Olen Oulussa asusteleva Disso ry:n hallituksen uusi jäsen. Sovimme hallituksessa minun blogivuoroni huhtikuuksi. Ajattelin tuolloin marraskuussa vuosikokouksen jälkeen, että se on hyvä kuukausi, koska silloin graduni pitäisi olla jo valmis, ja voin ammentaa siitä sisältöä myös tähän blogiin. No, tuli korona, eikä se ole valmis edelleenkään –, vaikka olen tehnyt sitä kyllä enemmän ja vähemmän kohta kaksi vuotta. Olen oppinut konkreettisesti armollisuutta ja tervettä luovuttamista sen osalta. Ennen olin (ja ehkä vähän edelleenkin) oikea piiskuri deadlainien kanssa. Ei mikään oikeuttanut lipsumaan deadlinesta, vaikka se olisi vain itse itselleni asettama. Olisin luuserisurkimus, jos lipsuisin. Sisäinen puhe on ollut erittäin ankaraa, enkä ole itsekään huomannut sitä.
Tämä graduprosessini on ollut mielenkiintoinen, raskas ja monivivahteinen matka itseeni – tutkimuskohteen ollessa minä itse. Teen autoetnografista gradua lapsuuden traumojen vaikutuksista myöhempään elämään. Aineistona minulla on omista kokemuksista kirjoittamani tarina sekä reilu 200-sivuinen tunnereflektiopäiväkirja. Ensin en aikonut käyttää päiväkirjaani aineistona ollenkaan sen pituuden ja tunnepitoisuuden vuoksi. Olen kirjoittanut päiväkirjaan aina, kun tunteet ovat käyneet ylivoimaisiksi, suoraan siinä tunnetilassa, täysin suodattamatta. Se on ollut monella tapaa helpottavaa. Huomaan kirjoittaessani pääseväni syvemmälle, tunteiden takana oleviin tunteisiin, joihin en pelkästään ajattelemalla pääsisi. Kirjoittamista tunteiden käsittelyn välineenä on tutkittu – aivojen itseä havainnoiva puoli ja kertova puoli voivat yhdistyä vailla huolta siitä, millainen vastaanotto on (Van der Kolk 2017). Kun jälkeenpäin luen kirjoituksiani, tavoitan sen saman tunnetilan, joka minulla oli sitä kirjoittaessa, vaikka siitä olisi jo useampi vuosi. Tämän vuoksi päiväkirja on ollut erittäin hyödyllinen aineisto tutkimuskysymykseni kannalta – minkälaisia vaikutuksia lapsuudessaan kompleksisesti traumatisoitumisella on myöhempään elämään. Tarkastelun punaisena lankana tutkin yhteyttä traumojen ja nykyhetken välillä. Peilaan kokemuksiani persoonan rakenteelliseen dissosiaatioteoriaan, kiintymyssuhdeteoriaan ja polyvagaalisen teorian mukaiseen hermoston puolustusjärjestelmän toimintaan.
Moni asia olisi jäänyt huomaamatta ilman päiväkirjaa aineistona. Päiväkirjasta nousi vahvasti esille traumojen kätkeytyvyys. Vahvan päiväminäni (ANP) ansiosta pärjään hyvin työelämässä ja opiskeluissani ja olen kehittynyt muiden mielenliikkeiden lukemisen seurauksena taitavaksi sosiaaliseksi toimijaksi. Traumat eivät juuri näy ulospäin työssä tai ystäville, apua hakiessa selitän taustani ilman tunneyhteyttä järkeilemällä ja itsekään en aina usko, että olisin millään lailla traumatisoitunut. Sen sijaan päiväkirjaa analysoidessa tulivat selvästi esille moninaiset vaikutukset arkeen ja vointiin sekä traumojen vaikutus asioihin suhtautumiseen ja reagoimiseen. Alla on ote päiväkirjastani vuodelta 2017 yrittäessäni hahmottaa itselleni oireitani.
