Minun vuoroni oli kirjoittaa blogiteksti yhdistyksen nettisivuille lokakuussa. Vuorot jaettiin jo vuoden alussa, joten tämän ei pitänyt tulla minulle minkäänlaisena yllätyksenä. Tänään on marraskuun yhdeksäs, ja minulla morkkis siitä, etten ole saanut blogia kirjoitettua. Yksi osa on sitä mieltä, etten enää voi kirjoittaa, koska olen mokannut aikatauluni niin pahasti. Jonkun mielestä pitäisi myös erota hallituksesta. Joku on myös suuresti sitä mieltä, ettei minulla ole mitään ajatuksia mistään, joten siksi en ole voinutkaan kirjoittaa. Joku on ehkä ihan aidosti yllättynyt siitä, että miten se lokakuu nyt jo tuli – ja menikin. Joku on peloissaan, koska blogi kuulostaa tosi hankalalta sanalta, mitä se tarkoittikaan? Yhtä kaikki, ajatukset hylkivät mieltä ja paperi on pysynyt tyhjänä.
Kun päässä dissottaa, moni asia voi yhtäkkiä muuttua ihan mahdottomaksi, ja toisaalta taas joskus hommat sujuvat tällä päällä niin hyvin, että olo on kuin superihmisellä. Toimintakyky vaihtelee, ja tuntuu edelleen yhtä yllättävältä ja hämmentävältä, että mihin se nyt taas katosi. Arjessa en muista sitä, että en muista kaikkea. Armollista ja jännittävää – totta puhuakseni välillä aika kauheaakin. En muista kaikkea sitä, miten mieleni toimii ja yllätyn aina uudestaan, että tällaistakin lamaannusta on olemassa.
Tärkein asia, jota työssäni koetan kaikille ihmisille opettaa, on se, että ihminen saa pyytää apua. On mahdotonta osata itse kaikkea elämässä, mutta jos osaa avun pyytämisen taidon, selviää jo hyvin pitkälle! Kaikki ihmiset tarvitsevat joskus apua, isompaa ja pienempää. Pitkäkestoista tai kertaluontoista. Henkistä, psyykkistä, taloudellista, sosiaalista, ihan konkreettista apua. Miten hienoa olisikaan, jos se, mitä opettaa olisi itselle täysin selvää, mutta edelleen saa kaikkea samaa opetella itsekin – en ole tullut valmiiksi. Tänään taas tajusin tämän kohdan ja pyysin apua! Itselleni! Kamalan nolon myöhässä olevan blogin kirjoittamiseen!
VERTAISET, TIETENKIN!
Pyysin apua tietenkin vertaisiltani. Eikä avun pyytäminen itse asiassa edes hävetä yhtään, vaikka olisi pitänyt pyytää aiemmin, ja monta muuta sisäistä vastalausetta. Avun pyytäminen on ihmisten asia, ja jos blogiteksti on juuri nyt minulle vaikeampi kuin sosiaalityön kriittinen tutkimus, niin pyydetään sitten!
Sain apua ja kannustusta siihen, että minulla on useimmiten paljon sanottavaa ja ajatuksia. Voisin kirjoittaa siitä, mitä kahdessa vuodessa Disso ry:ssä on saatu aikaan: Meillä on traumasensitiivistä joogaa ja keho-traumapsykoterapeuttinen ryhmä, voimaryhmät ja vertaiskahvilat, 400 jäsentä ja 2000 seuraajaa somessa. Meillä on hyvä meininki, mutta meillä ei ole vieläkään rahoitusta toiminnallemme, ja työ alkaa olla tällä tavalla jatkaaksemme kohta mahdotonta. Niinpä ensi vuonna ei ole tulossa nyt mitään uusia hienoja sovelluksia, vaan keskitymme kirjoittamaan niin hyvän hakemuksen STEA:lle, että saamme palkatun työntekijän tai kaksi. Järjestöjen rahoittajana STEA:ssa on tulossa myös uusia haasteita, koska Veikkauksen rahoituksissa on havahduttu paremmin suureen eettiseen ongelmaan nimeltä rahapelihaitat. Rahapelihaittojen vähentäminen on tietenkin tärkeää, peliriippuvuus toiminnallisena addiktiona on helposti nähtävissä myös trauman oireena ja välttämiskäyttäytymisenä, kuten myös muut addiktiot. Hullu maa, että rahoitus sosiaalista ja terveydellistä tukea antaville yhdistyksille tulee pääsääntöisesti tällaisista rahavirroista!
