Disso ry:n ensimmäinen vuosi on onnellisesti paketissa tilinpäätöksen muodossa ja tarvittavat asiakirjat ovat toiminnantarkastuksessa. Alkuvuoden kiire on ollut melkoista, mutta tässä vaiheessa on mahdollista hieman hengähtää ja suunnata hetkeksi lomille. Sitä ennen kuitenkin pientä pohdintaa hallituksen blogiin.
Kelan kuntoutuspsykoterapia kestää vain kolme vuotta, mikä on traumojen hoidossa liian lyhyt aika
Aloitan maaliskuussa kolmannen psykoterapiavuoteni Kelan tukemana. Kolmannen ja samalla viimeisen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että terapiakäynnit putoavat puoleen siitä, mitä ne olivat kahtena aikaisempana vuonna. Tiedän jo nyt, että tuo kolme vuotta ei ole riittävä aika paranemiseen, toipumiseen, kuntoutumiseen. Siinä ajassa on toki mahdollista saavuttaa vakautta paljonkin, ja vointini on jo nyt täysin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Silti pidän henkilökohtaisesti isona vääryytenä sitä, ettei psykoterapiaa myönnetä tarpeen mukaan, vaan se on noin lyhyt. Miksi psyykkiseen paranemiseen asetetaan yhteiskunnan taholta määräaika? Usein etenkin vaikeimmat traumat vaativat paljon pidemmän ajan, jotta sisäinen turvallisuustaso nousee riittäväksi ja päästään työstämään psyykkisiä traumoja ilman, että turvallisuus romahtaisi liikaa. Jotta opittaisiin hallitsemaan kunnolla vakautuskeinoja ja saataisiin ajatusvääristymät pois. Jotta kiintymyssuhdetraumat eivät nostaisi liikaa päätään joka käänteessä.
Psyykkisiä traumoja ei voi hoitaa Halki, poikki ja pinoon -tekniikalla! Kolmen vuoden määräaika kuulostaa siltä, että päättäjien mielestä näin pitäisi olla. Viiden vuoden kuluttua voidaan myöntää uusi kolmen vuoden jakso perustelluista syistä. Miksi jatkoa ei voida myöntää perustelluista syistä jo aiemmin? En ymmärrä. Miksi pitäisi jättää hoito kesken ja odottaa viisi kokonaista vuotta? Aivan kuin sen jälkeen voisi tuosta vain jatkaa terapiaa ottamatta takapakkia. Ja miksi uuteen asiaan, jos vanhankin hoito on vielä kesken? Viiden vuoden tauko saattaa tarkoittaa joillekin hyvin pitkää odotusta hallitsemattomien oireiden kanssa, palautumatonta työkuntoa, jatkuvaa ammatillista alisuoriutumista, kaoottista arkea ja lopulta terapeutin vaihtumista, jos uusi jakso myönnetään. Uuden terapeutin kanssa toipumismatka alkaisi taas alusta. Ja tosiaan, terapian syy ei saa olla sama, vaan pitää olla joku uusi äkillinen kriisi tai vastaava, jotta terapiaan olisi mitään asiaa.
Toipumiseen tarvitaan aikaa ja työrauhaa
Traumoista toipuminen tarkoittaa yleensä ratkaisevaa elämänlaadun parantumista. Mahdollisuutta esimerkiksi parisuhteeseen, ehkä perhettä, taitotasoa vastaavaa työpaikkaa, elintason kohentumista, itsetuhoisuuden hallintaan saamista, päihteettömyyttä — ylipäätään ihmisarvoisempaa elämää. Se kaikki vaikuttaa traumatisoituneen itsensä lisäksi koko hänen lähipiiriinsä. En pysty näkemään yhteiskunnankaan tasolla mitään hyötyä siinä, että yksilöllistä toipumisprosessia ei oteta huomioon. Ei anneta aikaa. Olen aivan varma siitä, että kukaan psykoterapiaa tarvitseva ei tarkoituksella hidasta prosessiaan ja pitkitä toipumistaan.