Päivällä olen vahva, pärjäävä ja sosiaalinen. Kykenen hoitamaan vaativatkin työt. Oikeastaan minulla ei ole edes vaihtoehtona se, etten kykenisi tai jaksaisi. Mutta yöllä unissa juoksen karkuun tappajia, kaadun yhtenään, olo on kuin hidastetussa elokuvassa lamaantuneena. Sitten olen väsynyt, päässä humisee, olen kireä ja hermostunut. kärsin päiviä kytevästä migreenistä. Pelkään kuollakseni pakan hajoamista, jos hallintani pettää. Säpsähtelen ja pelkään kaikkea – ne tulee, raiskaa ja tappaa mut lapseni silmien alla. Olen mieluummin ilkeä kuin tunnustaisin rakkautta. Jos oikeuksiani poletaan, taistelen. Lapseni yllättää takaapäin, kiljun kuin kuolemanvaarassa. Kun oveen koputetaan, jähmetyn. (Päiväkirja 2017)
Autonominen hermosto on tahdosta riippumaton hermosto, joka arvioi jatkuvasti ympäristön turvallisuutta. Neurofysiologi Stephen W. Porges (2011) on nimennyt tämän neuroseptioiksi. Se laukaisee neurobiologisesti määräytyvän prososiaalisen käyttäytymisen tai puolustusreaktion. Neuroseptio sijaitsee alkukantaisimmissa aivojen osissa ja rekisteröi vaaraa jo ennen kognitiivisen tason tiedostamista. Van der Kolk (2017) kuvaa samaa asiaa mantelitumakkeen toiminnan kautta, jota hän kutsuu palohälyttimeksi. Sen tehtävä on tunnistaa, liittyykö havainto eloonjäämiseen toimien nopeammin kuin otsalohko. Eli vaikka emme olisi tietoisella tasolla tietoisia vaarasta, neurofysiologisella tasolla meidän kehossamme on alkanut jo hermostollinen prosessi, joka aiheuttaa puolustusjärjestelmän taistele-pakene-jähmety-reaktion. Ihminen ei pysty hallitsemaan automaattisia hätäreaktioitaan, kuten pelokkuutta tai aggressiivisia purkauksia. Mantelitumake ei pohdi kuten otsalohko, vaan valmistaa taistelemaan tai pakenemaan ennen kuin otsalohkot ehtivät arvioida tilanteen (Van der Kolk 2017). Tämä aiheuttaa sen, että kompleksisesti traumatisoituneen reagointi ei ole täysin oma valinta. Alla ote päiväkirjastani vuodelta 2012:
Pelko hiipii päälle eikä päästä irti. Mietin jo tarkat hätäsuunnitelmat miten suojaudun jos joku tulee ikkunasta läpi. Menenkö makuuhuoneeseen vai saunaan. Mittailin keittiön ikkunoita. Noissa kestää kömpiminen. Siinä ajassa ehkä kerkeän juosta oven kautta karkuun. (Päiväkirja 11.12.2012)
Välillä suututtaa ”tee-se-itse-kouluttajat”, jotka touhottavat kiitollisuudesta ja omasta valinnasta! Tällä en tarkoita, etteikö traumoihin ja niihin reagoimiseen ja oireisiin voisi vaikuttaa. Voi ja kannattaa. Mutta ehdottomasti ensimmäisenä traumatisoitunut tarvitsee ymmärrystä ja ymmärryksen autonomisen hermoston osin hallitsemattomasta reagoimisesta ja traumatisoitumisen vaikutuksista sen toimintaan. Vasta sen ymmärryksen jälkeen ja avulla traumatisoituneella on voimia lähteä harjoittelemaan pitkää ja hidasta tietä kohti muutosta.
Traumojen kätkeytyvän luonteen vuoksi avun saaminen voi olla vaikeaa – viesti ei mene perille, koska traumatisoituneella voi olla hyvinkin toimintakykyinen osa, jolloin traumojen vaikutukset jäävät usein tunnistamatta ja kohtaamatta. Traumojen kätkeytyvyys myös haastaa itsemyötätuntoa. Traumojen oltua osa sinua jo niin pitkään, niistä on tullut normaali olomuoto. Ei esimerkiksi tunnista, ettei ole normaalia olla niin uupunut tai reagoida ja suhtautua asioihin traumojen värittämällä tavalla.
Tekis mieli vaan vajota lattialle. En voisi tehdä niin, en ikinä! En antaisi ikinä sellaisen heikkouden tulla näkyväksi kenellekään. Ne saisi siitä aseen mua vastaan, jolla ne iskisi mua takaisin. Heikkous on uhka. Sillä voidaan pistää mut matalaksi, jos näytän heikkouden merkkejä. (Päiväkirja 2013.)
Edellisestä otteesta käy hyvin ilmi, kuinka traumat kätkeytyvät. Meitä traumatisoituneita on moneksi; toiset oireilevat näkyvämmin, toisista ei näy päällepäin välttämättä mitään. Juuri tämän vuoksi on tärkeää uskaltaa kysyä, mitä sinulle on tapahtunut ja katsoa ihmistä kokonaisuutena. Menneellä ja nykyhetkellä on yhteys – lapsuuden traumat vaikuttavat aina jollain lailla myöhempään elämään!
Tsemppiä ja voimaa kaikille näihin outoihin korona-aikoihin! Aurinkoista kevättä odotellessa myös tänne pohjoisempaan,
Anu Miettinen
LÄHTEET:
Porges, S. W. (2004). Neuroception: A subconscious system for detecting threats and safety. Zero to Three (J), 24(5), 19-24.
Van der Kolk, B. A. (2017). Jäljet kehossa – Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Helsinki: Viisas Elämä.