Voisin kirjoittaa myös Belfastista, vierailustani Pohjois-Irlannin sotatraumoista toipuvassa kaupungissa, jossa olin lokakuun ensimmäisen viikon. Belfastissa järjestettiin Euroopan mielenterveyskonferenssi, jossa sain kunnian olla keynote-puhujana konferenssin päälavalla, ensimmäisenä varsinaisen konferenssipäivän aamuna 400 konferenssivieraalle. Onneksi sain jakaa lavan vertaiseni Carita Kilpisen kanssa, ja sekin osa, joka osaa englantia, saapui viime hetkellä oikeaan paikkaan! Puhuimme tietenkin emotionaalisen trauman vaikutuksista elämään ja koulutimme rakenteellisen dissosiaation teoriaa Pierre Janetin mukaan. Esityksemme oli vaikuttava ja sai salin keskittymään joka sanaan hiiren hiljaa. Esitys meni ehkä sata kertaa paremmin kuin esiintymisharjoitukset edellisenä yönä hotellihuoneessa. Niin dissoa! Tässä kohtaa, onneksi.
Sain myös ehdotuksen, että voisin kirjoittaa traumasta ja addiktiosta tai traumainformoidusta hoidosta eli asioista, joista koulutan ja jotka siis varmasti aivoistani löytyvät. Ihanin idea oli, että voin myös mennä nukkumaan ja jättää tämän kokonaan kirjoittamatta, koska mitään pahaa ei tapahdu, vaikka lokakuun blogia ei koskaan julkaistaisi edes myöhässä. Siitä, ettei ole pakko, taisin saada eniten irti, ja nythän tätä tekstiä on jo vaikka kuinka paljon.
EI KAIKKI OLE SITÄ, MILTÄ SE NÄYTTÄÄ!
Mikään asia näistä ei ole kuitenkaan niin hieno kuin se, että yhdistys on tuonut elämääni verrattomat dissovertaiset. Dissovertainen ymmärtää, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Dissovertainen tietää, että vahvallakin on pieniä hauraita osia. Hän muistaa, että hauraalla ja pienellä on olemassa myös toimintakykyinen ja rohkea osa, joka ei pelkää kaikkea elämässä. Dissovertainen ymmärtää, kun jotain nolottaa joku asia, minkä nolona pitäminen on jo niin noloa, ettei sitä voisi ikinä sanoa muille. Ja sitten sen voikin sanoa ja nauraa parhaat naurut ikinä. Voi tarkistaa vihdoin todellisuutta ja nauraa häpeälle, joka ei kuulunutkaan kummallekaan meistä. Dissovertainen on myötätuntoinen, kun joku haluaa paeta pahaa maailmaa maan alle, ja taistelee soturina rinnalla epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Dissovertainen tietää, mitä on lamaannus ja tyhjyys, ja mitä niiden kokeminen systeemissä aiheuttaa. Dissovertaisen kanssa huumori on välillä mustaa, koska elämä on. Dissovertainen kannattelee, kun itse ei jaksa, ja on parhaimmillaan mitä myötätuntoisin peili, toivo ja turva. Dissovertaiselle saa olla kokonainen, ymmärretty ja ehjä rikkinäisenä. Dissovertainen ei koskaan sano, että “Reipastu nyt ja ota itseäsi niskasta kiinni!”. Kiitos siitä ja kaikesta Sinulle tärkeä dissovertaiseni!
Mai Peltoniemi