On hienoa, että jokaisella kriteerit täyttävällä on nykyään oikeus päästä Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan, mutta siitä huolimatta moni terapiaa tarvitseva on kuntoutuksen ulottumattomissa. Kelahan korvaa vain osan kuluista, mutta kaikilla ei ole varaa maksaa omavastuuosuutta. Lisäksi psykoterapian saaminen voi olla haaste, jos ei voida osoittaa sillä olevan hyötyä opiskelu- tai työkyvyn ylläpidossa. Henkilökohtaisen kärsimyksen vähentymisellä ei ole merkitystä, vaikka sen myötä muut terveydenhuoltokustannukset pienenisivät oleellisesti. Olen melko varma, että jos mielenterveysongelmien hoitamiseen panostettaisiin enemmän, siitä hyötyisi koko yhteiskunta. Henkilökohtaisesti olen myös sitä mieltä, että kun Kela myöntää kuntoutuspsykoterapiaa aina vuodeksi kerrallaan –, vaikkakin kolme vuotta maksimissaan, – niin tuosta jokavuotisesta lomakerumbasta on asiakkaan kannalta hyvinkin paljon haittaa. Terapian eteneminen vaikeutuu, kun sen loppumista täytyy pelätä kerran vuodessa. Ei anneta työskentelyrauhaa. Hakuprosessi vie pois henkilökohtaista turvallisuudentunnetta, kun pitää kauhulla odottaa, vedetäänkö matto alta juuri, kun on oppinut huterasti seisomaan omilla jaloillaan: ehkä tämä loppuukin tähän nyt, kun traumamuistot pomppivat eniten pintaan ja tukea tarvitsisi enemmän kuin terapian alussa? Omaan turhautumiseeni vaikuttaa isolta osalta myös se, että jostain kumman syystä minulla on ollut kunnia olla joka ikinen vuosi se, jonka hakemukset ja selvitykset Kela onnistuu hukkaamaan, vaikka ne toimittaisi suoraan konttorille asti. Sama tilanne, kolmas vuosi peräkkäin! Loistava syy vedota hakemuksen käsittelyn venymiseen, koska asiakas ei ole toimittanut tarvittavia selvityksiä. Ja siinä sivussa vähän uhkailla hakemuksen hylkäämisellä. Sitten jossain vaiheessa ne löytyvät – tai sitten eivät. Olen kieltämättä hyvin huolissani Kelan tavasta käsitellä näinkin arkaluontoisia tietoja.
Toivon sydämestäni, että mielenterveysongelmien hoitoon saataisiin isoja parannuksia pian. Psykoterapialla pitäisi korjata pitkien aikojen saatossa syntyneet psyykkiset vauriot. Sellainen vaatii aikaa ja työrauhaa. Ei sitä, että kuntoutuja käyttää joka vuosi puoli vuotta jatkovuoden hakemiseen, jotta saa ajoissa kaikki paperit varmasti Kelassa käsittelyyn asti. Onkohan muillakin ollut samanlaisia kokemuksia?
Haluan nostaa esiin myös asian, josta tuntuu olevan liian vähän tietoa niin asiakkailla kuin terapeuteillakin. Psykoterapiaa on mahdollista saada myös vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena, jolloin Kela korvaa terapian kokonaan. Kriteerinä on, että vamman tai sairauden vuoksi on huomattavia vaikeuksia selviytyä arjen toimissa ja osallistua niihin. Kuntoutussuunnitelma tulee laatia julkisella puolella, ja siellä tulee olla myös hoitovastuu. Tämän kuntoutusmuodon eli terapian tavoitteet eivät ole hoidollisia, vaan tukevat suoriutumista ja osallistumista. Mielestäni tämä on lähinnä toinen näkökulma kuin kuntoutuspsykoterapiaa haettaessa; traumatisoituminen hankaloittaa elämää kaikilla sen osa-alueilla. Miettikää ihmeessä, olisitteko oikeutettuja tähän! Kysykää asiasta ja haastakaa hoitotahojanne pohtimaan sitä teidän kanssanne!
Älä jää dissoilemaan yksin!
