luoda hyviä, toimivia ihmissuhteita. En ole osannut parisuhteissani sanoittaa tunteitani ja rakentavasti käydä läpi yhteisiä haasteita. Voimani ovat aiemmin kuluneet terapioissa menneisyyden haasteitani purkaen, eikä huomioni ole riittänyt kumppanuuden ylläpitämiseen rakastamieni ihmisten kanssa. En ole jaksanut olla läsnä toiselle. Olen ajautunut yhä uudestaan omaan yksinäisyyteeni. Aiemmat parisuhteeni ovat päättyneet. Aikuisena luomani perheeni ovat hajonneet jättäen minut taistelemaan omien epäonnistumisen tunteideni kanssa.
Hyvinäkin hetkinä erotuska kolkuttelee takaraivossa, vaikka nyt asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Elämässäni on uusi alku, joka voi rakentua paljon aiempaa vakaammalle pohjalle. Lapseni kuitenkin viettävät paljon aikaa myös isiensä luona, mikä on tärkeää, mutta samalla se sattuu ihan hirvittävän paljon. Hylätyksi tulemisen tunteet tukahduttavat kykyäni iloita nykyisyydestä. Koen surua, vihaa ja pettymystä, lähinnä itseeni. En riittänyt. En osannut olla tarpeeksi hyvä puoliso ja nyt joudun olemaan osin erossa lapsistani. Ikävä ja suru tuntuvat painolastina sisälläni. Loma aiheuttaa minulle stressiä. En voi vain toimia itselleni sopivalla spontaanilla tavalla, kun joudun sopimaan asioita lasteni isien kanssa samalla pyrkien tukahduttamaan katkeruuttani, jota häpeän. En haluaisi juuttua kiinni negatiivisuuteen. Haluan katsoa eteenpäin ja nähdä mahdollisuudet, joita eteeni avautuu, mutta helppoa se ei ole.
Elämä kuitenkin jatkuu, lomalla tehdään kivojakin asioita, lähimatkailuja uudella kokoonpanolla, jossa lasten määrä vaihtelee. Toiset tulevat, toiset lähtevät. Tyhjiäkin hetkiä, ihan yksin, mahtuu väliin. Tunteideni kanssa pärjään, kuten aina ennenkin. Pelkoni olivat jälleen turhia. Yksinäisyys ei murtanutkaan minua, vaan uskalsin olla siinäkin. Kohdata sen ja katsella rauhassa elämää tuonkin tunteen lävitse. Surullekin oli tilaa. Elämä on kummallista… antoisaa ja syvää, niin kauneudessaan, iloissaan ja ihanuudessaan, kuin surussa, ahdistuksessa ja pettymyksissäkin.
Minä nostan katseeni ja yritän jälleen rakentaa itseäni ja harjoitella kumppanina oloa parisuhteessa. Harjoitella vapautumista hetkessä oloon ja siihen pysähtymiseen. Ja juuri kun totun loman tuomaan ahdistuksen sävyttämään vapauteen ja opin päästämään irti tarpeestani olla jatkuvassa liikkeessä, onkin lomani jo päättynyt ja paluu arkeen edessä. Työt kutsuvat, enkä edes muista, miten selvisin niistä. Miten jaksoin hoitaa työn ja kodin, kun en meinaa selvitä kaikesta lomankaan aikana. Samalla alitajuisesti tiedän, että muutaman päivän jälkeen on loma-aika haalistunut etäiseksi muistoksi ja arki rullaa taas omalla painollaan. Helpotus valtaa mielen. Selvisin jälleen ja osasin nauttiakin, ainakin hetkittäin, kai! Toivotan arjen tervetulleeksi ja ilolla suunnittelen jo seuraavaa lomajaksoa! Joka jälleen ahdistavuudessaan kasvattaa minua, kypsyttäen minusta vahvempaa ja aidommin läsnä olevaa ihmistä.
Minna