Kulunut vuosi on ollut kaikin puolin todella kiireinen. Tosin dissosiaation kanssa sitä ei helposti huomaa, sillä arki on pilkottu mielen sisällä pieniin osiin, jossa yksi hoitaa lapset, toinen työn ja kolmas yhdistysasiat. Nämä arjessa toimivat osat eivät oikein käsitä toistensa aikaansaannoksia, joten lopputulos mielen sisällä tuntuu usein siltä kuin ei olisi tehnyt yhtään mitään. Tästä syystä olen alkanut listata itselleni säännöllisin väliajoin ylös, mitä kaikkea olenkaan tehnyt ja missä kaikessa olen ollut mukana. Kannustan siksi muitakin dissopäitä tekemään samaa sen sijaan, että vain murehtisivat tekemättömiä asioita.
Kun nyt katson kulunutta vuotta taaksepäin, se on opettanut valtavasti. Vaikka olenkin koulutukseltani tradenomi (turvallisuusala), ei minulla ollut vielä noin vuosi sitten mitään käsitystä kirjanpidosta tai tilinpäätöksestä ottaessani vastaan tämän yhdistyksen rahastonhoitajan pestin. Joku sisäinen multisekopersoonani kai ajatteli silloin, että se ei liene mahdoton asia opetella, jos ei valmiiksi osaa. Alussa kaikkein suurin haaste – sen lisäksi, etten tiennyt yhdistystoiminnasta yhtikäs mitään, – oli sen ymmärtäminen, että kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Olen tottunut tekemään itse kaiken. Ihan kaiken. Se on ollut minulle tapa varmistaa turvalliset olosuhteet, pitää kaikki langat omissa käsissä koko ajan. Tämä näkyy elämässäni kaikilla osa-alueilla: avun vastaanottaminen, saatika pyytäminen, ovat olleet minulle se lopullinen merkki epäonnistumisesta. Eivät ole enää. Olen uskaltanut pyytää ja vastaanottaa apua läheisiltäni sekä yhdistyksen hallituksen jäseniltä. Ei ole tarvinnut tehdä kaikkea yksin. Muutoksen isoimmat mahdollistajat ovat olleet paitsi terapiaprosessin eteneminen tässä samalla, myös se, että olemme hallituksessa dissovertaisina toistemme tukena ja painimme samantyyppisten ongelmien kanssa jossain muodossa lähes jokainen. Mikään yhdistys ei yksinkertaisesti voi toimia, jos jokainen kuvittelee tekevänsä kaiken itse. Yhdistystoiminta on yhteistyötä. Näitä solmuja on helpompi aukoa yhteistyössä kaltaistensa kanssa. Lopulta tuollaiset vääristymillä sävytetyt toimintamallit vain naurattavat ja niistä voi päästää irti.
Tulevan vuoden kantavaksi teemaksi olen ajatellut ottaa itselleni tasapainon elämän kaikilla osa-alueilla: Tehtävien priorisoinnin ja rytmittämisen. Mukavien asioiden tekemisen ja sen sisäistämisen, että minäkin ansaitsen hyviä asioita elämääni. Suorittamisen minimoimisen, luonnon kauneudesta nauttimisen ja läsnäolon. Lisäksi olen pitkästä aikaa innostunut taas ryhmäliikunnasta ja olen ensimmäistä kertaa siellä mukana omaa kehoa kunnioittaen ja sosiaalisista kontakteista nauttien. Eli selkeästi tässäkin huomaan, että jo kaksi vuotta psykoterapiaa ovat tehneet ihmeitä.
Olen äärimmäisen ylpeä meidän yhdistyksestä ja sen kaikista jäsenistä. Kiitos, kun olette! On ollut mykistävää huomata, kuinka valtava kysyntä tällä yhdistyksellä on ollut. Yhdessä meillä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Traumatiedon leviämiseen, yleiseen ymmärrykseen ja traumojen hoitoon. Ehkä myös kuntoutuspsykoterapian kestoon, määrärahoihin ja saatavuuteen, ainakin toivoisin niin. Olette kaikki tärkeitä.
Ihanaa alkanutta vuotta teille! Ja mahtavaa ystävänpäivää!
Sari Miikki
Sari on 40-vuotias Disso ry:n rahastonhoitaja sekä jäsenrekisterin hoitaja ja kahden lapsen äiti Helsingistä.
